| Aihe: Manic Street Preachers | |
|---|
|
Olen tässä viikonlopun ajan kuunnellut taukoamatta Manicsien Everything must go ja This is my truth tell me yours -levyjä, eli sitä popimpaa materiaalia. Aivan loistavaa musiikkia, huh, mikään ei ole iskenyt aikoihin yhtä paljon. Sanokaapa mitä levyjä bändiltä seuraavaksi. | |
Gold Against The Soulin omistin joskus, siinä oli muutamia kovia ralleja. The Holy Bible ja Everything Must Go löytyy hyllystä, en ole ehtinyt syventymään niihin juurikaan.
TIMT-TMY on jollakin yhä lainassa, perkele, palauttakoot, jos lukee tämän. "I've been busier than one-armed bass player."
Liity sinäkin TIISTAI-klubiin. Kaupan päälle klubitakki kuolakaukalolla ja keskuslämmityksellä! | |
Gold Against The Soulin omistin joskus, siinä oli muutamia kovia ralleja. The Holy Bible ja Everything Must Go löytyy hyllystä, en ole ehtinyt syventymään niihin juurikaan.
TIMT-TMY on jollakin yhä lainassa, perkele, palauttakoot, jos lukee tämän.
Perhana, syvennyppäs nyt siihen Everything must go:hon. Harvoin näin yksinkertainen musiikki iskee minuun yhtä kovaa. |  herb
02.03.2004 07:17:39 | |
|
The Holy Biblesta pidän kovasti. Muuten ei hirveästi innosta. | |
Kokoelmia lukuunottamatta levyt löytyy hyllystä. Tosin ei enää itselle niin kova juttu kuin muutama vuosi sitten. Everything Must Go ja Holy Bible suurimmat suosikit. EMG on läpeensä puhkikuunneltu ja harvemmin tulee enää soittimeen laitettua, mutta Holy Bible on kyllä levy, johon ei kyllästy. Joka kuuntelulla löytyy jotain uutta.
Ja bändin keikka Jäähallissa 1999 on edelleen parhaita mitä on tullut nähtyä. | jim
02.03.2004 09:59:00 | |
|
Ei kannata myöskään unohtaa Generation Terrorists debyyttiä, joka on mielestäni Everything Must Go:n ohella Manicsien paras levy. Holy Bible seuraa sitten vähän matkan päästä. | |
Generation Terrorists levystä meikä diggaa eniten, muutkin levyt ovat upeita, varsinkin Everything Must Go. Gold Against the Soul on jäänyt vähimmälle kuuntelulle.
Tonight, I'm a rock 'n' roll star |  tuomittu
02.03.2004 14:20:42 (muokattu 02.03.2004 14:21:55) | |
|
Mahtava pändi! Pitkään aikaan en ole kyllä Manicsien levyä soittimeen laittanut, vähän unohduksissa ollut tuo pändi. Hyllystä löytyy kaikki levyt ja Holy Bible on minulle se kovin levy. Joku kesä (2001?) olin Provinssissa kahtelemassa. En kyllä muista enää keikasta oikein mitään, ihan hyvä meininki oli vissiin.
Täytyykin laittaa Holy Bible soimaan...
EDIT: Puhuin läpiä päähäni, eihän minulla olekaan kaikkia levyjä, Gold Against The Soul puuttuu. Mutta se on siskon mukaan ihan paska levy, joten saa nähdä ostanko sitä ikinä.
Abortti pakolliseksi! | |
Kaikki albumit löytyy ja kaikkea muutakin sälää.... Suosittelen kaikille ehdottomasti The Holy Biblea. Luultavasti vihaatte tuota levyä ensimmäisen kuuntelun jälkeen, mutta kun se alkaa avautumaan (niin, ja lukekaa tosiaan tekstit myös, ko. levyllä ne on jopa musiikkiakin tärkeämpiä) niin tulette rakastumaan siihen.
Suosittelen myös ottamaan selvää yhtyeen historiasta; tulette huomaamaan Manicsien olevan eräs kaikkien aikojen mielenkiintoisimmista yhtyeestä.
