Kitarat: soittaminen ›

Pakko oli nyt ottaa esille kun näitä foorumeja jonkun verran lukeneena monesti tulee esiin kommentti "soita niinkuin tuntuu luonnolliselta" tai "vitut muista kunhan itestä tuntuu luonnolliselta". Siis miten luonnollisuus on peruskivi varsinkin aloittelijalle kun kaikki tuntuu luonnottomalta ja sormenpäät on vereslihalla jne. Mun mielestä on tärkeetä opetella hyvä tekniikka kuitenkin niin että on hauskaa ja nauttii kehityksestä. siis kitaransoiton ydin on pitää hauskaa mutta kuitenkin kannattaa opetella asiat hyvin. tai ehkä se ydin on musiikin tuoma helpotus ja nautinto. en tiedä, kommentoikaa!
 
Älkää käsittäkö väärin, siis tietenkin pitää välttää soittoasentoja joista seuraa surullisen kuuluisia rannekanavasyöpiä yms. mutta ei voi laittaa lappuja silmillä ja hokea "luonnollisuudesta" jottei tarvitsisi suhtautua omaan soittamiseen ja tekniikkaan kriittisesti.
 
Tää on nyt kirjotettu pienissä kaljoissa joten älkää ottako liian vakavasti ja adminiki voi poistaa tän..
 
And the point was?!

And the point was?!
 
Taitaa olla hukassa.

Jep jep. Omille oppilailleni "luonnollinen" tekniikka näyttää ja kuulostaa melko kamalalta. Hyvä ja "oikea" tekniikka muuttuu luonnolliseksi harjoittelun kautta.

Juu, on sitä tullut nähtyä yhden sormen soolotekniikkaa, sormien välistä senttikaupalla sojottavia plektroja, ja muita mielenkiintoisia tekniikoita, jotka ovat soittajan mielestä tuntuneet luonnolliselta. Luonnollinen ei aina ole oikein.

Juu, on sitä tullut nähtyä yhden sormen soolotekniikkaa, sormien välistä senttikaupalla sojottavia plektroja, ja muita mielenkiintoisia tekniikoita, jotka ovat soittajan mielestä tuntuneet luonnolliselta. Luonnollinen ei aina ole oikein.
 
Tuossa on se vika, että vaikka soittajasta se saattaa tuntua luonnolliselta, niin soitto ei silti siltä kuulosta. Paras tekniikka on varmaankin sellainen joka tuntuu itselle luonnolliselta, ja kuulostaa muiden (ja nauhoituksien kautta omaan) korvaan hyvältä.

Pakko oli nyt ottaa esille kun näitä foorumeja jonkun verran lukeneena monesti tulee esiin kommentti "soita niinkuin tuntuu luonnolliselta" tai "vitut muista kunhan itestä tuntuu luonnolliselta". Siis miten luonnollisuus on peruskivi varsinkin aloittelijalle kun kaikki tuntuu luonnottomalta ja sormenpäät on vereslihalla jne. Mun mielestä on tärkeetä opetella hyvä tekniikka kuitenkin niin että on hauskaa ja nauttii kehityksestä. siis kitaransoiton ydin on pitää hauskaa mutta kuitenkin kannattaa opetella asiat hyvin. tai ehkä se ydin on musiikin tuoma helpotus ja nautinto. en tiedä, kommentoikaa!
 
Koska aloittelijalle kaikki on vaikeata, liian orjallinen viimeisen päälle optimaalisen tekniikan opettelu heti alkuun voi tappaa motivaation koko hommaan. Näin kävi ainakin minulle kontrabasso- ja sähköbassotuntien kanssa. Se, että muutaman vuoden soittaa luonnollisen tuntuisesti motivoituneena, mutta väärällä tekniikalla voi kuitenkin olla parempi (ja minusta siis onkin) kuin koko hommaan vittuuntuminen heti alkuunsa ja harrastuksen lopettaminen. Tekniikkaa voi korjata sitten, kun motivaatio on kohdillaan ja musiikkihommien meininki alkaa olla tuttua. Tässä menee enemmän aikaa kuin heti alusta optimaalisen tekniikan opetteluun, mutta jos lopputuloksena on motivoitunut ja osaava musikantti, ei nähdäkseni paljon enempää voi vaatiakaan.
 
