Rock, pop, alternative ›

On tämä kyllä typerää pseudofilosofista pilkunnussimista koko keskustelu. Itse lopetan keskustelun aiheesta onko rock elävää vai kuollutta tai onko se koskaan elänytkään. Rock on hienoa musiikkia lähes kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Karvamammutti: On tämä kyllä typerää pseudofilosofista pilkunnussimista koko keskustelu. Itse lopetan keskustelun aiheesta onko rock elävää vai kuollutta tai onko se koskaan elänytkään. Rock on hienoa musiikkia lähes kaikissa ilmenemismuodoissaan.
 
Aamen. Mä oon ollu samaa mieltä kokoajan!
 
Miksköhän piti ees nuo viimiset kysymyket laittaa tänne? Kyllä sitä ihminen on typerä.

velipesonen:
 
Rockin kuolinhetki eli elinvoiman kadottamisen hetki osuu vuoteen 1986.
 
Kevyet mullat
 
ei mulla muuta

PsychedelicWarlord: Tästä olen samaa mieltä.Se missä eroja sitten tulee on kun aletaan puhumaan hyvistä ja huonoista melodioista.Tässä vaiheessa kaikki lopulta palautuu mielipidekysymykseksi - tälle faktalle emme voi mitään.Piste.
 
Seuraavassa musiikkikatkelmassa ensiksi tulee hyvä melodia sekä itsenäisesti että suhteessa harmoniaan ja tempoon, kun taas toisessa ei toimi mikään melodisessa mielessä. Nauti siitä!
http://web.me.com/mikasaily/Mika_Säilyn_sivusto/Kipale.html

Pitäisköhän tätä kuvailla valaisevaksi kokemukseksi...
 
Nyt sitten vain odottamaan kuolleista nousua.

Kuten PsychedelicWarlord totesi, kaikesta hienosta filosofoinnista huolimatta kyseessä on lopultakin mielipideasia. Kertoohan siitä jo sekin, että ei täällä yleensä jakseta selkeästi todettavissa olevista faktoista vääntää kättä lähes 30 sivua. Mielipiteistä sen sijaan useastikin. "Kuolema" oli ehkä alun perin muutenkin vähän turhan voimakas sanavalinta, jos sillä tarkoitettiin lähinnä sitä että nykyään ei tehdä enää elinvoimaista rockia, mikä sekin on mielipideasia, niin kuin tästä ketjusta on huomattu. Eikä siinä mitään vikaa ole, ihan mielenkiintoisia kommentteja ja näkökulmia on ollut matkan varrella. Aloittajan näkökulmakin on varmasti tullut melko lailla jo selväksi.

jazzmies: Seuraavassa musiikkikatkelmassa ensiksi tulee hyvä melodia sekä itsenäisesti että suhteessa harmoniaan ja tempoon, kun taas toisessa ei toimi mikään melodisessa mielessä. Nauti siitä!
http://web.me.com/mikasaily/Mika_Säilyn_sivusto/Kipale.html
Kakkonen nauratti - ja siksi viihdytti kyllä enemmän. Mutta eikö melodia nyt kuitenkin ole sekin sidoksissa sekä makuun että kulttuuriin. Kulttuuri, se minkälaisiin sävelkuluihin on totuttu, antaa eräänlaiset avaimet ymmärtää melodiaa ja sitten on maun ohjaamien (taiteellisten) päämäärien kysymys esimerkiksi hakeeko myötäilyä vai ristiriitaa tai jotain muuta siihen totuttuun. Siksi esimerkin kakkonenkaan ei toiminut parhaalla mahdollisella tavalla esimerkkinä toimimattomuudesta - kyllähän siitä kuulee, että siinä on tähdätty "huonoon" esimerkkiin.

Askr: Mutta eikö melodia nyt kuitenkin ole sekin sidoksissa sekä makuun että kulttuuriin.
 
Ehdottamasti on sidoksissa. Rockin kulttuuriin on liittynyt mauttomuuden esiintuominen, ns. outlawe-pointti ja uusien ilmaisukeinojen etsiminen. Toinen melodia linkin takana on todellakin tyylissään "rock" ja ensimmäinen tyylin sisällä ollen idiomaattinen. Idiomaattista sävellystyötä voidaan tehdä tietoisesti ja opettaa kuolleissa tyyleissä. (Moderni) mainstream jazz kuoli Miles Davisin levyyn Nefertiti vuonna 1967. Mutta siinä velipesonen menee poskelleen, sillä jazz ei kuollut siihen, vaan se haki uusia keinoja. Jazz elää ja voi hyvin, mutta ihmiset eivät vain uskalla kuunnella muuta kuin kitschiä ja näin ollen moni ei kehtaa tunnustaa pitävänsä muusta kuin paskasta. Siksi Madonnaa menee kuuntelemaan 90000 taulapäätä.
 
