Rummut: rumpukamat ›

Bändisoittoni kusee pahasti. Treenikopissa yksin soittelussa on vapautunutta meininkiä, intensiteettiä ja tunteen paloa, mutta bändin kanssa homma käy jotenkin hirmuisen laskelmoiduksi. Kompit karsiutuvat pelkiksi rangoiksi, ja filleistä ei voi juuri puhua. Dynaaminen taso on yleensä mezzofortesta alaspäin. Vaikka tiedän, että pystyisin parempaankin, en vain osaa antaa mennä. Missä vika ja mikä avuksi?

Rentoudu ja soita sitä biisiä. Siis unohda tavallaan oma soittimesi ja hyppää biisin virtaan. Fillit löytyy sitten helposti, kun biisin rakenteet aukeavat. Niissäkin mieluummin harva maukas, kuin runsas pakonomainen. Noin yleensäkin ylirunsas fillailu aiheuttaa usein biisin turhaa rikkoutumista. Myös treenien nauhoittaminen auttaa biisien rakenteen tutkailemisessa mielikuvatasolla.

Et mainitse, että onko kyseessä Cover-biisien soittoa vai oman materiaalin tuottaminen. Olihan siellä se Mezzoforte sana, mistä minä tiiän ja ymmärrän vain Islantilaisen jazz-bändin ;). Mutta muuten minulla ei ole noihin ylläoleviin vinkkeihin paljon lisäämistä, onko sitten bändisoitossa tarkoitus olla virtuoosi? Voipi olla vain alkukankeutta ja turhaa itsekritiikkiäkin. Tuosta fillien määrästä voisi olla oma keskustelukin paikallaan, jos semmoista ei täällä ole vielä käyty.

Rentoudu ja soita sitä biisiä. Siis unohda tavallaan oma soittimesi ja hyppää biisin virtaan. Fillit löytyy sitten helposti, kun biisin rakenteet aukeavat. Niissäkin mieluummin harva maukas, kuin runsas pakonomainen. Noin yleensäkin ylirunsas fillailu aiheuttaa usein biisin turhaa rikkoutumista. Myös treenien nauhoittaminen auttaa biisien rakenteen tutkailemisessa mielikuvatasolla.
 
Pelkkää asiaa. Juuri noin olen itsekin asian kokenut.

Rumpaliksi kasvaminen vie vuosia. Perusasioiden opetteluun ei voi käyttää liikaa aikaa. Sitten se musiikin kuuntelu tietenkin on tärkeää.
 
Toki "treenaamalla oppii treenaamaan ja soittamalla soittamaan". Siis niin paljon bändisoittoa, kuin vain mahdollista. Monien eri kokoonpanojen kanssa ja erilaista musaa kannattaa soittaa.

Mulla on päinvastainen ongelma: Bändin kanssa soitto sujuu hienosti, yksin ei niinkään. Ehkä johtuu siitä, että olen alunperin kitaristi, joka opetteli ensin bändin kanssa soittamaan kitaraa ja sitten vasta aloitti treenaamaan kitaransoittoa, sittemmin aloitin soittamaan bändin kanssa rumpuja ja näin pari vuotta tehneenä tajusin, että voihan tätäkin treenata. Jonkun mielestä perse edellä puuhun, mutta tää sopii mulle, koska tykkään oppia tekemällä.
 
Kompin on oltava kunnossa ennenkuin pystyy fillaamaan, sen kai tiesitkin. Kannattaa myös kysyä bändikavereilta rohkeasti mielipiteitä sun soittoon liittyen. Ne kuitenkin kuulee sen eri näkökulmasta. Mutta loppupeleissähän siihen ei auta kuin bändin kanssa soittaminen. Jos pystytte, niin nauhoittakaa vaikka mankalla soittoanne, sieltä voi kuulla ihan itse missä menee metsään, jos ei yhteissoitto toimi. Voihan olla niinkin, että itse olet varma soittaja, mutta muut menee kokoajan metsään. ;)
 
EDIT: Laitetaan nämä ostoilmoitukset jatkossa torille... ;)

Kannattaa soittaa soitinpari kerrallaan ja tsekata ettei kukaan muista soitajista kiilaa/sleebaa pahasti. Tuo jos joku hajottaa sitä soittoa, kun pitää yrittää ikäänkuin soittaa paikaten sen yhden tai useamman kiilailja/sleebailijan takia. Oma kiilaaminen/sleebaaminen on myös huono homma jos biisivetoista soittoo rytmiikaltaan "liidaa" joku kielisoitin, jolloin tämä vaikuttaisi sinun suuntaan sleebaukselta.
 
Epäselvemmin asiaa en osaa selittää. Tuosta fillittelystä olen kanssa samaa mieltä. Mitä vähempi ja mitä tyylitajuisempia niin sen parempi. Eli 16-osilla tomien kelailu on sitä osastoa, että mielummin ei sitten ollenkaan... :)
 
Sit käytännön vinkkinä sellainen, että jos omassa soitossa on joku filli tsjp asia epäselvänä niin älä ala korjaamaan sitä muiden läsnäollessa. Se ei ole tehokasta plus että se tod. näk. ottaa toisia aivoon aikas lujaa.