Näin näkisin asian siis vain soittotekniikan näkökulmasta. Vieläkin tärkeämpi kysymys kuuluuu, mitä haluat musiikiltasi? Ei kaikista tarvitse eikä minusta pidäkään tulla maailman kaikki tekniikat hanskaavia virtuooseja, olennaista on se, että soittaa hyvin sen oman juttunsa, mikä se sitten onkaan. Hyville perusbiittiä soittaville rumpaleille, plekubasisteille ja rytmikitaristeille on edelleen paikkansa bändeissä. Jos bändi soittaa neljän soinnun punkia, viidennenkin soinnun hanskaaminen ei välttämättä ole edes etu! Ja vielä lisää vettä myllyyn: musiikkihan on kehittynyt suurelta osin teknisesti väärin soittamalla! Metallicalta tuntuu moni ottaneen vaikutteita rytmikitarointiin, vaikka alternate-pikkaaminen onkin ehkä downstroke-tekniikkaa "oikeampi" tapa.
 
Mutta jos ollaan siinä ideaalisessa tilanteessa, että se, opetteleeko alusta asti soittamaan väärin vai oikein, on valintakysymys, ehdottomasti oikeat tekniikat haltuun.

Juu, on sitä tullut nähtyä yhden sormen soolotekniikkaa, sormien välistä senttikaupalla sojottavia plektroja, ja muita mielenkiintoisia tekniikoita, jotka ovat soittajan mielestä tuntuneet luonnolliselta. Luonnollinen ei aina ole oikein.
 
Mjaahh, toisaalta mitä siitä tulis, jos kaikki soittas samanlaisilla tekniikoilla samanlaisia ns, oikeita juttuja? Oispa kitaragenrekin paljon tylsempää....must se, mikä tuntuu itelle toimivan on ihan luonnollista.

Monta hyvää pointtia edellä. Kommentoin vähän.
 
Klasaripuolella "oikea" tekniikka on vähän tarkempi juttu kuin bänditouhuissa. Siellä haetaan soittimista ja orkesterista tietynlaista sointia, ja yksikin "omaperäisellä" tekniikalla soittiva voi pilata koko orkesterin soundin. Karkeasti voisi sanoa, että saman ajan minkä jazz-trumpetisti käyttää ylärekisterin laajentamiseen ja nopeuden kehittämiseen, klassinen trumpetisti käyttää ansatsin ja intonaation kehittämiseen. RSO:n ykköstrumpetisti ei välttämättä pääse edes samaan oktaaviin kuin hurjimmat jazz-trumpetistit, mutta kaikki hyvätkään jazz-trumpetistit eivät välttämättä pysty tuottamaan RSO:hon kelpaavaa soundia trumpetistaan.
 
Rock-puolella iso ero tulee jo siitä, että ei ole mitään yhtä "oikeaa" soundia, jota kaikkien soittajien tarvitsee tavoitella, vaan juttu joko toimii tai ei toimi. Ei myöskään ole mitään yhtä absoluuttisen oikeaa tekniikkaa, MUTTA jotkin tekniikat mahdollistavat joitain juttuja joita ei joillain toisella tekniikalla voi tehdä. Pinsetti voi olla ihan hyvä ote, jos vain downpickaa. Eipä edellä viitattu Hetfieldkään mitään edestakaisin-sweeppejä soittele, joten kolmen sormen pinsetti toimii ihan ok hänen musiikissaan. En itse kuitenkaan suosittelisi sitä kenellekään aloittelevalle kitaristille, joka saattaa haluta joskus elämässään soittaa muutakin kuin Metallica-downstrokeja.
 
