Rummut: rumpukamat ›

Ei mitn.

Pari bisseä alle, RHCP:n Blood Sugar Sex Magik soittimeen pyörimään, luurit päähän ja eiku menoks! Vapauttavaa ja hauskaa! En tiedä auttaako, mut ainakin mulle tuttujen levyjen päälle soittaminen on ollu tosi tärkee juttu bändisoiton kannalta.

Maailman aliarvostetuin Keimo Hirvonen esim. ei fillaa melkein ikinä, mutta oleellisuus eli biisin soitto toimii ihan törkeen hyvin.
 
Itse olen havainnut että erilaisten musatyylien erilaisia rumpaleita ja sitä miksi ne soittaa juuri niin oppii tajuamaan kuuntelemalla kyseisten ukkojen esikuvia.

Maailman aliarvostetuin Keimo Hirvonen esim. ei fillaa melkein ikinä, mutta oleellisuus eli biisin soitto toimii ihan törkeen hyvin.

 
Keimo ja Mitja on yksi mun ehdottomia lempi-komppipareja!
Mutta katselin juuri tuota Electric Saunan live dvd:tä ja olin yllättynyt että Keimo fillaili siinä niinkin paljon. Mutta Keimon soitossa on sama juttu kuin Alakojolallakin, eli fillejä ei edes aina huomaa kun ne ovat niin hyvässä timessa ja hyvällä maulla ja saumattomasti soitettu.

-- fillejä ei edes aina huomaa kun ne ovat niin hyvässä timessa ja hyvällä maulla ja saumattomasti soitettu.
 
Miten tuosta tuli mieleen ensimmäisenä Buddy Rich. :)

En tiedä auttaako, mut ainakin mulle tuttujen levyjen päälle soittaminen on ollu tosi tärkee juttu bändisoiton kannalta.
 
Juu, tuo on mukavaa sekä erittäin hyödyllistä ja tärkeää puuhaa, mutta ei vastaa oikeaa bänditilannetta. Taustanauhoissa on se "vika", että bändi ei reagoi millään lailla omaan soittoon: time voi heilua Iistä Joroisiin, fillit voivat olla hitonmoista kohkausta ja dynamiikkakin päin prinkkalaa, mutta musa vaan jatkaa kulkuaan entiseen malliin. Bändi on tässä suhteessa armoton opettaja: kaiken pitää toimia hyvin yhteen, tai musa kuulostaa paskalta.

Maailman aliarvostetuin Keimo Hirvonen esim. ei fillaa melkein ikinä Olin pikkupoikana kuuntelemass Maukka Perusjätkän sound checkiä. Keimo soitti suoraa kasibiittiä, kun rumpusoundeja haettiin. Silloin ekan kerran ymmärsin sen: sillä on ihan kauheasti eroa, kuka sen biitin soittaa. Joka ukko kuulostaa erilaiselta. Keimo kuulosti mahtavalta.

Silläkin on paljon merkitystä fillejä soittaessa että kuinka luja fillien volume on suhteessa komppiin. Keimo soitto on siksikin "saumatonta" että soittovolume ei nouse fillatessa, ainakaan liikaa.
Mielestäni ainakin Buddy kuuluu juuri siihen koulukuntaan että fillit tuodaan selkeästi esiin ja soitetaan usein melko lujaa, joskin nimi Buddy Rich big band kertoo ketä keikalla mentiin kuuntelemaan. Ja genrekin on hieman eri.
Mutta beatsoitossa tuo fillausvolume on sellainen asia että aika harva sitä miettii. Ja osittain siitäkin johtuu että toisten annetaan soittaa keikoilla enemmän kamaa ja toiset pakotetaan pelkiksi komppikoneiksi.

Maailman aliarvostetuin Keimo Hirvonen esim. ei fillaa melkein ikinä, mutta oleellisuus eli biisin soitto toimii ihan törkeen hyvin.
 
Kotimaisista rumpaleista Keimo kuuluu myös minun suosikkeihin.
 