Oma suosikkilistani on:
1. The Holy Bible/Everything Must Go
3. Know Your Enemy/This Is My Truth.../Generation Terrorists
6. Gold Against The Soul | |
mainion www.manicstreetpreachers.cjb.net -sivuston historiikki seuraavassa:
Manic Street Preachers on 80-luvun lopulla syntynyt walesilainen yhtye, jonka perustivat neljä ystävystä pienestä Blackwoodin kaupungista, laulaja & kitaristi James Dean Bradfield, hänen serkkunsa rumpali Sean Moore, basisti & sanoittaja Nicky Wire ja kitaristi & sanoittaja Richey Edwards. Nicky ja Richey opiskelivat poliittista historiaa Swansean yliopistossa, minkä perintöä näkyy yhtyeen poliittisestikin kantaaottavissa sanoituksissa. Yhtye aloitti nimellä Betty Blue, mutta päätyi pian Manic Street Preachers -nimeen, joka he keksivät siitä, että James harrasti katusoittoa Walesissa ja eräät juopot alkoivat kutsua häntä "Manic Street Preacheriksi".
Yhtyeen ensimmäinen single Suicide Alley julkaistiin vuonna 1989 ja vuonna 1990 julkaistiin New Art Riot -ep. Ensimmäiseltä levyltä julkaistut singlet ylsivät tasaisesti Britannian top-100 listoille. Korkein listasija oli 62, joka saavutettiin singlellä You Love Us. Heti sen julkaisun jälkeen yhtye sai suuresti huomiota, kun Richey viilteli käteensä tekstin "4 REAL". Hän teki sen radio DJ Steve Lamacqin haastattelussa, kun tämä kyseenalaisti bändin aitouden. Helmikuussa 1992 yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Generation Terrorists. Marraskuussa 1992 Manic Street Preachers nousi ensimmäistä kertaa listoille kymmenen parhaan joukkoon. Tämä saavutettiin Suicide Is Painless -singlellä, joka oli cover TV-sarja M.A.S.H -tunnarista. Toinen albumi Gold Against The Soul ilmestyi kesäkuussa 1993, jolta lohkaistiin singlet From Despair To Where, La Tristesse Durera ja Life Becoming A Landslide. Musiikin tyyli oli ehkä hieman siistiytynyt, Generation Terrorists -levyn punk-henki oli laimennut, mutta kitarat olivat entistä jykävämmät ja laulujen aiheet laajenivat "elämänläheisemmiksi". Yhtyeen suosio oli selvästi kasvussa, mutta ironista kyllä, yhtyeen sanoituksistakin heijastuva masentunut, pessimistinen elämänkatsomus osui oikeaan, kun yhtye alkoi kohdata vastoinkäymisiä toinen toisensa jälkeen. Ensimmäinen oli se, kun yhtyeen manageri Phillip Hall kuoli syöpään jouluna 1993.
Seuraava vuosi oli Richeylle vaikea. Hänellä oli pahenevan alkoholiongelman lisäksi anoreksia, hän viilteli itseään ja joutui lopulta mielisairaalaan Lontooseen. Samoihin aikoihin Manic Street Preachers julkaisi kolmannen albuminsa The Holy Bible. The Holy Biblen singlet ylsivät kaikki top-40 listalle. Vuoden 1994 lopussa yhtye teki raskaan kiertueen käyden mm. Thaimaassa ja Ranskassa. Kiertue huipentui Lontoon Astorian keikkaan, joka päättyi turhautuneen ja väsyneen yhtyeen viisi minuuttia kestäneeseen instrumenttien hajottamiskohtaukseen. Keikan loppu heijasti yhtyeen loppua. Se olikin kvartetin loppu, Richeyn viimeinen keikka.
Richey katosi helmikuun 1. päivänä vuonna 1995 kuin ilmaan. Hänen 15-vuotias koiransa oli kuollut pari viikkoa aiemmin, hän oli leikannut hiuksensa pois ja keikkailuun väsyneen Richeyn oli ollut määrä lähteä yhtyeen kanssa kiertämään Yhdysvaltoja. Hänen autonsa löytyi 15. päivä Severnin kuuluisan "itsemurhasillan" läheltä. Richey näytti ratkaiseen kohtalonsa itse, mutta muut yhtyeen jäsenet olivat varmoja siitä että Richey oli elossa vielä neljä kuukautta käsittämättömän katoamisen jälkeenkin, jolloin he päättivät jatkaa musisointia ilman Richeyä.
