Rock, pop, alternative ›

Kefiiri: Livenä Bluesounds oli kyllä armoton. Harmi että livelevy "On" ei ole oikein mistään kotoisin, ainakaan verrattuna siihen lataukseen mikä ryhmän esiintymisissä todellisuudessa oli.
 
Blackin uusintapainoksillahan on mukana Tukholmassa äänitettyä liveä, joka toimii paljon paremmin.
 
Ketjun teemaan voisin mainita esimerkiksi J. Geils Bandin viimeiseksi jääneen albumin "You're Getting Even While I'm Getting Odd" (1984), jonka tulin aikanaan hommanneeksi ihan vain siksi että Soundissa kehuttiin - mikä oli luultavasti ainoa kehu jonka levy on saanut. Yritin taannoin jäljittää levyn cd-painosta, mutta sellaista ei ole julkaistu kuin Japanissa hyvin pienellä erällä.
 
Se on hyvinkin selkeästi ihan eri bändin tekosia kuin aikaisempien levyjen rymybluesrock, vaikka kokoonpanossa on eroa vain laulaja Peter Wolfin saamat potkut. Ehkä se olisi pitänyt julkaista kosketinsoittaja/säveltäjä Seth Justmanin soololevynä (hän laulaa suunnilleen puolet biiseistä, rumpali Stephen Jo Bladd loput). Tyylikästä 80-luvun poprockia joka välttää ajan pahimmat kliseet, muutama aivan mielettömän hieno biisi (Tell 'em Jonesy, I Will Carry You Home).

jPekka: Blackin uusintapainoksillahan on mukana Tukholmassa äänitettyä liveä, joka toimii paljon paremmin.
 
Ketjun teemaan voisin mainita esimerkiksi J. Geils Bandin viimeiseksi jääneen albumin "You're Getting Even While I'm Getting Odd" (1984), jonka tulin aikanaan hommanneeksi ihan vain siksi että Soundissa kehuttiin - mikä oli luultavasti ainoa kehu jonka levy on saanut. Yritin taannoin jäljittää levyn cd-painosta, mutta sellaista ei ole julkaistu kuin Japanissa hyvin pienellä erällä.
 
Se on hyvinkin selkeästi ihan eri bändin tekosia kuin aikaisempien levyjen rymybluesrock, vaikka kokoonpanossa on eroa vain laulaja Peter Wolfin saamat potkut. Ehkä se olisi pitänyt julkaista kosketinsoittaja/säveltäjä Seth Justmanin soololevynä (hän laulaa suunnilleen puolet biiseistä, rumpali Stephen Jo Bladd loput). Tyylikästä 80-luvun poprockia joka välttää ajan pahimmat kliseet, muutama aivan mielettömän hieno biisi (Tell 'em Jonesy, I Will Carry You Home).
 
Menee ehdottomasti kuunteluun. Kiitti vinkistä!

Kasari King Crimsonin Absent Lovers -liveä (1984) kai pidetään ihan bändin parhaimpana? Vaikka on about kasarimatskua, ja niistä studiolevyistähän kaikki kehuu aina Discplineä mutta kahta muuta ei yleensä edes mainita.
 
En ole kyllä AL:tä itse niin kuunnellut (pitäisi), mutta Sleepless siltä on soinut paljon.

Meatloafin Blind Before I Stop. Hyviä biisejä minun makuun. Execution Day tärähtää heti alussa kunnolla.

Hurriganes live at Metropol. Ylivoimaisesti Ganesin haukuttiin levy, haukuttiin jo ennen julkaisua. Mulle yksi eniten kuunneltu ja Ganes levyjä, etenkin B-puoli on aivan loistava. Medley rock and roll music/say mama/im ready on mun mielestä aivan 5/5 biisi. Samoin roadrunner versiosta tykkään ylikaiken. Jotain stemmoja Remu studiossa laulanut päälle, huomaa etenkin DVD:llä olevaan videokamera tallenteeseen verrattuna. Yhtäkaikki, nuorina miehinä kun iltaa istuttiin ja halusin soittaa ganesia, ainoa mikä kavereille kelpasi (ei Ganes faneja) oli Metropol.

strummer: Kasari King Crimsonin Absent Lovers -liveä (1984) kai pidetään ihan bändin parhaimpana? Vaikka on about kasarimatskua, ja niistä studiolevyistähän kaikki kehuu aina Discplineä mutta kahta muuta ei yleensä edes mainita.
 