Mieleen on jäänyt yksi tv-dokumentti Remusta 80-90-luvun taitteesta. Remu soitti silloin suomenkielistä "yökerhoviidakkojazzia". Dokumentissä oli pätkiä biisien
sovituksista kun Remu omalla persoonallisella tavallaan yritti soittajille kertoa kuinka biisejä tulee soittaa.
 
Bändissä oli tuolloin ainakin Keimo Hirvonen, Mitja Tuurala, Jukka Orma. Lisäksi siinä oli pianisti ja toinen kitaristi, jotka eivät nyt muistu mieleen.
 
Soittajilla oli hyviä ilmeitä kun Remu heille ohjeita jakeli. Keimollekin omakätisesti näytti komppia kuinka sen tulee mennä.
 
Hevimiehille tiedoksi: Keimohan on soittanut myös heviä, mies soitti vuonna -86 Kirkan R.O.C.K-levyllä. Taisipa vetää tuplillakin. Eli on siis hyvä rumpali... :)

Hevimiehille tiedoksi: Keimohan on soittanut myös heviä, mies soitti vuonna -86 Kirkan R.O.C.K-levyllä. Taisipa vetää tuplillakin. Eli on siis hyvä rumpali... :)
 
Häh siis tuplathan tekee rumpaleista paskan, ainakin m.netissä. Mitä selität !

Häh siis tuplathan tekee rumpaleista paskan, ainakin m.netissä. Mitä selität !
 
Niin mutta se onkin niiden mielestä joilla ei ole tuplia...

Keimo taitaa olla niinkin mies paikallaan, että en ole tajunnut kuuntelevani hyvää rumpalia. Mitä täällä nyt on ladeltu noita bändejä, niin enemmän niistä olen ajatellut, että onpa hyvä bändi.
 
Keimoa on tullut (nyt tajunneena) kuuneltua myös tuon R.O.C.K levyn tiimoilta, mutta enemmän Kirkalle tuli vain hihiteltyä, kuin Keimon basareita kuunneltua.
 
Siihen aikaan tuli palvottua 70-luvun bändien rumpaleita ja jos joku olisi sanonut, että Ian Paice:n Burn ei ole kova juttu, kun siinä on liikaa niitä 16-osa-fillejä, niin oishan se vähän oudolta tuntunut. Ajatkin muuttuu.
 
Wavelength pistelee ihan asiaa tuosta bändisoitosta. Kyllä siellä pitää pystyä kantamaan se oma tontti, että homma pysyy ensinnäkin kasassa. Ja rumpalilla on mielestäni suurempikin vastuu, kuin muilla jäsenillä.
 
Nykyisellään reenaan paljolti yksin meidän poppoon rumpuosuuksia(nauhan kanssa). Siinä saa rauhassa kokeilla ja veivata edestakaisin niitä omia osuuksia. Bändireeneissä voi sitten kuulostella, että mikä sopii. Kannattaa kokeilla tätäkin, jos on mahdollisuuksia.

Omaan soittotunnelman vaikuttaa todella paljon se mitä kuulee. Kannattaa oikeasti käyttää aikaa treeneissä siihen, että kaikki soittajat kuulevat kaikki asiat hyvin. Tilan akustiikka, kamojen sijoittelu, soittovola, soundi, bändi- ja oma settibalanssi ovat tosi tärkeitä - kun ne ovat kunnossa on helpompi mennä sisään biisiin ja kuulla/tuntea/toteuttaa se mitä biisi vaatii ja mikä siihen sopii. Sama juttu studiossa: kuuntelu kuntoon.
 
Nii ja Keimo on kova.

Bändissä oli tuolloin ainakin Keimo Hirvonen, Mitja Tuurala, Jukka Orma. Lisäksi siinä oli pianisti ja toinen kitaristi, jotka eivät nyt muistu mieleen.
 
Se kitaristi tais olla Luumu Kaikkonen?

