Kitarat: soittaminen ›

Nyt kyllä lähti meikällä järki kun katselin ja kuuntelin tätä. Miten nämä sen oikein tekevät näin nuorina? Joka tapauksessa soittavat onnessaan itselleen päinvastoin kuin useat pakotetut viuluviikarit. Olen joskus tavannut ajatella että sähkiksen soittajat ovat onnellisimpia soittajia sillä heitä ei tarvitse eikä ole tarvinnut pakottaa harjoittelemaan. Homma tulee ikäänkuin sisältä päin. Olisiko tässä todistetta siihen suuntaan? Kiinan tyttö on vähän vakavamielisempi tapaus mutta eiköhän hänkin siitä piristy aikanaan.
 
https://www.youtube.com/watch?v=8kV3sXOYPuw

Toi Li-sa on vissiin soittanut jo 6-7 vuotta kitaraa ja jostain luin että mm. paul gilbert olisi toiminut opettajana miltein koko tuon ajan. Tuohon kun lisää vielä japanilaisten uutterat ja periksiantamattomat harjottelumetodit, niin ei ihme, että neiti vetää kuin parhaat konsanaan.

Tuohan on rohkaisevaa, että kevyen musiikin perinteet jatkuvat ja löytävät uusia sukupolvia. Itse odotan malttamattomana, että kun nuo tenavat alkavat tehdä ihan omaa musiikkia...... voisiko se olla kuinka käänteentekevää. Ainakin perinteet ovat hallussa niin ainoastaan mielikuvitus on rajana..... ja ehkä se mitä ihmiset haluavat kuulla.

Tinnittus: Toi Li-sa on vissiin soittanut jo 6-7 vuotta kitaraa ja jostain luin että mm. paul gilbert olisi toiminut opettajana miltein koko tuon ajan. Tuohon kun lisää vielä japanilaisten uutterat ja periksiantamattomat harjottelumetodit, niin ei ihme, että neiti vetää kuin parhaat konsanaan.
 
Juup. Tuossa hyvä kooste tähän astisesta urasta
https://www.youtube.com/watch?v=eqnJpXmt_jU

petteri m: Nyt kyllä lähti meikällä järki kun katselin ja kuuntelin tätä. Miten nämä sen oikein tekevät näin nuorina? Joka tapauksessa soittavat onnessaan itselleen päinvastoin kuin useat pakotetut viuluviikarit. Olen joskus tavannut ajatella että sähkiksen soittajat ovat onnellisimpia soittajia sillä heitä ei tarvitse eikä ole tarvinnut pakottaa harjoittelemaan. Homma tulee ikäänkuin sisältä päin. Olisiko tässä todistetta siihen suuntaan? Kiinan tyttö on vähän vakavamielisempi tapaus mutta eiköhän hänkin siitä piristy aikanaan.
 
https://www.youtube.com/watch?v=8kV3sXOYPuw
 
On niitä hyviä nuoria klassisenkin soittajia jotka tykkäävät soittaa, en tajua mitä yrität selittää.

antnis: On niitä hyviä nuoria klassisenkin soittajia jotka tykkäävät soittaa, en tajua mitä yrität selittää.
 
Eikä ole, klassisen musan soittajat on ruoskan ja raipparangaistusten uhalla pakotettu soittamaan ylivaikeaa tylsää musaa ja harjoittelemaan tuntikausia päivittäin, jonka rinnalla liimanhajuinen elämä pakistanilaisessa lenkkaritehtaassakin tuntuisi houkuttelevalta. Harmaassa arjessaan he harjoitellen taivaltavat vailla valoa, vailla toivoa paremmasta. Niinpä he ikääntyessään muuttuvat kärttyisiksi valkohapsisiksi kusipäiksi, jotka kiilaa aina ensimmäisenä bussiin ja haittaa normaalien kulkemista minkä kerkiävät ihan vain katkeruuttaan :-D

Tjaa-a, muistan kun pienenä... äiskä aina sanoi siskolleni, että hänen pitäisi harjoitella enemmän;
minulle äippä useastikin sanoi, että nyt riittää soittaminen, kello on jo 0200 ja huomenna on koulua.
(Ja koulusta lintsasin harva se kerta kun halusin harjoitella kitaraa.)
 