Eli 16-osilla tomien kelailu on sitä osastoa, että mielummin ei sitten ollenkaan... :) No ei nyt ihan niinkään. Suurin osa ihan perusfiilleistä ja niiden sadat variaatiot menevät 16-osin.

Itsellä suurin turn-off on paskat soundit. Eivät niinkään rumpusoundit, vaan se, mitä muista soittajista välittyy itselle. Eli jos muu informaatio on täyttä puuroa, niin ei tee kovin mieli kantaa korttaan kekoon. Tämä + basisti. Jos soundit ovat hyvät ja basisti "puhuu samaa kieltä", niin silloin on helpompi hengittää.
 
Pari vuotta sitten oli sellainen PITKÄ kausi, että mikään ei bänditilanteessa onnistunut. Ne pitää vaan kärvistellä. Ei mikään auttanu. Siksi olen ottanut sen linjan, että tämä homma ei todellakaan ole aina hauskaa. Joskus se on, mutta se on sivuseikka.
 
EDIT: Hyvä postaus, tärkeä aihe. Erityiskiitos siitä, että soittamisesta puhutaan!

Itsellä suurin turn-off on paskat soundit.
 
Totta. Itselleni vaikuttaa myös rumpusoundit. Huonot soundit syö intoa ja halua pistää parastaan.

Tämä + basisti. Jos soundit ovat hyvät ja basisti "puhuu samaa kieltä", niin silloin on helpompi hengittää.
 
Tuo saman kielen puhuminen menee kyllä sitten ihan sille puhekielen tasollekin.
Henkilökemiat yleensä vaikuttavat paljonkin siihen miten esim. viisi ihmistä pystyvät viettämään 2- 10 tuntia viikossa 20-30 neliön yksiössä ja toteuttamaan jotain luovaa.
 
Jos tuota bändireenausta yleensä miettii ulkopuolisen näkökulmasta, niin eihän siinä ole mitään järkeä ja kyllä se pitemmän päälle vaatii ihmisiltä aimo läjäyksen henkistä kanttiakin. Ja erityisesti tätä -> :).
 
(kirjoitan nyt sadoista ellei tuhansista tunneista saman porukan kanssa)

Lisättäköön oma vastaus aloitusviestiin:
 
Mieti, onko bändisi musa sua varten, sellaista jota tykkäät oikeasti opetella ja tykkäät soittaa, ja että osaat soittaa? Jos ei, luulen että joudut vaihtamaan bändiä tai opettelemaan ahkerammin. Aina kannattaa olla itsevarmuutta ja vähintään välttävät taidot biiseihin, niinkun kuitenkin sanoit että vapaa-ajalla on helpompaa. Luulen että treeniä vaan. Jos tunnet bändikaverisi hyvin, ei mokailun luulisi haittaavan vaikka fillejä vetäisitkin. Päätät vaan: "nyt mää annan mennä" ja sitten annat mennä. Kai sulla yleisesti siis on fillit hallussa, siis lähinnä sellaiset fillit mitä haluat sinne tunkea?

Mieti, onko bändisi musa sua varten, sellaista jota tykkäät oikeasti opetella ja tykkäät soittaa...
 
Tähän haluaisin sanoa oman (huom.) mielipiteen. Kannattaa soittaa kaikenlaista musiikkia. Kaikki musiikki kehittää. Joku naurettavan simppeliltä tuntuva humppa kehittää bändin yhteensoittotaitoja ja sitä kautta helpottaa niitä vaikeampia juttuja. ( Vaikka oikeasti ei ole "helppoa" musaa. Kysymys on vain siitä, että miten se soitetaan.)

Treenikoppisessioiden perusteella voin sanoa, että komppien ja fillien pitäisi kulkea aivan riittävän hyvin, mutta muiden soittajien seassa ideoiden toteuttaminen tökkii, ja aivojen luova puolisko jäätyy niille sijoilleen. Siitä seuraakin se, että käytän soitossani pelkästään laskelmoituja ja idioottivarmoja ratkaisuja, mikä luonnollisesti vähentää soiton virtaavuutta, intensiteettiä ja tunnelatausta. Tällöin tietysti kärsii koko musiikki.
 
Osasyynä vaisuun soittoon voi olla myös toisten soittajien tonttien liiallinen kunnioittaminen, suorastaan varominen. Alisoittaminen kuvaa hyvin tämänhetkistä tyyliäni. Ehkäpä tuo karisee vielä pois.

-- Kannattaa soittaa kaikenlaista musiikkia. Kaikki musiikki kehittää. --
 
Olen aina ollutkin samoilla linjoilla. Vielä en ole joutunut epämieluisaa musiikkia soittamaan.

Osasyynä vaisuun soittoon voi olla myös toisten soittajien tonttien liiallinen kunnioittaminen, suorastaan varominen. Alisoittaminen kuvaa hyvin tämänhetkistä tyyliäni. Ehkäpä tuo karisee vielä pois.
 
