Kitarat: soittaminen ›

Uusi topikki, lähinnä taas haluan kuulla toisten pelimannien kokemuksia.
 
Elikkä siis, itselläni ei juurikaan tavoitteita ollut kun kitaraan tartuin pari uotta sitten. Lähinnä hauskaa ajanvietettä, ja jos nyt muutaman hyvältä kuullostavan riffin olisin vieraiden iloksi (?) oppinut soittamaan. Tilanne on kuitenkin muuttunut parina vuotena, innostuin opettelemaan sointuja, innostuin menemään tunneille, innostuin keskittymään myös pelkän teorian opiskeluun ja innostuin kehittymään asiassa yleensäkkin. Ja hauskaa on edelleen, ehkä hauskempaa kuin pari vuotta sitten.
 
Unelmat elää, on nimittäin pikkuhiljaa ruvennut tuntumaan siltä että voisihan sitä muuallakin soitella kuin kotonaan, ja muillekkin kuin vieraille niitä satunnaisia biisinpätkiä, joista nyt ehkä jotenkin tunnistaa mistä biisistä on kyse. Eli bändiin tekee mieli. Mikään palvonnan kohteena oleva kitarasankarius ei ole tavoitteeni, mutta ehkä haluaisin osata jonkinlaista soitantaa sillä tavalla, että joku musiikista ymmärtävää voisi todeta että "hei, tuo tyyppihän soittaa ihan jees.."
 
Painajaiset? Ehkä itseluottamuksen katoaminen. Ehkä se, että en saa "bändikynnystä" ylitettyä. Ehkä se että otan jonkun alentavan kommentin ("ei susta tuu mitään, soittele vaan kotonas..") tosissani ja alistun siihen.

Tavoitteet, unelmat ja painajaiset?
 
Tavoitteita en ole koskaan oikein osannut edes ajatella asettavani. Haluan kehittyä mahdollisimman hyväksi muusikoksi, mutten pyri siihen tietoisesti kovalla treenillä. Aikaa tässä vielä on ja kiire ei ole mihinkään, toivottavasti ainakin.
 
Unelmat on kans aika vaikea juttu... Jaa'a, mitäköhän sitä sanoisi. Mä haluaisin kerran päästä soittamaan Steve Vain kanssa. Ehkä omituinen unelma, mutta ei kait sen huonompi, kuin mikään muukaan. :)
 
Painajaisena on soittokyvyn menettäminen esim. sairauden tai onnettomuuden seurauksena.

Tavoitteena oppia mahdollisimman paljon eri asioita
 
Unelma olisi elättää itsensä soittamalla
 
Painajaisena olisi juuri jokin asia joka estää soittamisen, sormia sirkkeliin tms. Ei se sormien puuttuminen kyllä Tony Iommiakaan estänyt :D

Mun unelma oli valkoinen stratocaster kanikonttorin ikkunassa. Haaveilin omasta sähkökitarasta ainakin 6 vuotta ennen kuin sellainen hankittiin pohdinnan ja harkinnan tuloksena. Olin silloin n. 14, ja pian ikää 22 vuotta.
Ensin tavoitteena oli saada kitara tuntumaan "omalta käsissä" ja soittamisen piti tuntua hauskalta. Soittelin pääosin blues ja rock levyjen mukana ihan helppoja juttuja. Painajaisena oli muille "esiintyminen", riitti että joku tuli huoneen ovelle katsomaan niin sormet kangistuivat kuin pakkassäällä. Unelmia en uskaltanut kehitellä.
 
Myöhemmin kun en juuri tehnytkään mitään muuta, kuin soittelin omaksi ilokseni tai jammailin kaverin kanssa yksinkertaisia biisejä painajaiseksi tuli pelko kehityksen pysähtymisestä tai tekniikkavirheestä. Tästä kehittyi lähes neuroottinen tarve analysoida omaa soittoa ja tekniikkaa. Koska olin itseoppinut teoriankin kannalta oli tärkeää kysyä itseltään "miksi tämä kuulostaa juuri tältä, entäs jos kokeilisin näin..."
Löysin suurta nautintoa kun jotkut jutut alkoivat tuntua ihan omilta, suoraan sydämmestä tulevilta. Tavoitteena oli "päästä bändiin", vaikkei soittokavereita aktiivisesti etsittykkään. Selkeästi se oli kuitenkin seuraava etappi, mutta jotenkin alitajuntaisesti tuntui siltä ettei ollut vielä valmis siihen. Treenattiin ihan pirusti, yleisiä rock kappaleita ja jonkin verran soolosoittoakin koska ne olivat taitoja joita mielestämme tarvittiin bändisoitossa. Kuuntelimme soittokaverin kanssa paljon live-albumeita ja unelmoimme sekä kuvittelimme hurmoksellisen keikkatilanteen ja soittamisen monisata/tuhat päisen yleisön edessä virheettömästi.
 
