Elektroniikka ja soitinrakennus ›

Moro,
 
Jossain youtube-pätkissä ollaan sitä mieltä, että tässä niinkuin monessa muussa Fender:in putkivehkeessä on pääteputket biasoitu liian kylmäksi. Kysymys kuuluu, huomaako sen käytännössä muualla kuin kotisoittovoimakkuuksilla ?
Onko kellään käytännön kokemuksia ?
 
Toinen mielenkiintoinen juttu on kaiutin, kannattaako vaihtaa ?
Tässä on ehkä korvia-avaava testi:
 
https://www.youtube.com/watch?v=yqxqxQzqZK0

Ei otsikon mukaisesta mutta...
 
Laney LC/VC-15. Skemassa on speksi biakselle, tyyliin -15V tjsp, en muista arvoa. Jos tuon mukaan biasoi on bias mukamas kylmällä, tyyliin 50% maksimi anodihäviötehosta tai jotain sinnepäin.
 
Laitoksen saa biasoitua siihen "maagiseen" 70% mitä gurut hehkuttaa. Valitettavasti vain se kuulostaa huonommalta niin. Ja miksi näin ?
 
70% biaksella pääteasteen käyttöjännite laskee sen 30V tai sitä luokkaa. Koska virtalähde on - tavallaan - alimitoitettu. Eli ulostuleva piikkiteho laskee reippaasti.
 
Jos mennään tehtaan setien suunnittelemalla biaksella niin lyhyet transientit toistuvat kirkkaasti ja sitten kun päätettä pääsee rankaisemaan oikein kunnolla nyykähtää päätteen jännite ja särön määrä kasvaa. Eli soundiin tulee sellaista dynamiikkaa kuin siinä pitäisi ollakin, tottelee kättä.
 
YMMV.

Kai samat sähkötekniikan lait toimii kaikissa putkivehkeissä.
Sen verran eroa, että Hot Rod:ssa taitaa perusbiasointi olla lähempänä 40 kuin 50 %.
Tuosta raskaammasta luukutuksesta, jossa virtalähde alkaa kyykätä, ei juuri ole kokemuksia.
Mökää alkaa Hot Rod:n tapauksessa olla silloin jo sen verran,
että soittokavereilta voi tulla enemmänkin noottia eikä meteliä viitsi itsekään kauaa kuunnella.

Moi.
 
ristojk: Kai samat sähkötekniikan lait toimii kaikissa putkivehkeissä.
 
Karkeasti ja ylimalkaisesti määritellen juu, mutta todellisuus on etenkin CP putkilla ja -vahvareilla varsin toinen.
 
Putken tyyppimerkintä kun kertoo vain löyhät parametrit jonka sisälle uutena osuva putki yleensä osuu, parametrivariaatiota voi olla hurjasti.
Etenkin maksimi anodijännite heitteli jo ennenvanhaankin, nykyään pahimmoillaan useita satoja voltteja.
Valmistajien aikoinaan julkaisemat putkikäyrät joiden perusteella vahvistimet suunniteltiin, oheiskomponentit mitoitetiin, ja keskustelun aiheena oleva lepotoimintapiste aseteltiin olivat nekin vain keskiarvoja joihin juuri ko. valmistaja lupasi tuottamiensa putkien osuvan.
 
Putken ominaisuuksien muuttuminen putken elinkaaren aikana aiheuttaa myös sen että vanhojen putkien biasointi on uusia putkia tarkempaa ettei lipsahda liian kuumaksi.
Joten säännöllinen biasointi ~70% tienoille etenkin vahvareissa joissa on joka putkelle -tai putkiparille- erikseen trimmeri ja mittauspiste pitää suorittaa harkitusti ja ymmärryksellä.
 
80-90 luvuilla kun laatuputkien saatavuus heikkeni kiihtyvällä vauhdilla ja valmistajien suorittama laaduntarkkailu heikkeni samaa tahtia, tuolloin uusiin vahvistimiin piti keksiä mekanismeja joilla putkireklamaatiot saatiin siedettävälle tasolle.
Biaspisteen "kylmentäminen" on ylivoimaisesti halvin konsti tuollainen toteuttaa.
Kuten on biastrimmerin poistaminen ja kiinteän vastuksen käyttökin.
 