- Musiikillisesti sillä ei ollut väliä oliko Richey mukana. Hänellä ei ole ollut musiikillisesti annettavaa yhtyeelle. Hän oli kehno soittaja, selitti Nicky jälkeenpäin.
Vuonna 1996 Manicsit julkaisivat neljännen albuminsa, ns. eloonjäämisalbumin, huikean hienon Everything Must Gon. Levy voitti Brit Awardin parhaana albumina ja Manic Street Preachers palkinnon vuoden parhaana yhtyeenä. Kaikki singlet jotka levyltä julkaistiin (A Design For Life, Everything Must Go, Kevin Carter ja Australia) ylsivät vuorotellen Top 10:iin. Näistä suurimmaksi hitiksi nousi työväenluokalle omistettu laulu A Design For Life, joka ylsi sijalle 2. Everything Must Go sisälsi kolme Richeyn sanoittamaa kappaletta (Kevin Carter, Removables ja The Small Black Flowers That Grow In The Sky). Yhtyeelle oli jäänyt niitä kymmeniä, mutta he julkaisivat vain ne, joihin Richey oli hyväksynyt sovituspuolesta vastaavien Jamesin ja Seanin laatiman musiikin. Loput Richeyn sanoitukset mahdollisesti julkaistaan kirjana sitten kun yhtye näkee sen sopivaksi ja kun he ovat puhuneet Richeyn perheen kanssa.
Manicsien vaikeuksien kautta voittoon -teoria vahvistui, kun he julkaisivat viidennen albuminsa This Is My Truth Tell Me Yours. Jälleen sekä levy että yhtye voittivat Brit Awardit. Singlet If You Tolerate This Your Children Will Be Next, The Everlasting, You Stole The Sun From My Heart ja Tsunami ylsivät listojen kärkeen kaikkialla maailmassa (paitsi Yhdysvalloissa), Suomessa albumi meni suoraan listaykköseksi. Levyn radioystävällinen soundi ja sanoitusten latteus ärsyttivät vannoutuneimpia Manics-faneja. Vahvasti glam-henkisen punkryhmän muutos radioystävälliseksi ja puhdaskasvoiseksi popyhtyeeksi oli ylitsepääsemätön useimmille pitkänlinjan faneille, mutta samalla yhtye kaappasi mukaansa hurjan liutan uusia faneja.
Mieleenpainuva Manic Street Preachers keikka oli vuosituhannen vaihteen Leaving the 20th Century Cardiff-stadionilla. 57 000 ihmistä osoitti kunnioitusta yhtyettä kohtaan, vaikka liput maksoivat lähes 270 markkaa (30 puntaa). Sen jälkeinen vuosi 2000 oli Manicseille lepovuosi. He eivät keikkailleet koko vuonna, ja julkaisivat vain yhden singlen, The Masses Against The Classes, joka nousi odotetusti hittilistojen kärkeen. Yllätys oli se, että ilman videota tai ainuttakaan promootiota single ylsi Britannian sinkkulistan ykköseksi ja siitä tuli yhtyeen toinen brittiykkönen (If You Tolerate... oli se ensimmäinen). Vuoden lopulla bändi painui studioon työstämään Know Your Enemy -albumia, joka julkaistiin maaliskuussa 2001. Albumin sanottiin olevan "paluu juurille"-albumi, vastareaktio This Is My Truth Tell Me Yours -albumin hittisoundille.
Know Your Enemy oli kaupallinen pettymys, mutta vaihtoehtoisuudellaan tärkeä musiikillinen veto. Albumin ilmestymisen yhteydessä yli vuoden mittaisen keikkatauon päättänyt esiintyminen Kuubassa 17.2.2001 oli yksi tärkeä paalu yhtyeen uralla. Keikka oli osoitus siitä, että yhtye oli edelleen vasemmistolaisella linjalla ja politiikka ei ollut jäänyt yhtyeeltä. Kapitalismin ja amerikkalaistumisen vastustaminen oli yhä syvällä bändin sydämmessä.