Oli kakkaa, kun piti yöllä salaa harjoitella apukeittiössä tai varastossa, piano pianissimo.

antnis: On niitä hyviä nuoria klassisenkin soittajia jotka tykkäävät soittaa, en tajua mitä yrität selittää.
 
En väittänytkään että aivan jokainen heistä olisi viuluviikariudelle alistettu orja. Mutta ero näissä ryhmissä on.

petteri m: En väittänytkään että aivan jokainen heistä olisi viuluviikariudelle alistettu orja. Mutta ero näissä ryhmissä on.
 
Oletko itse pakotettu viuluviikari, vai minkälaisella kokemuspohjalla vertailua suoritat? Mun kokemus on, että kehittymiseen tarvitaan sekä omaa intoa että määrätietoista ulkopuolista ohjausta. Ja kyllä, olen tavannut myös soittamaan pakotettuja sähkökitaristeja :) En voi välttyä ajatukselta, että sinä et ole lapsena opiskellut ohjatusti musiikkia, koska olet edellä mainitsemiasi päätelmiä tehnyt.

sepisti: Oletko itse pakotettu viuluviikari, vai minkälaisella kokemuspohjalla vertailua suoritat? Mun kokemus on, että kehittymiseen tarvitaan sekä omaa intoa että määrätietoista ulkopuolista ohjausta. Ja kyllä, olen tavannut myös soittamaan pakotettuja sähkökitaristeja :) En voi välttyä ajatukselta, että sinä et ole lapsena opiskellut ohjatusti musiikkia, koska olet edellä mainitsemiasi päätelmiä tehnyt.
 
En epäile etteikö voisi olla soittamaan pakotettuja sähkiksen soittajiakin, miksei?
 
Mutta: Viulu on erittäin vaikea soitin jonka soittaminen on aloitettava hyvin nuorena jos mielitään viulistia tehdä. Lähes jokainen hyvä viulisti on aloittanut soittamisen hyvin pienenä lapsena, koskee varmaan sellistejä ja pianisteja ja huilisteja jne samalla tavalla. Päätökset lapsen puolesta tekee huoltaja, myös päätökset soittamisesta ylipäätään ja instrumentin valinnasta jne tekee ainakin yleensä huoltaja. Eihän toki mikään estä kysymästä viisivuotiaalta mitä tämä haluaisi soittaa... Lapsi soittaa ensisijaisesti vanhemmilleen vaikka toki herkkiä lapsineroja jotka uppoavat asiaan on olemassa - harvassa. Kello käy ja tapahtuu eriytymistä: osa jatkaa pakotettuna ja ajan kuluessa vittuuntuu isosti, luultavasti lopettavat. Osalla syttyy lamppu ja alkavat rakastaa sitä mitä ovat alun perin käskettyinä tehneet. Sen jälkeen he soittavat itselleen ja taiteelle. Mitä luulette, kuinka suuri prosenttiosuus viuluviikareista jatkaa onnellisina?
 
Vaan tyypillinen tarina sähkiksen osalta menee ihan eri tavalla: tyypillinen ikä aloittaa sähkiksen soitto on jossain 13-15 v. tienoilla. Kovin usein soittajat kertovat avainkokemuksesta joka sysäsi heidät sähkiksen tielle, olipa taustalla muun soittimen soittoa tai sitten ei. Monelle suomalaiselle vanhemman polven soittajalle tällainen kokemus oli Henkan keikka Kultsalla -67 tai rautalankaversio Emmasta. Kuinka usein saammekaan kitaristien haastatteluista lukea hurjasta harjoitteluinnosta joka avainkokemuksen jälkeen voitti kaiken muun. Tähän liittyy usein vielä jonkun esikuvan fanitus ja tyylisuunnan diggailu sekä murrosikään liittyvä fallinen estetiikka ja soittoaktien ainakin osittainen erotisoituminen, ainakin jos Henkka jotain osaa soittajan musiikillisessa kehityshistoriassa näyttelee. Bändisoiton tullessa kuvaan mukaan asia saa sosiaalista luonnetta veljeystematiikan kautta, niistä fiiliksistä voitaneen oopperan pultissa vain haaveilla.
 