Se kitaristi tais olla Luumu Kaikkonen?
 
Niin muuten olikin, kiitoksia tiedosta.

Rentoudu ja soita sitä biisiä. Siis unohda tavallaan oma soittimesi ja hyppää biisin virtaan. Fillit löytyy sitten helposti, kun biisin rakenteet aukeavat. Niissäkin mieluummin harva maukas, kuin runsas pakonomainen. Noin yleensäkin ylirunsas fillailu aiheuttaa usein biisin turhaa rikkoutumista. Myös treenien nauhoittaminen auttaa biisien rakenteen tutkailemisessa mielikuvatasolla.
 
Hyvä kirjoitus, plussaa tästä.Muutenkin mielenkiintoinen aihe.
 
Itsellä soitto kulkee parhaiten jami-tilanteessa bändin kanssa. Ihan rentoa improvisaatiota. Välillä taas kun settilistaa vedetään läpi, niin on kummaa jäykkyyttä. Kuuntelin muutamaa treeninauhoitusta tässä juuri, ja eron rennon, ja jäykän vedon välillä kuuli todella selvästi. Fillit lähtivät paljon nätimmin, ja tarkemmin, ja olipa siellä jotain uusia ideoitakin mitä soiton aikana tuli mieleen.
 
Itsellä on se ongelma, että välillä on vaikea hahmottaa setin takaa miten soitto kulkee. Kitaristien ja basistin ilmeestä pitää yrittää tulkita miten soitto kulkee. Tietenkin jos itsellä on erittäin hyvä fiilis soittaa, niin silloin sen tuntee itsekin. Välillä taas on itsestä tuntunut että ihan ok meni, mutta kitaristin hapan ilme biisin jälkeen kertoo omaa kieltään.;)

Välillä taas on itsestä tuntunut että ihan ok meni, mutta kitaristin hapan ilme biisin jälkeen kertoo omaa kieltään.;)
 
Tuo on tuttua ;), ei kannata ottaa liian vakavasti, kenenkään. (Reenaamista vartenhan sinne bändireeneihin mennään. Mitä sitä reenaamaan, jos kaikki jo sujuu.)

Itsellä soitto kulkee parhaiten jami-tilanteessa bändin kanssa. Ihan rentoa improvisaatiota. Välillä taas kun settilistaa vedetään läpi, niin on kummaa jäykkyyttä. Kuuntelin muutamaa treeninauhoitusta tässä juuri, ja eron rennon, ja jäykän vedon välillä kuuli todella selvästi. Fillit lähtivät paljon nätimmin, ja tarkemmin, ja olipa siellä jotain uusia ideoitakin mitä soiton aikana tuli mieleen.
 
Tuo sana nauhoitus nostaa jäykkyyden aina toiseen potenssiin...
 
Settilistaakin voi soitella kohtuu rennosti, kunnes joku lausuu taikasanat: pyörii ...

Settilistaakin voi soitella kohtuu rennosti, kunnes joku lausuu taikasanat: pyörii ...
 
No näinpä. Itse soitan ehdottomasti rennoiten jamitellessa. Treenikämpällä omat biisit menee hyvin, no problem. Studiossa klikki napsuttaa korvaan, äänittäjäsetä (cheers vaan sullekki!) ja kitaristi kattelee vaativata...
 
Päin per settä. Tuossa tilanteessa yksinkertaisetkin biisit muuttuvat helvetin vaikeiksi, unohtelee osia biiseistä jotka on soittanut sata kertaa jne. Tuosta kun pääsee joskus eroon niin johan onni repeää.

Tuo sana nauhoitus nostaa jäykkyyden aina toiseen potenssiin...
 
Settilistaakin voi soitella kohtuu rennosti, kunnes joku lausuu taikasanat: pyörii ...
 
Äänittäkää kaikki treenit, vaikka jollain stereoparilla tai ihan sama, niin alkaa tottumaan sen punaisen rec-lampun loisteeseen.