Sitten olikin aika perustaa bändi. Soittokaveri oli vaihtunut hieman kokeneempaan kitaristiin ja idea jonkinlaisesta yhtyeestä oli tupsahtanut esille koulun ruokalassa ja kun vielä sopiva treenikämppä tuli tarjolle niin ei siinä sen kummempaa. Vietiin vahvistimet harjoituspaikkaan ja soiteltiin kahdestaan ja laitettiin muusikoiden.nettiin rumpali-ilmoitus samoihin aikoihin kun oma pikkuveli oli innostunut jossakin määrin bassonsoitosta ja tuonut vahvarinsa treenikselle. Tästä eteenpäin homma kehittyi luonnollisella tavalla. Tavoitteena saada aikaiseksi omia biisejä ja päästä keikalle, unelmana julkaista materiaalia ja painajaisena miehistönvaihdokset joilta ei kuitenkaan voinut välttyä. Nyt monta vuotta myöhemmin on vain pian ilmoituksella löytynyt alkuperäinen rumpali ja minä kitarassa treenikämpän lisäksi entisellään.
 
Unelmat ja etenkin painajaiset ovat jääneet taka-alalle ja tavoitteet ovat realistisempia kuin aiemmin. Pian saadaan ensimmäinen oikea julkaisu ulos ja odottelemme innolla että päästään pureutumaan seuraavan albumin kimppuun.
 
Tärkeintä on uskoa itseensä tai ainakin kyky viihtyä instrumentin kanssa, kokeilla kaikenlaista sekä analysoida tekemäänsä. Kannattaa myös nauhoitella paljon omaa soittoa/bänditreenejä/jameja ja kuunella miltä se kuulostaa, mitä parantaa jne. Se mitä muut sanovat ei merkitse, käytä omaa itsekritiikkiäsi ja älä ole koskaan ylettömän tyytyväinen soittotaitoosi. Älä jätä autopilottia päälle vaan yritä jatkaa kehitystäsi. Jos jäät jumiin, pidä tauko kunnes et voi enää pitää näppejäsi erossa kitarasta. Sitten soita niin kauan kuin tuntuu hyvältä.
 
Näin tällein lauantai tissuttelun merkeissä runoiltuna.
 
Onnea, menestystä ja periksiantamattomuutta tulevaa varten !

Mun unelma oli valkoinen stratocaster kanikonttorin ikkunassa.
 
Aika erikoinen unelma.

Aika erikoinen unelma.
 
Heh, silloin 6-8v se oli ensimmäinen IRL sähkökitara jonka olin nähnyt. Siinä se oli vuosia vitriinissä ja tuli käytyä usein ohi. Maksoi pikkunaskalille tähtitieelisen summan rahaa. Erikoinen unelma, no jaa, toiset unelmoivat ajavansa F1 autoa joka toinen viikonloppu. ;(

Aika erikoinen unelma.
 
Mä unelmoin valkosesta stratosta vieläkin. On vaan sunbursti ja punanen. :P

Heh, silloin 6-8v se oli ensimmäinen IRL sähkökitara jonka olin nähnyt. Siinä se oli vuosia vitriinissä ja tuli käytyä usein ohi. Maksoi pikkunaskalille tähtitieelisen summan rahaa. Erikoinen unelma, no jaa, toiset unelmoivat ajavansa F1 autoa joka toinen viikonloppu. ;(
 
Ei kitarassa mitään vikaa. Mä meinasinkin, että miksi sä sen kanikonttorin ikkunaan haluat? Hehheh :)

Ei kitarassa mitään vikaa. Mä meinasinkin, että miksi sä sen kanikonttorin ikkunaan haluat? Hehheh :)
 
Hoho ! Enpä tullut ajatelleeksi tuota. Rokkarin elämään kai kuuluu se luonnon kiertokulku; rahat loppuu, kitara kaniin, 1-10 vuoden päästä sama kitara löytyy torilta ja matka alkaa alusta. Vastaavalla motiivilla eräs 40+ elämää nähnyt kiertuemuusikko tarjosi "mitä vain" mun -80 Les Paulista. Sillä oli ollut sellainen, mutta se piti myydä jossain vaiheessa pakon alla ja oli kovasti tullut ikävä vanhemmilla päivillä. Offtopic + rölö.

Tavoitteet, unelmat ja painajaiset on kaikki samaa - jos oppis joskus soittamaan.
 
Aaa, miksikö näin? Tavoitteena oppia soittamaan on ollut aina, siis ihan siitä lähtien kun ensimmäisen kitarani joskus kohta 30 vuotta sitten sain. Se on ollut myös unelmani, osata soittaa. Sitten kun taas soittamaan joskus opin, niin miksi enää opetella soittamaan, kun sen kerran jo osaa. Sen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin soiton lopettaminen ja se on näin pitkän ajan jälkeen aivan helevetin kauhistuttava ajatus.