Edelläkerrottu ei sulje pois erilaisia sekoittuneita ja/tai ristikkäisiä kehityspolkuja tietenkään mutta isossa kuvassa homma menee tuon suuntaisesti. Jokainen voi miettiä mihin lokeroon vaikkapa Kuusiston veljekset pitäisi laittaa, minusta ihan samaan kuin Marzi Nymanin.
 
Tässä siis vain tällaista tarkentavaa pohdintaa aiemman tueksi. Lukijat saavat itse päätellä johtuuko tällainen pohdinta ympäröivän maailman havainnoinnista vai omista kokemuksista tai niiden puutteesta kuten sepisti tuossa esittää.

petteri m: En epäile etteikö voisi olla soittamaan pakotettuja sähkiksen soittajiakin, miksei?
 
Mutta: Viulu on erittäin vaikea soitin jonka soittaminen on aloitettava hyvin nuorena jos mielitään viulistia tehdä. Lähes jokainen hyvä viulisti on aloittanut soittamisen hyvin pienenä lapsena, koskee varmaan sellistejä ja pianisteja ja huilisteja jne samalla tavalla. Päätökset lapsen puolesta tekee huoltaja, myös päätökset soittamisesta ylipäätään ja instrumentin valinnasta jne tekee ainakin yleensä huoltaja. Eihän toki mikään estä kysymästä viisivuotiaalta mitä tämä haluaisi soittaa... Lapsi soittaa ensisijaisesti vanhemmilleen vaikka toki herkkiä lapsineroja jotka uppoavat asiaan on olemassa - harvassa. Kello käy ja tapahtuu eriytymistä: osa jatkaa pakotettuna ja ajan kuluessa vittuuntuu isosti, luultavasti lopettavat. Osalla syttyy lamppu ja alkavat rakastaa sitä mitä ovat alun perin käskettyinä tehneet. Sen jälkeen he soittavat itselleen ja taiteelle. Mitä luulette, kuinka suuri prosenttiosuus viuluviikareista jatkaa onnellisina?
 
Vaan tyypillinen tarina sähkiksen osalta menee ihan eri tavalla: tyypillinen ikä aloittaa sähkiksen soitto on jossain 13-15 v. tienoilla. Kovin usein soittajat kertovat avainkokemuksesta joka sysäsi heidät sähkiksen tielle, olipa taustalla muun soittimen soittoa tai sitten ei. Monelle suomalaiselle vanhemman polven soittajalle tällainen kokemus oli Henkan keikka Kultsalla -67 tai rautalankaversio Emmasta. Kuinka usein saammekaan kitaristien haastatteluista lukea hurjasta harjoitteluinnosta joka avainkokemuksen jälkeen voitti kaiken muun. Tähän liittyy usein vielä jonkun esikuvan fanitus ja tyylisuunnan diggailu sekä murrosikään liittyvä fallinen estetiikka ja soittoaktien ainakin osittainen erotisoituminen, ainakin jos Henkka jotain osaa soittajan musiikillisessa kehityshistoriassa näyttelee. Bändisoiton tullessa kuvaan mukaan asia saa sosiaalista luonnetta veljeystematiikan kautta, niistä fiiliksistä voitaneen oopperan pultissa vain haaveilla.
 
Edelläkerrottu ei sulje pois erilaisia sekoittuneita ja/tai ristikkäisiä kehityspolkuja tietenkään mutta isossa kuvassa homma menee tuon suuntaisesti. Jokainen voi miettiä mihin lokeroon vaikkapa Kuusiston veljekset pitäisi laittaa, minusta ihan samaan kuin Marzi Nymanin.
 
Tässä siis vain tällaista tarkentavaa pohdintaa aiemman tueksi. Lukijat saavat itse päätellä johtuuko tällainen pohdinta ympäröivän maailman havainnoinnista vai omista kokemuksista tai niiden puutteesta kuten sepisti tuossa esittää.
 