Sitä varten oppilaat kai käyvät kitaratunneilla, että haluavat kehittää soittotaitoaan ja kehittyä soittajana? Tällöin asiansa vakavasti ottavan soitonopettajan kuuluukin puuttua asioihin, jotka voivat rajoittaa soittajan mahdollisuuksia päästä eteenpäin soitossa. Vaikka jokin "väärä" tekniikka ei välttämättä kuulostaisikaan (tai näyttäisi) hirveän pahalta, homma voi kostautua monen vuoden päästä kun se on mennyt jo selkäytimeen asti eikä siitä noin vain pääse eroon, vaikka haluaisikin - esim. huomattuaan, että omalla tekniikalla ei yksinkertaisesti VOI soittaa jotain juttua minkä haluaa soittaa. Yleensä, mitä aikaisemmassa vaiheessa jokin virhe korjataan, sitä helpommin se on korjattavissa. Jos virhe on jo selkäytimessä, homma mutkistuu - sen lisäksi että opettelee oikean tekniikan täytyy opetella eroon ("vieroittua") väärästä tekniikasta.
 
Valinta on tietysti jokaisen oma, ja jos tuntuu että ne omat jutut menee ihan just hyvin sillä omalla tekniikalla ja bändikaverienkin mielestä homma toimii, mikäs siinä.

Tekniikkaa voi korjata sitten, kun motivaatio on kohdillaan ja musiikkihommien meininki alkaa olla tuttua. Tässä menee enemmän aikaa kuin heti alusta optimaalisen tekniikan opetteluun, mutta jos lopputuloksena on motivoitunut ja osaava musikantti, ei nähdäkseni paljon enempää voi vaatiakaan.
 
Tähän on pakko vaan lisätä se tosiasia, että jos jonkin asian (tekniikan) opettelee väärin, niin se on moninkertainen työ oppia se "pois". Lihasmuisti vaan on vähän sellainen. Tämä olis mun mielestä vaan hyvä tiedostaa, että aloittelijatkin tietävät mihin ryhtyvät, jos lähtevät koheltamaan fiilispohjalla huonolla tekniikalla. Muuten hyvä pointti sulla.
 
Ja ihmisiä on erilaisia. Toiset löytävät luonnostaan toimivan ja ergonomisen tekniikan toisia helpommin.
 
Edit: LesPaul70 ehtikin heittää hyvää tekstiä tuossa yllä.

Mielestäni "luonnollinen" musisointi on sitä että soittaja päästelee soittimestään ääniä jotka kuulee ensin päässään ja jotka voisi vaikka laulaakin samalla jonkin tunteen siivittämänä. Eli soittaa sitä mikä kuulostaa omassa nupissa oikealta ja hyvältä. Tekniikka on vain apuna ulostamisessa, ei sillä muuta funktiota ole. Soittimen haltuunottoon kuuluu osana tekniikkatreeniä ja taitoa käyttää sitä ideoiden ilmaisuun. Oleellista ei myöskään ole se mitä muut äänistä ajattelevat, paitsi jos musisointi on suoraan yleisöä palvelevaa kuten tanssimusa ja iskelmä.
 
Toisten soittajien riffien opettelu ja käyttö on hyvä juttu alussa mutta se ei vielä ole huippu musiikissa. Tosin joillekin se riittää - miksipä ei!
 
Siis omien fiiliksien ilmaisua soittimen kautta = todellista musiikkia = luonnollista soittoa. Tämä fakta näyttää olevan hukassa monella nuorella soittajalla ja keskitytään liikaa tekniikkaan ja sillä häikäisemiseen. Taiteessa tunne on tärkein ja jos se menee läpi yleisöön niin homma toimii.
 
UGH!

Näistä perinteisistä kitarasoiton mullistajista taitaa aika harva olla ns oppineita soittajia? Itse oppineita sitäkin enemmän. Mikä on luonnollista? Ja mitä siitä on hyötyä?
 