En ole kyllä AL:tä itse niin kuunnellut (pitäisi), mutta Sleepless siltä on soinut paljon.
 
Se on rautaa.koko keikan intro ja kehittely on kylla hurja aloitus. mahtava kiekko, yksi parhaista KC-jutuista. En kyllä ollenkaan kykene ymmärtämään niitä, joiden mielestä KC ei ole tehnyt mitään hyvää 80-luvulla. Mun mielestä yksi bändin parhaista kausista; studiolevyt kyllä Discplineä lukuunottamatta on vähän laimeita, mutta keikoilla on menty sitäkin kovempaa. Brufordhan pitää myös tuota aikaa parhaana ja luovimpana ajanjaksona bändissä.

cyberiad2001: Se on rautaa.koko keikan intro ja kehittely on kylla hurja aloitus. mahtava kiekko, yksi parhaista KC-jutuista. En kyllä ollenkaan kykene ymmärtämään niitä, joiden mielestä KC ei ole tehnyt mitään hyvää 80-luvulla. Mun mielestä yksi bändin parhaista kausista; studiolevyt kyllä Discplineä lukuunottamatta on vähän laimeita, mutta keikoilla on menty sitäkin kovempaa. Brufordhan pitää myös tuota aikaa parhaana ja luovimpana ajanjaksona bändissä.
 
Kyllähän 80-luvulta löytyy hyvää tai ainakin tyydyttävää kampetta. Keikat olivat tosiaan meneviä. Discipline on hyvä levy, ihan top-5 kamaa helposti, ja Beatkin on ihan tyydyttävä levy. Sen sijaan Three of a perfect pair on aika heikko, KC:n huonoin. Mutta ei tosiaan ole 80-luku mitenkään huomattavasti heikompaa aikaa, toisin kuin vaikka Pink Floydilla.
 

 
Eräs tunteisiin mennyt huonoksi väitetty suosikkilevyni täyttää 30 vuotta. Kyseessä on U2:n Zooropa, joka ei jostain syystä saanut koskaan samanlaista suitsutusta kuin Achtung baby. Kesken kiertuetta julkaistu levy jäi ehkä vähän AB:n jalkoihin, vaikka voittikin Grammyn samana vuonna. Bono puhui Zooropasta jopa yhtyeen omana Sgt. Peppersinä, mutta on kai pyörtänyt puheensa - syystä, jota en käsitä.
 
80-luvun teiniangsti ja amerikka-apinointi tai 2000-luvun vakuutusmainos- ja elämäntapastadionrock ei iske, mutta 90-luvulla U2 oli täyttä rautaa, samaan aikaan kokeellinen ja rohkea, mutta kuitenkin tarpeeksi radioystävällinen ja melodinen. U2 teki jo 90-luvulla sen minkä Radiohead teki myöhemmin.
 
Zooropasta: nimibiisi on oma suosikkini yhtyeen tuotannosta. Babyface, Stay, First time ja Dirty day ovat miellyttävää tunnelmallista himmailua, vaikka kaksi viimeistä tuntuivatkin ekalla kuuntelulla hieman täytebiiseiltä ja B-puolilta. Numb, Lemon ja DGPFYCG ovat mielenkiintoisia irtiottoja tyypilliseen stadion rock -soundiin, joka ei koskaan ole napannut. Johny Cashin kanssa tehty upea The Wanderer on komea päätös levylle.
 
Eniten pidän levyn kokonaistunnelmasta, joka huokuu jonkinlaista uuden ajan cyberpunkkia, 90-luvun teknologian ja median täyttämää Blade Runner -maailmaa ilman OK Computerin angstia. Sovitukset ja tuotanto on joissain määrin pelkistettyä ja jopa intiimin demomaista, kun taas toisissa biiseissä on sämplejä, suhinaa, efektejä ja pätkiä kiertueen soundcheckistä. Diggailen etenkin levyn kitara- ja virvelisoundeja.
 