Nykyään kun laatuputkia ei enää uusiin vahvareihin ole kustannustehokasta haalia kuin korkeintaan putiikkivahvareissa, likipitäen kaikissa on anodijännitteitä laskettu ja bias on kylmänpuoleinen.
Tavallaan sekä valmistaja että asiakas ovat tyytyväisiä, valmistajalle ei tule putkiin liittyviä reklamaatioita ja asiakas voi halutessaan "herättää vahvarin henkiin" laadukkaammilla putkilla ja käyttökelpoisemmila säädöillä.
 

 
ristojk: Sen verran eroa, että Hot Rod:ssa taitaa perusbiasointi olla lähempänä 40 kuin 50 %.
 
Ei omakohtaista kokemusta tuosta vahvarista, mutta jos kuulostaa paremmalta kuin 50-70%, ei ainakaan mun mielestä juurikaan merkitystä.
Vaikka lepopisteen osuminen toleranssialueelle tietysti putken toiminnan kannalta elintärkeää onkin, on se vain yksi muuttuja muiden joukossa.
Tuosta(kin) syystä lepovirran mittaamiseen on useita eri metodeja, osa helpompia ja yleisemmin käytettävissä erilaisiin vahvareihin, osa harvinaisempia ja syvempää tietämystä vaativia.
 

 
ristojk: Tuosta raskaammasta luukutuksesta, jossa virtalähde alkaa kyykätä, ei juuri ole kokemuksia.
 
Fenkut ruukaavat olemaan puhtaamman- ja kirkkaammanpuoleisia -jotkut ilkeämieliset voisivat kutsua riipiviksikin- kuin esimerkiksi Marshallit, mutta vaikkapa E-voimasointua ajatuksella runttaamalla saa 40W putkivahvarin kyllä kyykkäämään kohtuullisellakin rokkivolumella.
Tilulilusoolotaajuuksilla ei tietysti toivoakaan moisesta.
 
Se kumpi kyykkää ensin, virtalähde vai päätemuuntaja vai kumpainenkin, se riippuu jälleen toteutustavasta, mutta kyykkää joka tapauksessa.
Ja jos jompi kumpi tai kumpainenkin kyykkää matalampien taajuuksien ansiosta, heijastuu se tietysti myös muuhun uloskumpuavaan älämölöön.
 
T:Samuli

On se kyllä Bonamassan touhua jos Hot Rod Deluxe laitetaan normisoitossa kyykkäämään. Vahvari pommisuojan sisään ja kuulijat ulkopuolelle, niin saattaa joku selvitä kuuroutumatta.

Samuli:Tuosta(kin) syystä lepovirran mittaamiseen on useita eri metodeja, osa helpompia ja yleisemmin käytettävissä erilaisiin vahvareihin, osa harvinaisempia ja syvempää tietämystä vaativia.
Tässä tapauksessa mittausta varten löytyy molemmille putkille yhteinen 1 ohm vastus (molempien putkien virta kulkee tästä läpi) ja suositusjännite 60 mV = virtana yhteensä 60 mA eli 30 mA/putki. Tässä tietenkin oletetaan, että putket on melko hyvin sovitettu kun ei voi erikseen biasoida.
 
Jännite päätemuuntajalle on kaavion mukaan 431V vrt. jossain speksissä 6L6 maksimi olisi 500V.
 
Mitä tuohon meteliin tulee, niin sanoisin kuitenkin, että sitä kyllä riittää, vaikka numerona 40 W kuulostaa vähältä vaikka nyt 100W Marshall'iin verrattuna.
Muutenkin voimasointuja tulee meikäläisen soittolistan kappaleissa vähemmän käytettyä, eli eipä taida virtalähde kovin usein kyykkäillä.
 
Jos kunnon pörinää haluaa, niin Peavey'llä oli aikanaan malli (en muista mikä), jossa oli tahallaan alimitoitettu päätemuuntajan sydän. Periaatteessa kumminkin niin, että käämit kesti koko tehon. Tästä seuraa se, että kun päätemuuntajan sydämen magneettikenttä kyllästyy, se rajoittaa ulostulevaa virtaa ja tämän pitäisi tapahtua putkien tapaan.
Ei ole itsellä kokemusta.
Epäilen, ettei mikään nykyisistä digitaalimallinnetuista vahvistimista sisällä tätä tilannetta.