Ainakin mun mieleen useat näistä parhaan soundin tai tatsin omaavista on juuri niitä "omituisesti" soittavia, jotka tekee paljon turhaa liikettä ja kaiken vastoin hienoja oppeja. Ne on jätkät niin sinnikkäitä ja lahjakkaita, että osasivat luoda jotain itse. Siinä on se pointti.
 
Jos tuntuu, että sen plektran tulee olla pari senttiä sormista ulkona saavuttaaksesi haluamasi soundin, niin siitä vaan. Se voi olla 30 vuoden päästä jotain suurta ;D
 
Mulla tuli jostain syystä ekana mieleen Brian May. Miettikää sitä jätkää ja kuunnelkaa sen soittoa. Voi vietävä, että ei kuulosta monikaan opiston käyneistä yhtä hyvältä ikinä. Siinä on sitä mitä se äijä teki luonnostaan. Se teki kitarankin, että sai itselleen luonnollisen soittimen. Soitti piruvie sitä vielä viisipennisellä!
Se on sitä jotain johon ei moni pysty.
 
and the point was...?

Jonkun soitonopettajan pitäis nyt kyllä jo viimein opettaa Carlos Santanalle se oikea plekun asento... :)
 
Jätkä vedelly vuosikymmenet päin persettä!

Alkaisko tänne uusi Opistomuusikot vs Tositaiteilijamuusikot keskustelu?
 
Ne on jätkät niin sinnikkäitä ja lahjakkaita, että osasivat luoda jotain itse. Siinä on se pointti.
 
Itsepä tämän sanoit. Kaikki eivät ehkä ole niin lahjakkaita, että saatuaan kitaran käteen osaisivat räpeltää itselleen toimivan tekniikan. Monille tekee hyvää, että saa ulkopuoliselta opettajalta apua toimivan tekniikan oppimiseen. Sen sijaan kovin monelle aloittelijalle ei varmaan tee hyvää räpeltää viisipennisellä, koska Brian May teki niin. Ihmisiä on monenlaisia..

Päiviä. Ajattelin sanoa vähän omastakin puolestani kun tämä asia on sellainen että olen sen kokenut. Eli minullahan ei ole koskaan ollut mitään kitaran opettajaa vaan kaiken olen itse kolunnut ja oppinut. Plektraote on yksi missä minulla oli aikanaan sellainen tilanne että pidin sitä jotakuinkin väärin. No se tuntui luonnolliselta ja parhaalta tavalta silloin. Kuitenkin minulla tuli jossain vaiheessa eteen tilanne että tajusin tiettyjä puutteita soitossani. Tässä tapauksessa kyse oli demppauksesta. Tajusin että pidellessäni plekua siten kuin pidin, en saanut kämmensyrjää mitenkään kunnolliseen demppiasentoon ja päädyin joko painamaan kieliä liian lujaa, jollon ääntä ei tullut tai sitten en painanut ollenkaan. Näin ollen tulin tulokseen että otteessani oli jotain vikaa. Tämän oivalluksen myötä aloin määrätietoisesti muuttaa plekuasentoani apuna kirjaston oppaat, netti ja jotkin kirjastosta löydetyt keikkavideot. Näin jälkeenpäni ei se nyt niin hankalaa ollut.
 
Yritän tässä siis sanoa että kyllä motivoitunut soittaja yleensä hoksaa, jos jokin asia ei luonnistu että jossain on korjattavaa.

Itse olen paljon seuranut Mark Knopflerin soittotyyliä ja se mitä olen itse huomannut esim Knoflerin soitosta on se, että Knopfler on rikkonut omalla tyylillään melkein kaikki säännöt tuosta oikeasta soittamistekniikasta mitä voi olla. Ja tämä on tehnyt moneen Dire Straitsin biisiin tuon "bajomaiselta" kuulostavan kitarasoundin. Joten se "oikea" tyyli ei välttämättä aina ole se "oikea".
 