Vuonna 2002 tuli kuluneeksi seitsemän vuotta Richeyn katoamisesta. Richeytä ei julistettu kuolleeksi, vaikka se oli lain mukaan mahdollista. Sisimmässään Richeyn vanhemmat uskoivat hänen olevan vielä elossa. Vuonna 2002 tulivat sekä Sean että Nicky isiksi. Ei siis aivan sattumaa, että 28.10.2002 yhtye julkaisi odotetun greatest hits -levyn Forever Delayed. Kokoelma ilmestyi There by The Grace of God -singlen edeltämänä ja ilmestymisen jälkeen Manicsit lähtivät Euroopan kattaneelle klubikiertueelle käyden myös Helsingissä Vanhalla ylioppilastalolla. Kokoelmalevyn nostalgian täydentämiseksi julkaistiin yhtyeestä kirja, joka sisältää kuvia Manicsin uran varrelta. Kirjan lisäksi myös lähes kaikki yhtyeen promootiovideot tarjottiin DVD:llä kaikkien nähtäväksi.
- "Forever Delayed" on rivi Roses In The Hospital -kappaleen lyriikasta ja se tiivisti paljolti sen, mistä lyyrikoissamme on kyse. Kyse on myös siitä, että meillä on paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. On tärkeä kysellä, vaikkei saisikaan aina vastauksia. Ei tarvitse saada oikeita vastauksia, vaan on kysyttävä oikeat kysymykset, selitti James eräässä radiohaastattelussa.
Yhtyeen tulevaisuus on ollut aina mysteeri. Nicky on empinyt jatkosta ja hän on sanonut olevan mahdollisesta, että kokoelmalevy päättää yhtyeen uran. James vannoi eräässä radiohaastattelussa juuri ennen kokoelman ilmestymistä, että kokoelmalevy päättää vain yhden jakson yhtyeen urassa, jatkoa seuraisi.
Ura näyttää todellakin vielä jatkuvan. Kesällä 2003 yhtye julkaisi b-puolia ja covereita sisältäneen tuplakokoelman Lipstick Traces (A Secret History of Manic Street Preachers). Syksyllä 2003 yhtye kävi New Yorkissa nauhoittamassa viisi kappaletta legendaarisen tuottajan, Tony Viscontin kanssa. Yhtye on sanonut, että ne palaavat keväällä 2004 New Yorkiin ja nauhoittavat loppuun albumin, joka julkaistaan aikaisintaan kesällä 2004.
Manic Street Preachersin keikat Suomessa:
5.3.1999 - Vanha jäähalli, Helsinki
18.6.1999 - Provinssirock'99, Seinäjoki
5.3.2001 - James Dean Bradfieldin akustinen sooloesiintyminen Radiomafiassa
17.6.2001 - Provinssirock'01, Seinäjoki
27.10.2002 - Vanha Ylioppilastalo, Helsinki
6.7.2003 - Ruisrock'03, Turku | |
Holy Bible ja Everything Must Go lienevät ne parhaat MSP-levyt. Näitä vanhempi tuotanto on mielestäni huonoa Clash-ripoffia, ja uudempi taas mitäänsanomatonta hissimusiikkia.
Bändin poliittinen agenda ei myöskään nosta hirveästi pisteitä. | |
Joo, en itsekään tykkää aatteellisesti näin vasemmalla olevista bändeistä, mutta katsottakoon sitä nyt läpi sormien, koska musiikki iskee niin kovasti.
Ja tuosta uudesta tuotannosta uskallan olla eri mieltä. "This is my truth tell me yours" on helvetin tarttuvaa ja iskevää poppia. | |
Manicsien uusi ja vanha tuotanto näyttää jakavan mielipiteitä äärilaidalta toiselle. Esim. Generation Terrorists -levylle voisi antaa yhtä hyvin erinomaiset kuin välttävätkin arvostelut (heikkoa ei koskaan, kiitos siinä olevalle, manicsien kenties parhaalle biisille Motorcycle Emptiness): Jotkut sanovat, että se on melko suoraa manicsien suosikkibändien Hanoi Rocksin ja gunnareiden kopiointia varustettuna naiveilla teksteillä, toiset taas pitävät sitä Manicsien parhaimpana albumina, kaikkien aikojen mahtavimpana manifestona... | |
Ja tuosta uudesta tuotannosta uskallan olla eri mieltä. "This is my truth tell me yours" on helvetin tarttuvaa ja iskevää poppia.