Tavoite: Saada kasaan bändi missä saisi vetää sooloja mielinmäärin ilman että se sotii jotain muiden asettamaa "bändin linjaa" vastaan. Saada levysoppari.
 
Unelma: Päästä esiintymään isoille festareille, ulkomaille ja vaikka lämppäämään jotain kovaa bändiä. Päästä kitaralehden kanteen. Tehdä edes yksi helvetin hyvä levy.
 
Painajainen: Herätä kuusvitosena sängystä ja miettiä että mikään noista yllä ei toteutunut ja olen viettänyt koko ikäni jossain tyhjänpäiväisessä hanttiduunissa, josta eläkkeelle lähtiessäni minulle ojennetaan yksi ruusu ja messinkinen taskukello, joka hajoaa viikon kuluttua.

Tavoite: Olla maailman kovimman rock-yhtyeen kitarasankari, valloittaa maailma myös sooloartistina ja nauttia ilmiömäisestä suosiosta, minne ikinä menenkään.
 
Unelma: Saada toi lähikuppila myytyä täyteen.

Tavoite: Olla maailman kovimman rock-yhtyeen kitarasankari, valloittaa maailma myös sooloartistina ja nauttia ilmiömäisestä suosiosta, minne ikinä menenkään.
 
Unelma: Saada toi lähikuppila myytyä täyteen.
 
Painajainen/todellisuus: kolmetoista tyyppiä tulee paikalle ja puolet niistäkin vakiospurguja?

tavoite: tienata musiikilla.
 
unelma: tavoittaa samanmoinen asema muusikkona, kun buckethead.
 
painajainen: että esim työtapaturman seurauksena vasen käsi menee käyttökelvottomaksi.

unelma: tavoittaa samanmoinen asema muusikkona, kun buckethead.
 
Ämpäripäinen turha pilittäjä, jonka nähdessään jopa 90% kitaristeista kysyy "kuka hitto tuo äijä on/luulee olevansa"?
 
Kummallinen unelma.
 
Painajaiset on samat täällä kuin muillakin: jos jonkin tapaturman tms. seurauksena menisi kyky soittaa, olisi mieli kyllä aika matalana. Luultavasti kyllä tekisin silti kaikkea musiikkiin liittyvää - vaikka sitten sovittajana, tuottajana, säveltäjänä tms.
 
Oikeastaan nyt kun mietin, kuuroutuminen olisi vielä pahempi juttu kuin soittokyvyn menettäminen.
 
Tavoitteena olisi elättää itsensä (ja osan perhettäkin tarvittaessa) musiikin sekatyöläisenä tai tekemällä mitä tahansa musiikkiin liittyvää niin, ettei tarvitsisi tehdä ns. oikeita töitä - ne kun ei vaan tunnu mun jutulta. Onhan toi samalla mun unelma, jota kyllä olen reilun vuoden verran jo tavallaan opiskelujen ohessa elänytkin. Toimeen tulee, niukasti, mutta kieltämättä säännöllisempi ja tiuhempi keikkatahti poistaisi vähän huolia huomisesta. En siltikään viitsi murehtia etukäteen - ei se mitään auttaisi.

Painajainen/todellisuus: kolmetoista tyyppiä tulee paikalle ja puolet niistäkin vakiospurguja?
 
Missä saa muka noin paljon jengiä sisään?

Missä saa muka noin paljon jengiä sisään?
 
Pistä pystyyn bändi nimeltä Ilmaista kaljaa. Toimii hyvin keikkajulisteessa:
 
"Tänään Reiskan pubissa Ilmaista kaljaa."
 
Varmasti saapuu ne 13 vakiospurgua.

Pistä pystyyn bändi nimeltä Ilmaista kaljaa. Toimii hyvin keikkajulisteessa:
 
"Tänään Reiskan pubissa Ilmaista kaljaa."
 
Varmasti saapuu ne 13 vakiospurgua.
 
Pitääkin mennä juttelemaan bändin pojille nimenvaihdoksesta...

Mun unelma oli valkoinen stratocaster kanikonttorin ikkunassa.
 
Mä ostin just n. 10 v sitten kanikonttorista Jyväskylästä valkoisen straton johon sijoitin 1200 mk (+muutama satanen huollosta Paasoselle). Siinä se oli ikkunassa ollut jonkun aikaa, monta kertaa menin ohi mutta sitten ei enää pystynyt. Oli ihan hyvä kitara, ja myin sen äskettäin pois jostain syystä. Nyt on taas mullakin unelmana saada itselle valkoinen Stratocaster...

Kummallinen unelma.
 
varmasti sitäkin. kenen saavutuksia kukakin arvostaa.