Tohon soittamisen luonnollisuuteen viitaten myöskin voisi sanoa että kun Knopflerin soittoa katsoo videolta ja kuuntelee sitä kappaletta useampaan kertaan. Niin alkaa huomata paljon semmosia pieniä hienouksia mitä ei kuule ensimmäisillä kerroilla kun biisejä kuuntelee.
 
Kannattaa myös huomata se miten miten luonnollisesti ja vaivattomasti se soitto kulkee. Tämä tulee ehkäpä siinävaiheessa kun se oma instrumentti ja tekniikka on niin hallussa että siihen itse soittamiseen voi keskittyä 110%.
 
PS. Tulipahan repäistyä ensimmäinen postauskin tälle foorumille :)

Niin kauan kun pystyy soittamaan kaiken mitä haluaa, ei tarvii kiinnittää huomiota omaan soittotekniikkaansa!:) Antaa mennä vaan. Jos kaikki toimii niin turhaan noita miettii ja opettelee "oikeita" tekniikoita, varsinkin kun sellaisia ei sähkökitaran soitossa ole yhtä ja ainoaa.

Tuo luonnollisuus on vähän suhteellista, itse esim. kun aloitin kitaran, olin soittanut bassoa ennen, joten aloitin soittamaan kitaraa samalla lailla kuin bassoa, kahdella sormella vuorotellen. Pleku tuntui aivan mahdottomalta aluksi. Ja jollain Marty Friedmanilla on aika epäluonnolisen näköinen plekukäden asento, mutta hyvin tuntuu soitto irtoavan. Myöskään en oikein tajua kun puhutaan aina, että harjoitukset pitäisi vetää "rennosti", eikö jonkinlainen pinnistely/ponnistelu kuulu välillä myös kitaratreeniin? Itse ainakin välillä soitan "väkisin" juttuja, sahaan niin että käteen pakottaa, ja koitan venyttää sormia leveämpiin otteisiin vaikka sormiin sattuu. Tällä tavalla kai olisi tarkoitus karaista sormia paremiin suorituksiin? Esim. soittosession alussa saatan koittaa downpickata Metallican Blackenedia, eikä onnistu. Sitkeästi kuitenkin hakkaan sitä vaikka käteen sattuu ja hiki kihoaa pintaan. Välillä soittelen rauhallisempia ja enemmän vasurille haastavia juttuja ja annan kädelle lepoaikaa ja muutaman tunnin päästä se Blackened meneekin jo kivuttomasti. Piileekö tässä muka jotakin vaaroja? En pysty treenaamaan niin usein kuin haluan, joten tulee otettua tuollaisia "spurtteja" ja väkisin väänettyä... ei ole koskaan ollut mitään soitosta aiheutuneita vammoja käsissä kuitenkaan.

Niin kauan kun pystyy soittamaan kaiken mitä haluaa, ei tarvii kiinnittää huomiota omaan soittotekniikkaansa!:) Antaa mennä vaan. Jos kaikki toimii niin turhaan noita miettii ja opettelee "oikeita" tekniikoita, varsinkin kun sellaisia ei sähkökitaran soitossa ole yhtä ja ainoaa.
 
Kannattaa kumminkin vähän miettiä siinä "luonnollisessakin" soittotyylissä, missä se oma juttu sujuu, että liekö se terveellistä esim ranteelle. Tulee mieleen Marty Friedman, tai ainakin yksi "soitan ihan omalla tyylillä ja on vain sattumaa että vedän vain megadethin biisejä täsmälleen samoin kuin Marty ja vieläpä samoilla kamoilla, samantyylisellä vaatetuksella ja hiuspehkolla."-kaveri. Meinaan Marty lie sujut tyylinsä kanssa, tai en ainakaan ole kuullut mistään jännetupintulehdus-jutuista miehen kohdalla mutta silti se kulma missä hänen ranteensa on, vaikuttaa melkoisen rasittavalta ranteelle ja epäilen ettei ihan kannata lähteä kopsimaan vaikka Friedman olisikin ainut kitarasankari maailmassa itselle.