Sitä nimenomaan. Harmi vaan että radiokanavat soittivat puhki nuo biisit jo aikoja sitten. | |
täytyy kyllä puolustaa Gold against soulia. minusta se on aivan loistava ja ei jää jälkeen muista levyistä.
joku Life becoming a landslide on kevyesti parhaita manics-ralleja.
~life is just a lullaby~
http://www.overlee.cjb.net | |
Sa-kun kanssa olen täysin samaa mieltä life becoming a landslide kappaleesta.. Mun mielestä toi manicsien Lipstic Traces on kans todella hyvä kokoelma, eli kaikki b-puolet ja sitten covereita levyllinen kans.. aivan mahtava..
Jäähllissa pojat oli kyllä iskussa, mut Vanhalla ylioppilastalolla olivat ylivoimaisia, ihmeteltiin parin kaverin kanssa sitä, miten holy bibleltäkin löytyi biisejä settiin asti.. Revolin soitti ainakin, se jäi niin palavasti mieleen että huh.. | |
täytyy kyllä puolustaa Gold against soulia. minusta se on aivan loistava ja ei jää jälkeen muista levyistä.
joku Life becoming a landslide on kevyesti parhaita manics-ralleja.
Kyllä Manics-diggarin kantsii GATS hankkia. Soundit lätyllä on mun mielestä vähän kököt, ihan liian kliiniset, mutta sisältäähän levy kuitenkin From despair to where- ja La tristesse durera -kappaleet, joiden ansiosta levy kannattaa jo ostaa. |  Peki
06.03.2004 14:26:35 | |
|
mulla on kaikki paitsi Gold against the soul (joka kuulemma imee. en sitten tiedä ku en oo kuunnellu edes...)
Noo, enivei yksiä kovimpia suosikkejani ikinä tämä bändi. joskus yläasteella kolahti ja Ruisrockissa viimein pääsin katsastamaan bändin livenä (vähän laimea keikka, mutta oli niitä biisejä kiva siellä mukana laulaa :)
Suosikkilevyt taitaa olla nuo Everything must go ja Know your enemy. vaikka eka levy, jonka bändiltä ostin oli This is my truth... Iski silloin mutta vähän puhkikuunneltu alkaa olla..
Sitten tästä vasemmistolaisuudesta. Miten vasemmistolainen oikeasti voi olla jos istuu rahakasan päällä (vrt. RATM). Ei silti, ei nuo poliittiset mielipiteet mun musiikinkuunteluun ole ikinä vaikuttanut. yritän keskittyä olennaiseen.
"Jaa minä apea?" -Alfred E. Neumann |  el Bastardo
06.03.2004 14:48:57 (muokattu 06.03.2004 14:49:12) | |
|
mulla on kaikki paitsi Gold against the soul (joka kuulemma imee. en sitten tiedä ku en oo kuunnellu edes...)
Osta se GATS jos diggaat Manicseja. Hienoja biisejä levyllä, vaikkei kokonaisuutena nousekaan korkeampaan lentoon. Sellanen kasin levy, "ihan jees, mutta...".
Ruisrockin keikka oli aika hieno kokemus. Ihan sairaan kuuma päivä, melkein eturivissä olin, nousuhumala, ilman paitaa tuli fiilisteltyä. Järkkärit suihkutti vettä jengin päälle, ihan loistava. Ja olihan siellä settilistassakin yllätyksenä Die in the Summertime ja This is yesterday. Lisäksi Take the Skinheads Bowling ja Judge Yr'self toimivat. | |
Kyllä Everything Must Go ja The Holy Bible on ne parhaat levyt.
SG: "nicht only forthe guys that like Angus Young or Pete Townsend." -Thomann | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