Mä en kyllä usko tohon nuorena erikoistumiseen ollenkaan. Urheilussakin lasten pitää harrastaa mahdollisimman monipuolisesti kaikenlaista ja itse ajattelen, että niin se täytyy olla musassakin. Johonkin soittimeen voi erikoistua sitten myöhemmin kun oma kiinnostus ohjaa jonkin instrumentin pariin. Mutta toisin kuin urheilussa, lapsen taipumuksia on musassa paljon vaikeampi jollei suoranaisesti mahdotonta nähdä ennakolta, niin melkeen antais sen vekaran itse ohjautua sinne minne huvittaa sen sijaan että kamalasti sitä ohjailisi. Tietty yksi tapa on asettaa mukulan ulottuville soittopelejä niin luultavasti se valitsee jonkin niistä käsillä olevista..... jos ylipäätään valitsee mitään (meidän kotona on soittimia vaikka kuinka, mutta ei mun poika niistä kiinnostunut vaan alkoi puuhata ihan muuta).

hallu: Mä en kyllä usko tohon nuorena erikoistumiseen ollenkaan. Urheilussakin lasten pitää harrastaa mahdollisimman monipuolisesti kaikenlaista ja itse ajattelen, että niin se täytyy olla musassakin. Johonkin soittimeen voi erikoistua sitten myöhemmin kun oma kiinnostus ohjaa jonkin instrumentin pariin. Mutta toisin kuin urheilussa, lapsen taipumuksia on musassa paljon vaikeampi jollei suoranaisesti mahdotonta nähdä ennakolta, niin melkeen antais sen vekaran itse ohjautua sinne minne huvittaa sen sijaan että kamalasti sitä ohjailisi. Tietty yksi tapa on asettaa mukulan ulottuville soittopelejä niin luultavasti se valitsee jonkin niistä käsillä olevista..... jos ylipäätään valitsee mitään (meidän kotona on soittimia vaikka kuinka, mutta ei mun poika niistä kiinnostunut vaan alkoi puuhata ihan muuta).
 
En minäkään sitä hyvänä pidä mutta kirjoitin kyllä että "on aloitettava", en kirjoittanut erikoistumisesta. Oikeastaan juuri se on se murheellinen puoli asiassa mitä tulee vaikkapa klassisiin jousisoittimiin, lapset laitetaan soittamaan ja sillä hyvä. Osa alkaa digata ja osa vihata, toisiin homma ei jätä isompia jälkiä. Ne kenties vihaiset soittamisen lopettavat tässä ovat se minua enemmän kiinnostava ryhmä.
 
Elävästi muistan sen kun eräs seiskaluokkalainen oppilaani tuli vanhempainvartille isänsä kanssa (olen nimittäin ope) ja tunnelma välillään vaikutti jännittyneeltä. Siinä sitten keskusteltiin mutta tilanne päätyi lähes riitaan tyttären ja isän välillä ja aiheena oli sellon soitto. Tyttö halusi soittaa kitaraa kun sydän sykki sille. Oli kuitenkin viety jo vuosia sitten sellotunnille, varmaan ostettu sellokin ja jonkinlaiseen sellotutkintoon oli vielä jonkin verran matkaa mutta ymmärtääkseni ei valtavasti. Isä oli sitä mieltä että se tutkinto pitää saada valmiiksi ja sen jälkeen sopii lopettaa sellon soitto kyllä. Isä vaati että tytön olisi harjoiteltava päivässä se 20 minuuttia ja tehdä tutkinto, tyttöä ei kiinnostanut sello yhtään mutta kitara isosti.
 
Ammatti on opettanut että ulkopuolisen on vaikeaa ja vaarallistakin ottaa kantaa muiden perhedynamiikkaan tai muuhun sellaiseen joka koskettaa elämäänsä läheisesti, jopa syvästi. Isä näki asian tutkinnon kautta, kenties koki että kaikki panostus ja muut uhraukset ovat hukkaan heitetyt jos ei tutkintoa tyttö saa. Tästä asiasta nuo kaksi olivat takuulla riidelleet lukemattomat kerrat, ehkäpä jo vuosien ajan. Sitten tunteet pääsivät valloilleen kun tulivat vanhempainvartille minulle. En oikeastaan osannut muuta kuin kysyä että onhan teillä kuitenkin kitara siellä kotona? Vastaus oli että on, montakin. Sanoin että hyvä, sittenhän kitaraa voi soittaa. Selloasiasta katsoin viisaaksi vaieta mutta pohdiskelin tuota kysymystä silloin aika lailla.
 