Myöskään en oikein tajua kun puhutaan aina, että harjoitukset pitäisi vetää "rennosti", eikö jonkinlainen pinnistely/ponnistelu kuulu välillä myös kitaratreeniin? Itse ainakin välillä soitan "väkisin" juttuja, sahaan niin että käteen pakottaa, ja koitan venyttää sormia leveämpiin otteisiin vaikka sormiin sattuu. Tällä tavalla kai olisi tarkoitus karaista sormia paremiin suorituksiin?
 
Kun puhutaan harjoitusten vetämisen rentoudesta, tarkoitetaan sitä, että soittajan tulisi karsia kaikki turha lihasjännitys pois. Kaikki lihakset, jotka eivät oikeasti ole tarpeellisia soiton kannalta ja jotka ovat jännittyneenä, ovat pitemmän päälle haitaksi. Jännittynyt lihas väsyy nopeasti eikä se liiku yhtä estoitta kuin rento lihas. Rentoa lihasta on helpompi kontrolloida kuin jäykkää. Nämä ovat ihan fysiologisia faktoja. Kitaransoitto ei ole urheilua, sillä ei yritetä kasvattaa lihaksia, vaan pikemminkin päin vastoin. Itse yritän aina tekemään kaiken mahdollisimman pienellä lihastyöllä, kuitenkaan saundista tinkimättä. Ajattele, jos kykenisit soittamaan Blackenedin hyvällä tatsilla, tiukasti ja oikeaan tempoon ILMAN pinnistelyä ja turhaa ähinää? Siihen nimenomaan pyritään kun käsketään "vetämään rennosti". Karsitaan kaikki turha lihasjännitys pois, koska siitä ei ole mitään hyötyä, vaan pikemminkin haittaa. Tähän auttaa se, että aina kun harjoitellessasi huomaat, että jokin soiton kannalta epäolennainen paikka ruumiissasi jännittyy (oli se hartiat, hauikset, ranteet, reisilihakset, niska tai pikkuvarvas), pysähdy, rentouta paikka ja aloita uudelleen. Jos turhaa jännitystä ilmenee uudestaan, pysähdy uudestaan, rentoudu ja aloita uudestaan. Pikkuhiljaa aivot oppivat olemaan jännittämättä turhaan lihaksia, joita ei tarvitse jännittää.
 
Itse keskustelunaiheeseen sanoisin, että mielestäni soittajan omaleimaisuuden ei pitäisi tulla esiin tekniikasta, vaan persoonasta ja luonteesta, tyylitajusta ja omasta mausta. Tekniikka on vain väline, oli se "oikeaoppista" tai itse kehiteltyä. Ei Hendrix, Friedman tai Hetfield ole kitarajumalia sen takia, että heilla on normista poikkeava plekutekniikka, vaan heidän oman tyylitajunsa, persoonallisuutensa, ja tietysti kovan treenin ansiosta. Mielestäni on hyvä opetella oikeaoppinen, toimiva ja monipuolinen tekninen osaaminen, jolla voidaan sitten ilmaista omaa persoonaa ja taiteellista näkemystä. Tekniikka on vain väline, ei soittajaa määrittelevä tekijä.

Noniin vilkaisin tätä ketjua jonka taannoin pikku tumuissa laitoin.. pointti on näköjään kuitenkin löytynyt.
 
Tietenkin luonnollisuus on tärkeää ja hyvän tekniikan hakeminen ei saa tappaa intoa. Kumpaakaan, ei luonnollisuutta tai tekniikkaa ehkä kannata käyttää tekosyynä sille ettei suostu oppimaan tai kehittymään uudella alueella kitaransoitossa.