Laulaminen ›

Suoraan asiaan. Olen ollut vuosikaudet masentunut lievästä alakulosta kuukausia jatkuneeseen mustuuteen ja musiikin tekeminen on ollut vaikeaa ellei mahdotona. Kun ei ollut muita tunteita kuin hätääntynyt alakulo, ei ollut musiikkia. Oma fysiikka tuntui pahalle eikä ollut tarinoita mitä kertoa.
 
Nyt olen kömpimässä tolpilleni tässä(kin) suhteessa. Laulu alkaa taas maistua, ja mikä ihmeellisintä, äänikin soi jo aivan toisin. Suunnittelen keskeytyneiden musiikkiopintojen jatkumista muiden opintojen rinnalla, pitäähän maailmassa olla myös lystiä.
 
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko maassa masentuneita laulajia?

No toihan nyt on mulle ainakin arkipäivää...Aika syvällä menee oikeastaan päivästä toiseen. Jotenkin kuitenkin saa ulos itsestään tekstejä ja melodioita. Oikeastaan tässä alakulossa tulee yritettyä tappaa itsensä "työllä" laulun suhteen ja on aika kohtuuton itselleen sitä kautta.
Tuskassa on aina joku ihmeellinen vastavoima, joka raahaa eteenpäin vaikka haluaisi lopettaa ihan kaiken. Outo tunne ja outo maailma.
Jatka ihmeessä musiikkia ja väännä eteenpäin. Hemmetillistä on olla tekemättä, tekemättömyys saa minut toisinaan tuntemaan syyllisyyttä, etten jaksa tehdä mitään muuta kuin ajatella sävelien kulkua. Mulla musiikki on todellinen pako hemmetin tylsää persoonaani piiloon. Musiikissa on kuin omassa pään sisäisessä "huvipuistossa" vuoristoradalla, jossa ei kiinnosta kuin testailla erilaisia laitteita ja kieputtimeia. Eikä näistä tuntemuksista mitää valtavaa yleistystä tule löytymään...mä koen nyt tän näin.
Tsemppi ei oikein masennukseen auta,,,se on vähän sellainen oma juttu joka jotenkin hoituu. Kai ? Ehkä ? Joskus ?

Kokemusta on, tosin jossain vaiheessa kaikki masennus ja ahdistus alkoi kanavoitua musiikkiin tehokkaasti ja nyt masennun, jos en pääse tekemään musiikkia, olen flunssassa ja ääni pois tms. Toisaalta tuo tunteiden purkaminen musiikkiin vaatii vähän itseanalyysia, sukeltamista oman pään sisään ja selvittämistä, mistä oikeastaan on kyse ja toisaalta rohkeutta että haluaa ottaa selvää ja näkee omat heikkoutensa... Mutta siihen helpompaan hetkeen kannattaa tarttua, koskaan ei tiedä mitä seuraa. Eli yksikin parempi päivä kannattaa hyödyntää, koska silloin voi löytyä sitten se juttu mikä helpottaa niitä huonompiakin.

Uskomatonta. Merkillistä. Mulla on _erittäin_ hyvin menneen keikan jälkeen (viime vkon sunnuntai) tapahtunut kahdenlaista:
a) mieliala on parantunut kohisten (ja tarkoitan todellakin kohisten, ihan kuin olisi muistanut miltä tuntuu tuntea ja oikein padot olisivat auenneet)
ja b) tajusin elämänikäisen alaäänten laulamisen, alttoilun ja mezzoilun jälkeen olevani aika kirkas sopraano! Ja tuntui kuin olisi maailma levinnyt silmieni eteen. Mukavasti laulettuna ja kun en yhtään "tuota ääntä" vaan se tulee jostain sieltä sopivat olosuhteet annettuna itsekseen, mulla on pienehkö vaaleanpehmeä ja aika notkea ääni (tai siltä se itsestäni tuntuu). Ja kun olen nämä vuodet laulanut matalalta, tummasti ja kovaa (ja tosi tosi väärällä tekniikalla).
 
Ja tämä kaikki vaati vaan pitkällistä pillerinpopsimista (ei hirveästi hyötyä, tosin unohdin aina ottaa ne) ja puolentoista vuoden terapiakäyntejä (jatkuu vielä ainakin kaksi vuotta). Eli, kuopasta näkyy tie ylöspäin mutta kyllä siihen tarvitsin ainakin minä jonkun muun vetämään ja tuuppaamaan. Kiitos kuuluu terapeutille, Kelalle joka maksaa työkyvyttömille terapiaa ja miehelle, joka on jaksanut minua katsella koko ajan. Mutta nyt alkaa todella näkyä valoa tuolla jossain ylhäällä kaivon suulla.
 
Mulla on hiukan erilainen tilanne kun teillä kahdella edellisellä: musiikin tekeminen olisi vaatinut myös tunteiden käsittelyä ja kun siihen ei ollut varaa, jäi musiikkikin. Mulla oli pakopaikkana järjen maailma ja työ, työ ja vielä kerran työ. Josta ei sitten siitäkään tullut mitään loppujen lopuksi. Mutta nyt! Kaikki ne kokemattomat tunteet oikein vaatisivat ulospääsyä minulle luonnollisella tavalla eli lauluna.