Voin todeta sen, että velipesosen vuosi mainstream rockin kuolemasta 1986 osuu naulankantaan. Chuck Berry, Rollarit, Sabbath, proge (pidän ehdottomasti sitä vielä puhtaana rockina enkä fuusiona), punk, futu ja Master of Puppets. Pidän MoP:ia viimeisenä rehtinä rockin sisältä tulleena outlawe-uudistajana, jonka jälkeen kaikki ilmaisullisgeneettisesti puhdas rock on ollut toisintoa aikaisemmasta. Nirvana meinasi tehdä jotain uutta, mutta se rajoittuu lähinnä melodisharmonisiin innovaatioihin. Master of Puppetsin rinnalla Nevermindin vaikutus jää pienenä vaikuttamaan asioiden muuttajana. Ja siitä olen ehdottoman vakuuttunut, että rock elää ja voi hyvin, mutta se on niinikään hakenut uusia ilmaisumuotojaan.
 
Jazz = improvisointi ja kommunikointikeskeisten musiikkityylien sateenkaarikäsite
Rock = valtakulttuurin arvoja ja normeja ravisteleva, musiikin keinoin operoiva, artistin riippumattomuuden eetosta korostava musiikillinen tyylikokonaisuus
 
Nämä kaksi tyyliä eivät voi kuolla koskaan, koska ihmiset kommunikoivat, heittävät omiaan, haluavat järkyttää sekä musisoida omin ehdoin.
 
Näin ollen tämä keskustelu on ohi maalin mutta äärimmäisen mielenkiintoinen.

Tota noin. Kun rockin kuolema on kerran melodisuuden karkaamista huut hemmettiin koko musiikista, niin ei kai sitä voi mielipidekysymyksenä pitää mitenkään. Eikä kyse liioin ole siitä, millaisia melodioita on missäkin päin maailmaa totuttu kuulemaan, koska musiikin melodisuus merkityksessä melodiajohtoisuus on eksakti asia.
 
Jos spekuloin vähän sillä, miten rockin saisi mahdollisesti polkaistua henkiin nykyisestä puutteellisesti elollisesta tilastaan, niin ei siinä tosiaankaan mitkään AC/DC-kopiot auta. Tarvittaisiin suunnilleen uusi Beatles, jolla olisi yhtä kovaa materiaalia heittää peliin kuin liverpoolilaisnelikolla oli kesällä 1963 kun She Loves You vyöryi eetteriin. Suunnilleen yhtä hyvä läpimurtohitti kuin She Loves You pitäisi olla ja sen pitäisi soida joka perhanan radiossa koko ajan ja jengin pitäisi mennä siitä musasta sekaisin, nuorten ja vanhojen. Uuden Beatlesin syntyyn tarvitaan ilmeisesti kaksi yhteistyötä tekevää neroa, mikä on lähes mahdotonta koska neroja on niin vähän. Jos olisi kolme yhteen hiileen puhaltavaa neroa niin siinä olisi sitten parempi kuin Beatles. Probleema on siinä että nerokkaat tyypit hakeutuvat nykyisin mahdollisimman kauas ns. rockista.
 
Minua ei haittaisi ollenkaan tulla kiusatuksi nerojen tekeleillä, mutta radioiden soittolistoilla juhlivat muunlaiset tyypit. Lahjattomat, alhaiset, suoranaiset konnat, musiikkirikolliset jotka kaiken kohtuuden nimissä olisi viipymättä haudattava ydinjätteen mukana peruskallioon. Niin että jos ihmiskunta joskus viisastuu, mikä tuskin tapahtuu, niin voivat sitten joskus ihmetellä näitäkin tämän ajan asioita kun radioaktiivisuus on tarpeeksi hiipunut.

jazzmies: Jazz elää ja voi hyvin,
 
Hauska kuulla. Olisi hauska kuulla.
 
Jatsilla ja rokilla ei ole nyky-yhteiskunnan kanssa mitään tekemistä. Vielä niinkin myöhään kuin 60-luvun puolivälissä jazzmuusikoista oltiin oikeasti kiinnostuneita, ja sillä että Life julisti Elvin Jonesin kaikkein parhaaksi rumpaliksi oli yhteiskunnallista merkitystä. Nykyään saavat julistaa vaikka mitä eikä ketään kinnosta. Ihmiset ovat vain kiusaantuneita jos jostain jatsinsoittajasta, oli miten briljantti taiteilija hyvänsä, on lehdessä useamman sivun mittainen juttu.
 