Ei tämä levy kaikille sovi, ei edes kaikille U2 -faneille, mutta omasta mielestä se on hieno jatko-osa Achtung Babylle, ollen jopa sitä kiehtovampi ja mielestäni myös parempi, joka jäi vähän massiivisen Zoo TV -kiertueen jalkoihin. AB oli kuitenkin aika perinteinen vaihtoehtorock-levy pienillä tekno- ja industrialmausteilla, eikä se ole näin jälkeen päin ihan niin radikaali irtiotto kuin on väitetty (tosin aikalaisille se sitä varmasti oli enemmän). AB tuntuu myös hitusen ylipitkältä.
 
Zooropassa sen sijaan kokeellisuus pääsee kunnolla irti. Ja vaikka kokeellisuus ei ole mikään itseisarvo hyvälle musiikille, Zooropassa on parempi yleistunnelma, ja se on nimenomaan parempi kokonaisuus, ja biisit ovat mielestäni yhtä hyviä kuin AB:lla, vaikka kokeellisuudessa mennään pari pykälää eteenpäin.

Glossata: Three of a perfect pair on aika heikko, KC:n huonoin.
 
Mulle bändin paras. En tosin kaikkia KC:n levyjä ole kuullutkaan.

Glossata:
Eräs tunteisiin mennyt huonoksi väitetty suosikkilevyni täyttää 30 vuotta. Kyseessä on U2:n Zooropa, joka ei jostain syystä saanut koskaan samanlaista suitsutusta kuin Achtung Baby.
 
Mun on oltava samaa mieltä joskin niin, että levyä en ole tullut kuunnelleeksi sitten ysärin. Pyöräytin sen nyt uudestaan ja hieno levy on kyllä kyseessä. Achtung Baby ei mulle kolissut koskaan hirveen hyvin, koska se kuulosti keskeneräiseltä retkeltä aggressivisesta uuden aallon rockpopista jonnekin, minne ei ole kumminkaan ollut uskallusta mennä. Zooropa sen sijaan on täysi friikkaus ja kuvaa levynä tuota sen aikaista massiivista ja uusia uria aukonutta kiertuemeininkiä täydellisesti. Ja tuntuu siis kestävän myös levynä.
 
Mä sain 90-luvulla U2:sta yliannostuksen, mutta se ei ole bändin vika. Nyt kun sillä ei ole enää ammatillisesti mitään merkitystä, voisikin pistää levyt uudelleen soittoon.

Doorsin Morrisonin jälkeiset levyt Other Voices ja Full Circle. Eivät nyt mitään mestariteoksia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta varsin mukiinmeneviä kuitenkin. Pitää vain nähdä omina levyinään ilman Morrison-vertailuja. Ships with Sails, Tightrope Ride, 4 Billion Souls, Verdilac jne. Hyviä biisejä riittää.

Queensr˙che - Q2K. Aivan jäätävän huono ja oikeasti kehno levy ilman lainausmerkkejä bändiltä, joka kuitenkin omaan makuun teki viisi käytännössä täydellistä levyä putkeen (Warning > Promised land). Kieltämättä edellinen levy (Hear in the now frontier, jolla oli kuitenkin vielä pari mainiotakin biisiä) antoi jo vähän osviittaa että ei enää oikein lähde. Ei silti osannut odottaa semmoista pökälettä. Meni tunteisiin ja kovasti.

arppah8: Queensr˙che - Q2K. Aivan jäätävän huono ja oikeasti kehno levy ilman lainausmerkkejä bändiltä, joka kuitenkin omaan makuun teki viisi käytännössä täydellistä levyä putkeen (Warning > Promised land). Kieltämättä edellinen levy (Hear in the now frontier, jolla oli kuitenkin vielä pari mainiotakin biisiä) antoi jo vähän osviittaa että ei enää oikein lähde. Ei silti osannut odottaa semmoista pökälettä. Meni tunteisiin ja kovasti.
 
Q2K-levyä en ole kuullut, mutta tuon Hear in the Now Frontierin hankin ilmestyessään ja tykkäsin muistaakseni kovasti ja oli yllättynyt että kukaan muu ei tykännyt. Enkä sitten kehdannut edes tuoda mielipidettäni julki. Levyn eka biisi oli muistaakseni melko heikko, mutta loppulevyllä oli montakin hyvää raitaa minusta. Oli vähän sellanen grunge-tyylinen yleisilmeeltään, joten siinä varmaan syy hevimetallistien tuohtumukseen. Itse taas diggasin grungesta tuohon aikaan huomattavasti enempi kuin tavan metallimusiikista.