Todellakin ajattelen että lapselle kuuluu oikeus valita soittimensa itse ja myös halutessaan vaihtaa sitä vaikka tämä on asia joka voi vanhemmille tehdä oudolla tavalla kipeää joskus. Hyvin monet isot kitaristinimet ovat vaihtaneet soitinta päätyen avainkokemuksen kautta kitaraan, vaikkapa Esa Pulliainen. Myöskään ihmisarvoa ei lunasteta sillä että soittaa jotain soitinta, maailma on täynnä hienoja muusikkoja jotka eivät soita mitään, sellaisen kanssa olen naimisissakin.
 
Muistan myös toisen oppilaani, joka yläasteikäisenä oli erittäin innokkaasti bluesia harjoitteleva kitaristi. Blues oli hänen juttunsa ja lukioikäisenä oli soittonsa jo erittäin kovalla tasolla. Kerran jopa soitimme samalla keikalla, eri bändeissä tosin. Tämän pojan isä oli mukana poikansa harrastuksessa niin hienosti ettei mitään määrää, antoi kyytiä ja auttoi roudaamisessa, keikalla otti videota esityksestä ja varmaan rahoitti kamojakin jne. Muistan ihailleeni tuon isän toimintatapaa rajattomasti. Pointtina on tietysti isän antama hyväksyntä ja tuki sille mikä pojasta itsestään tuntuu tärkeältä. Vuodet vierivät ja tämä samainen poika rakensi akateemisen uran. Valokuvissa yliopiston sivulla hänellä on mukanaan kitara.

4._Mieti kirjoitukseesi hyvä sisältöä kuvaava otsikko, saat enemmän vastauksia kun asiasta kiinnostuneet huomaavat viestisi muiden joukosta. Kirjoita otsikoksi ennemmin "Kannattaako ostaa Richard Ashcroftin uusi levy?" kuin vain "Kannattaako ostaa..?". Näin asiasta tietävät (ja samanhenkiset) ihmiset huomaavat viestisi muiden joukosta, eivätkä muut (vaikka kyseistä bändiä inhoavat) "turhaan" kuluta aikaansa lukemalla kirjoitustasi.

Kun Paskalehden lööpissä lukee jotta 'Nyt on kuumaa' niin kaikki tietävät että joku someportto näyttelee tissejään rannalla bikinit vettä viistäen.
 
Kun Muusikoiden netin foorumilla lukee soittamisessa että 'Nyt on hurjaa' niin kaikki tietävät että hurjasta soittamisesta on kyse. Ja jos ei niin maailma ei ole sen takia yhtään huonompi tai parempi paikka.

petteri m: Nyt kyllä lähti meikällä järki kun katselin ja kuuntelin tätä. Miten nämä sen oikein tekevät näin nuorina? Joka tapauksessa soittavat onnessaan itselleen päinvastoin kuin useat pakotetut viuluviikarit. Olen joskus tavannut ajatella että sähkiksen soittajat ovat onnellisimpia soittajia sillä heitä ei tarvitse eikä ole tarvinnut pakottaa harjoittelemaan. Homma tulee ikäänkuin sisältä päin. Olisiko tässä todistetta siihen suuntaan? Kiinan tyttö on vähän vakavamielisempi tapaus mutta eiköhän hänkin siitä piristy aikanaan.
 
https://www.youtube.com/watch?v=8kV3sXOYPuw
 
hyö vaan soittaa kitaraa, kitaristi soittaa musiikkia ja artisti tulkisee sävellystä

Noilla on vielä aikaa syventää tulkintojaan, en jaksaisi ryhtyä vähättelemään esitysten vakuuttavuutta.