Moi.
 
ristojk: Tässä tapauksessa mittausta varten löytyy molemmille putkille yhteinen 1 ohm vastus (molempien putkien virta kulkee tästä läpi) ja suositusjännite 60 mV = virtana yhteensä 60 mA eli 30 mA/putki. Tässä tietenkin oletetaan, että putket on melko hyvin sovitettu kun ei voi erikseen biasoida.
 
Joo, noinhan se usein toteutetaan kustannussyistä.
 
Sanavalintani oli näin jälkikäteen lukien turhan ylimalkainen, tarkoitin lähinnä sitä miten haluttu biasvirta määritellään.
Laskemalla johonkin tiettyyn prosenttiin kun on vain yksi tapa, muitakin toki löytyy.
 
Ennenvanhaan yleisin oli varmaankin ylimenosäröön perustuva, jossa ylimenosärön aiheuttamasta epäjatkuvuuskohdasta signaaliin saatiin ideaalipiste, josta sitten tarvittaessa kokemukseen tai MUTUun nojaten säädettiin inan yli tai ali.
 
En kotimaista termiä tiedä, mutta "blue hue" menetelmässä seurataan putken kuormitustilanteessa muuttuvaa sinistä huntua, ja miten se reagoi signaaliin.
Ei ole yksinään millään tapaa tarkka, koska hunnun muodostuminen ja käyttäytyminen riippuu monista seikoista, lähinnä jäännöskaasuista, ja on käytännössä erilainen jokaisella putkella.
Sininen huntu -jos sellainen muodostuu- on kuitenkin hyvä indikaattori siitä että putki on toiminta-alueella, jos liukuu punaiseen tai violettiinkin päin on syytä ottaa "pakkia".
 
Harjaantuneella korvalla ja tutulla testisignaalilla homman voi myös suorittaa korvakuulolta, mutta on tietysti riskialtista puuhaa.
Tuo on tietysti se ainoa konsti kun metsästetään "Graalin malja" soundia, putkien kestoiästä ja muista mahdollisista vaurioista piittaamatta.
 
Nuo menetelmät toimivat aikoinaan kohtuullisen hyvin -Jenkkilässä/Briteissä ainakin- koska putkia oli runsaasti saatavilla, olivat varsin tasalaatuisia, ja vahvistimet (=päätteet) perustuivat pitkälti samoihin RCA periaatekytkentöihin.
 
Nykyään kun putket ovat aikalailla mitä sattuu, saatavuus on verraten heikkoa, ja ikinä ei voi tietää millä tapaa putken tai vahvistimen valmistaja (arvostettukin) on tällä kertaa keksinyt säästää ja oikoa, etenkin tuo ylimenosäröön perustuva on aikalailla riskialtis tapa.
Kun ruukaa mennä "kuumaksi".
Ainakin jos työn alla on moderni vahvari CP putkin, Wintagevahvari -tai pieteetillä muuntajia myöden kopioitu- Wintageputkin toki käyttäytyy kuten ennenvanhaankin, mutta noiden kanssa olen ainakin itse vieläkin tarkempi kuin nykylaitteitteni kanssa, hutiloimalla saa nopeasti kallista vauriota aikaiseksi, ja aivan turhaan.
 

 
ristojk: Jännite päätemuuntajalle on kaavion mukaan 431V
 
Jos tähdätään ~70% korville, tuo kannattaa aina mitata käyttötilanteessa eli putki paikallaan, putkijännitetaulukonkin ilman kuormaa mitatut jännitteet voivat heittää melkoisesti.
Mutta putkijännitetaulukkoa käytetäänkin lähinnä muihin juttuihin.
 
Oman lusikkansa soppaan tuo se että vaikka uudemmissa tuota ongelmaa ei tietenkään ole, vanhemmista vahvareista ei välttämättä löydy 230V vaihtoehtoa joten jännitteet ovat kautta linjan inan yli tai ali speksatuista.
Jos tähdätään välille 50-60%, verkkojännitteen vaihtelun merkitys vähenee huomattavasti.
 

 
ristojk: vrt. jossain speksissä 6L6 maksimi olisi 500V.
 