Vaikuttaa siis siltä, että pystyt tarkkailemaan tilannetta ja muodostamaan ulkopuolisen näkemyksen siitä miltä soittosi kuulostaa suhteessa musiikkiin ja muihin soittajiin. Olet mielestäni hyvissä tarkkailuasemissa ;).
 
Parempi tilanne tuo on kuin ylisoittaminen, kun vielä omaa soittotaitoansa huomattavasti paremmat taidot väitellä ylisoittonsa perusteellisuudesta.
Terv. kävelevä esimerkki ;)

Kuulostaa osin positiiviselta ongelmalta; ettei soita (paljon) fillejä.
 
Pahempi vaiva on kaveri, joka pyrkii fillailemaan joka rakoon, siinä se biisi usein meneekin rakenteeltaan päreiksi.
 
Nykymusiikkikin on jo mennyt siihen suuntaan, että fillejä on loppujen lopuksi hyvin vähän - takana siis on 60-70-luvun taite...jolloin koko "komppi" muistutti rumpusooloa nykymittapuun mukaan.
 
Vaikuttaa enemmän itsetuntokysymykseltä, enemmän fillejä=>kovempi vola=>parempi rumpali=>hurjempi jätkä? Kyse on enemmän asenteesta, tsekkaa vaikka AC/DC:n tuotantoa, ei siellä paljon filleillä juhlita...
 
Bändi on tiivis yhteisö, yksikin "mököttöjä" voi viedä kaikilta fiiliksen, mutta se ei välttämättä ole rumpali. Menkää terapiaan tai vaihtakaa soittimet ristiin keskenään, kokeilkaa tyystin toisenlaisia biisejä, ottakaa olutta, muuttakaa tempoja, relatkaa koko poppoo. Konstit on monet.
 
Kyllä rummuilla voi sytyttää koko porukan liekkeihin vetämällä ihan eri tyylillä vaihteeksi koko biisin, jota on hinkattu viikkoja. Bossanova piristää-välillä...
 
Rock-asennetta ja hauskanpitoa välillä, pois ryppyotsainen vääntäminen.

Bändisoittoni kusee pahasti. Treenikopissa yksin soittelussa on vapautunutta meininkiä, intensiteettiä ja tunteen paloa, mutta bändin kanssa homma käy jotenkin hirmuisen laskelmoiduksi. Kompit karsiutuvat pelkiksi rangoiksi, ja filleistä ei voi juuri puhua. Dynaaminen taso on yleensä mezzofortesta alaspäin. Vaikka tiedän, että pystyisin parempaankin, en vain osaa antaa mennä. Missä vika ja mikä avuksi?
 
Itsellä aikoinaan samoja ongelmia. Omalla kohdalla oli kyse itseluottamuksesta, tai siis pikemminkin sen puutteesta. Viimeisin rumpumaikkani sanoi mielestäni erittäin osuvasti; "bändisoitossa ei ole mitään epäterveellisempää kuin epäröivä rumpali. Se tartuttaa epäröinnin koko bändiin ja tuloshan on itsestäänselvää... Anna palaa, sinä viet ja muut vikisevät. Itsevarmuus on tässä puoliruokaa, mitä huonommalta tuntuu jotakin soittaa, sitä itsevarmemmalta täytyy rumpalin näyttää." Toinen asia, johon itse sorruin aikoinaan liiaksi, oli se että erehdyin luulemaan että modern drummereista ja mm. juuri tällaisista keskusteluista löytyy se "oikea tapa soittaa". "soitanko nyt liian paljon, tyylipuhtaasti ja blaaa blaa...". Tee sitä omaa juttuas, lupaan että monet tykkää! Monet ei tykkää, mutta eihän se oo tarkotuskaan. Tarkotushan on pitää hauskaa ja sikäli kuin joku muu saa siinä samalla kicksit, on se puhdasta bonusta... ROCK ON!

Olen soittanut jo pitkään. Aina olen ollut useammassakin bändissä yhtäaikaa. Koska en ole bändin leaderi, enkä tee biisejä, soitan sitä mitä tarjotaan. Humpat ja heavyt on painettu välillä vähemmän innokkaasti. Vanhemman tanssimusan hylkäsin, kun kahden viikon tuurauskiinnitys tuli lusittua. Se ei työnä käynyt minulle. Tai oikeastaan kävi liikaa työstä. En nauttinut siitä.
 
Yritän parhaalla tavalla palvella sitä musaa, mitä tehdään. Vanha sananlasku: "when drummer shines, the band shines" pitää paikkaansa. Taitava rumpali kuitenkin kuuntelee myös bändiä ja antaa muille paljon tilaa.

No ei nyt ihan niinkään. Suurin osa ihan perusfiilleistä ja niiden sadat variaatiot menevät 16-osin.
 
Juu. En mä nyt sanonu että 16-osat olis paha juttu. Lähinnä se mielikuvituksettomin versio eli sd-sd-sd-sd-tt1-tt1-tt1-tt1-tt2-tt2-tt2-tt2-tt3-tt3-tt3-tt3. Kyä sä tiät ;)