Asia ei ole ihan noin yksiselitteinen.
Ellei ko. speksi ole putkivalmistajan juuri tuolle (ja wintageputkissa juuri ko. version) putkelle ilmoitettu, siitä ei ole kuin suuntaa antavaa iloa.
RCA itsekin nosti 6L6:n maksimianodijännitteen kestoa koko ko. putken elinkaaren ajan -pl. 5881 vs. viimeinen 6L6GC- joten on tärkeää valkata oikea datalehti putkesta riippuen.
Tuo siis länsiputkilla, Neukku-, itäblokki-, Kiina- ymv. rebrändätyt on sitten asia erikseen, monasti sisuskalut ja kylkeen stanssattu putkityyppi eroavat toisistaan vahvasti ainakin joiltain osin.
 
Vaikka 6L6 onkin vakiintunut puhekielen termi voi tuntua pilkunnussimiselta vaikkei sellaiseksi ole tarkoitettukaan, mutta kun puhutaan datalehdistä, pitää valkata 6L6G-jotain (tavallisimmin C) datalehti.
Aito 6L6 on sattuneesta syystä ääriharvinainen, puhumattakaan siitä että on muihin kuin aikalaisiinsa vahvareihin kuten muihinkin käyttötarkoituksiinsa käyttökelvoton.
Jos nyt ylipäätäänkään kovin moni peltikuorinen tuon ajan putki on tyhjönsä tähän päivään asti pitänyt.
Mulla ei ole kuin yksi peltikuorinen -ja sekin 6V6 jotka ovat huomattavasti yleisempiä- putki, pitäisi joskus saada aikaiseksi askarrella pitkään haaveissa ollut putkitesteri johon osatkin on ollut jo tovin ja mitata josko on hengissä.
Odotukset eivät ole korkealla... ;).
 

 
ristojk: Mitä tuohon meteliin tulee, niin sanoisin kuitenkin, että sitä kyllä riittää, vaikka numerona 40 W kuulostaa vähältä vaikka nyt 100W Marshall'iin verrattuna.
Muutenkin voimasointuja tulee meikäläisen soittolistan kappaleissa vähemmän käytettyä, eli eipä taida virtalähde kovin usein kyykkäillä.
 
Totta kai riittää, kitarakäytössä riittää 10 wattisessakin, kyse ei ollutkaan siitä.
Tuo virtalähteen ja/tai päätemuuntajan ennustettavasti epälineaarisena komponenttina toimiminen on kuitenkin monille se seikka miksi putkivahvistinta haluaa:
 
s151669: Eli soundiin tulee sellaista dynamiikkaa kuin siinä pitäisi ollakin, tottelee kättä.
 

 
ristojk: Jos kunnon pörinää haluaa, niin Peavey'llä oli aikanaan malli (en muista mikä), jossa oli tahallaan alimitoitettu päätemuuntajan sydän. Periaatteessa kumminkin niin, että käämit kesti koko tehon. Tästä seuraa se, että kun päätemuuntajan sydämen magneettikenttä kyllästyy, se rajoittaa ulostulevaa virtaa ja tämän pitäisi tapahtua putkien tapaan.
 
Karrikoidusti voi mun mielestä turvallisin mielein sanoa että kaikissa perus kitaralle tarkoitetuissa putkipäätteellä toteutetuissa instrumenttivahvistimissa on alimitoitettu tai muulla tapaa toteutettu särönmuodistusta aiheuttava päätemuuntaja.
Pl. HIwatt:it, Marshall Major ja muut vastaavat, sekä tietysti samalla filosofialla toteutetut putiikkireinkarnaatiot.
 
Tahot jotka ovat päässeet kokeilemaan ja vertailemaan vaikkapa JTM ja JMP versioita samoista Marshalleista -vanhemmista puhumattakaan- ovat sitä mieltä että päätemuuntajia alettiin "heikentämään" jo varhain jotta soundi saataisiin dynaamisemmaksi ja korville ystävällisemmäksi stadionien ulkopuolella.
Ja kun tuokaan ei riittänyt, alettiin käyttämään keinokuormia, joita sai sitten keikan mittaan ruuvattua "pienemmälle" (kuten eräs mnet veteraani-aktiivi aikoinaan Vorsaas) kun korva vääjäämättömästi epäherkistyi metelissä.
Muistaakseni oli "vain" 50W JTM Marshall+412, ja metelin määrä oli melkoinen kun vaimennus laski laskemistaan.
 

 
ristojk: Epäilen, ettei mikään nykyisistä digitaalimallinnetuista vahvistimista sisällä tätä tilannetta.
 
Ainakin ovat jo pitkään mainostaneet että tuollaistakin kehittyneempää sag- ja saturation- dynamiikkaa olisi mukana, ja toisaalta vastaavaa on jäljitelty trankkulaitteiden kanssa jo iät ja ajat kompressoimalla signaalia, vahvasti vaihtelevalla menestyksellä toki.
 
T:Samuli

ristojk: Mitä tuohon meteliin tulee, niin sanoisin kuitenkin, että sitä kyllä riittää, vaikka numerona 40 W kuulostaa vähältä vaikka nyt 100W Marshall'iin verrattuna.
 
Lyhyt kertaus wateista suhteessa äänen määrään (dB).
 
Ajatellaan kaappi, jonka herkkyys on 100 dB/W/m eli yksi watti tuottaa sata desibeliä metrin päähän.
 
Tehon kymmenkertaistaminen lisää meteliä 10 dB:
10 W tuottaa kaappiin 110 dB ja
100 W 120 dB, joka on kuulon kipuraja.
 
Tehon kaksinkertaistaminen lisää desibelejä 3, joten:
20 W tuottaa 113 dB ja
40 W 116 dB.
 
Samalla kaapilla soitettuna satasen ja 40-wattisen meteliero on siis 4 dB, jonka suunnilleen just kuulee, varsinkin jos toinen puhkuu kipurajalla.
 
Jos kaapit ovat herkkyydeltään hyvin erilaiset, satawattinen saattaa olla hiljaisempi kuin mainittu nelikymppinen.

Sitten vielä se tärkein kysymys:
 
miltä se nyt kuulostaa ?

Ajattelin ensin lisätä maininnat muun muassa vasteesta ja kotelosta mutta myös soittajasta. Tässä ne nyt tulivat.

Samuli: Ainakin ovat jo pitkään mainostaneet että tuollaistakin kehittyneempää sag- ja saturation- dynamiikkaa olisi mukana, ja toisaalta vastaavaa on jäljitelty trankkulaitteiden kanssa jo iät ja ajat kompressoimalla signaalia, vahvasti vaihtelevalla menestyksellä toki.
Voi olla, että olet oikeassa, mutta päätemuuntajassa on vielä juttu, mitä ei yksinkertaisella kompressoinnilla pysty simuloimaan, hystereesi.
Osui silmiin tällainen, jossa kuva 9 kertoo mistä suunnilleen on kysymys:
https://www.jensen-transformers.com … 4/08/Audio-Transformers-Chapter.pdf
 
s151669: miltä se nyt kuulostaa ?
Omiin korviin ihan siedettävältä. "Huolestuin" kun satuin katsomaan yhden YT-videon, missä kaveri nosti lepovirtaa suunnilleen noilla aikaisemmin mainituilla %-luvuilla.
En nyt viitsinyt suinpäin rynnätä ruuvaamaan vahvistinta jonkun videon takia ja senpä takia halusin kuulla mahdollisia käytännön kokemuksia.
Oikeastaan ehkä hankalin asia Hot Rod'ssa on se, että Master-Volume ei vaikuta Clean-kanavaan ollenkaan. Tosin se voi olla joskus hyvä asia tai sitten taas ei.

ristojk: Voi olla, että olet oikeassa, mutta päätemuuntajassa on vielä juttu, mitä ei yksinkertaisella kompressoinnilla pysty simuloimaan, hystereesi.
Osui silmiin tällainen, jossa kuva 9 kertoo mistä suunnilleen on kysymys:
https://www.jensen-transformers.com … 4/08/Audio-Transformers-Chapter.pdf
 
Oma tekninen kielitaito ei riitä tuon asian ymmärtämiseen, osaisiko joku suomentaa asian pähkinänkuoressa/selkokielellä?
 
Oma vahva veikkaukseni on, että ilman tuonkaan ilmiön läsnäolon tietämistä kukaan ei huomaa eroa äänitetyssä ja miksatussa soundissa. Tai vaikka tietäisikin.

elon arska: Oma tekninen kielitaito ei riitä tuon asian ymmärtämiseen, osaisiko joku suomentaa asian pähkinänkuoressa/selkokielellä?
 
No yritetään. Oion jonkin verran mutta ajatus lienee tärkein.
 
Muuntajan hystereesi viittaa siihen, että kun signaalia tuupataan kelalle, muuntaja panee vähän hanttiin ja signaali aavistuksen viivästyy. Kuvassa se näkyy kuin taipumana (pitäisi kulkea nollan kautta mutta meneekin yläpuolelta ohi). Kun signaali vaihtaa suuntaa (audiosignaalit ovat vaihtojännitettä, AC), se jälleen viivästyy aavistuksen johtuen muuntajan hanttiin panemisesta, mikä näkyy hitautena. Nollakohdassa signaalit ovat erilaisia tullessaan positiivisesta tai negatiivisesta suunnasta.
 
Edellä mainittua signaalin hidastumista kuvataan audiomaailmassa sanalla särö (särön lajeja on tunnetusti useita), koska signaali on vääristynyt alkuperäiseen nähden.
 
Kun jännite katkaistaan, kela rauhoittuu periaatteessa nollille mutta todellisuudessa - materiaalista riippuen - sydämeen voi jäädä kenttä jännitteen tulosuunnasta riippuen. Mikäli tavoitteena on (jonkun palikan) magnetointi, kaikki on hyvin mutta jäännösmagnetismi taas on tässä epätoivottu asia.
 
Saturaatiolla viitataan siihen, että on olemassa raja, jonka jälkeen kenttä ei enää kasva. Muuntaja kyllääntyy eikä kylläisenä suostu ottamaan enempää signaalia vastaan. Hieman kuin muuntaja limitoisi signaalia.
 
Tekstissä mainitaan, että symmetrinen (pelkkä AC) ja epäsymmetrinen (AC ratsastaa DC:n päällä) signaali aiheuttavat erilaisia säröjä. DC ei mene muuntajasta läpi mutta sotkee muuntajan käytöstä. Symmetrinen signaali tuottaa parittomia kerrannaisia ja epäsymmetrinen lisää mukaan parillisia.
 
Epäsymmetristä signaali voisi ajatella vaikka niin, että kun symmetrinen olisi vaikka -1 V ... +1 V, epäsymmetrinen olisi -0.1 V ... +1.9 V. Näkisin jälkimmäisen äkkiä suunnittelijan virheenä.
 
Muuntajasäröt kuuluvat erityisesti matalassa päässä.

elon arska: Oma vahva veikkaukseni on, että ilman tuonkaan ilmiön läsnäolon tietämistä kukaan ei huomaa eroa äänitetyssä ja miksatussa soundissa. Tai vaikka tietäisikin.
 
Tosiasia on se, että kitaristit mielellään väittelee milloin mistäkin soundin yksityiskohdasta, joka saattaa olla kiva juttu kun soittelee yksikseen.
Sinne ne kumminkin hukkuu kun porukkaa on hiukankin enemmän ja sitten on niitä, jotka soittaa mitä vaan millä vaan ja aina kuulostaa hyvältä.
Yksi tämmöinen esimerkki (kuulun siis n.s. old fart-sukupolveen) on Jari Yliaho Juice-vainaan bändistä. Jazz-choruksella tuuttasi menemään, eikä ollut putkista tietoakaan.
Samoin olen joskus kuullut Peavey Transtube:a ihan asiallisella soundilla, eikä siinäkään ole ensimmäistäkään putkea.

ristojk: Tosiasia on se, että kitaristit mielellään väittelee milloin mistäkin soundin yksityiskohdasta, joka saattaa olla kiva juttu kun soittelee yksikseen.
Sinne ne kumminkin hukkuu kun porukkaa on hiukankin enemmän ja sitten on niitä, jotka soittaa mitä vaan millä vaan ja aina kuulostaa hyvältä.
Yksi tämmöinen esimerkki (kuulun siis n.s. old fart-sukupolveen) on Jari Yliaho Juice-vainaan bändistä. Jazz-choruksella tuuttasi menemään, eikä ollut putkista tietoakaan.
Samoin olen joskus kuullut Peavey Transtube:a ihan asiallisella soundilla, eikä siinäkään ole ensimmäistäkään putkea.
 
Roland JC käytti fet bipol transistoriyhdistelmiä, joka muistuttaa jossain määrin triodia. Muistaakseni Jazz-Chorus muistutti Twiniä.
Transtube taas oli PV patentti, ikäänkuin putkiemulaattori.