Koko tämä kuolema-aalto, sukupuuttoaalto, on nähdäkseni osa sitä kulttuurinkehityksen aikakautta, jota nyt elämme. Elämme länsimaisessa kulttuurissamme suunnilleen Rooman rappioon verrattavaa aikaa eli kohta tulee noutaja. En halua vaikuttaa mitenkään uhkaavalta, näin vain on. Tämmöisenä kuuromykkänä ja sokeana aikana nousee ajatusten valtavirtaan toisinaan jazzin tai rockin kaltaisia makean veden keitaita, joiden piirissä saadaan aikaan jotain tolkullista, ja sitten nekin loppuvat. Ei tässä ole muuta mahdollisuutta kuin hakeutua sinne kansanmusiikin ja freen pariin, vaikka se melkoista näkkileipää ja känttyä onkin jäystää.
 
En tällä tahdo mitenkään väittää että kenenkään rock- tai jazzharrastuksella tai ammatilla ei olisi arvoa. Kyllä sillä on arvo, mutta se arvo on samantapainen kuin neljännen dingdong-dynastian aikaisten maljakoiden tutkimiseen liittyvä arvo. Ne ketkä eivät suostu muistamaan menneisyttään ovat tuomittuja elämään sen uudelleen, mutta haalistuneessa ja ikävystyttävässä muodossa.

jazzmies: Voin todeta sen, että velipesosen vuosi mainstream rockin kuolemasta 1986 osuu naulankantaan. Chuck Berry, Rollarit, Sabbath, proge (pidän ehdottomasti sitä vielä puhtaana rockina enkä fuusiona), punk, futu ja Master of Puppets. Pidän MoP:ia viimeisenä rehtinä rockin sisältä tulleena outlawe-uudistajana, jonka jälkeen kaikki ilmaisullisgeneettisesti puhdas rock on ollut toisintoa aikaisemmasta. Nirvana meinasi tehdä jotain uutta, mutta se rajoittuu lähinnä melodisharmonisiin innovaatioihin. Master of Puppetsin rinnalla Nevermindin vaikutus jää pienenä vaikuttamaan asioiden muuttajana. Ja siitä olen ehdottoman vakuuttunut, että rock elää ja voi hyvin, mutta se on niinikään hakenut uusia ilmaisumuotojaan.
 
Siinä tapauksessa olisi mukava kuulla jazzmiehenkin perustelut siitä, miten esimerkiksi Appetite For Destruction ei ole enää elinvoimaista rockia? Vaikka suurin osa mainstreamrockista olisi "kuollut" vuonna 1986, ei se tarkoita ettei olisi voinut tulla uutta, merkittävää levyä/artistia? Vai tarkoittaako?
 
Mutta kerro toki miksi Appetite ei ollut rehti, eikä uudistanut rockia millään tavalla? Yleisesti on kuitenkin tiedossa (=fakta) että se on yksi rockin merkittävimmistä levyistä, myydyin debyyttialbumi ja niin edelleen. Sekä tärkeimpänä albumi on vaikuttanut _helvetin_ paljon rockiin niin 80-, 90- ja 2000 -luvulla. Master Of Puppetsin kanssa todennäköisesti 80 -luvun merkittävimmät levytykset.
 
Ei mulla muuta, jotenkin vaan kuulostaa oudolta sanoa MOP:in olleen viimeinen "oikea" rockalbumi kun sen jälkeenkin on muutamia todella merkittäviä tullut.

Loppujen lopuksi GnR ei tuonut musiikkiin mitään uutta, sehän vain toisti kaikki samat kliseet kun Hanoi Rocks. Olkoonkin että näistä kahdesta kliseekimpusta GnR oli parempi tekemään biisejä joka näkyi erityisesti siellä tuotannon loppupäässä. Alkupäässä oltiin vähän huonompi versio Hanoi Rocksista.
 
http://www.youtube.com/watch?v=Wr4qcuyRdhI
 
Tämä lattea Wikipedian sitaatti kertoo Appetite For Destruction levystä kaiken oleellisen: Appetite for Destruction on tyyliltään lähinnä hard rockia. Levyn materiaali on huomattavasti raskaampaa kuin myöhemmillä julkaisuilla, eikä levyllä ole yhtäkään kovin rauhallista kappaletta.

Atomic Cafe: Loppujen lopuksi GnR ei tuonut musiikkiin mitään uutta, sehän vain toisti kaikki samat kliseet kun Hanoi Rocks.
 
En vertaisi GnR:n tekemistä Hanoi Rocksiin, vaan pikemminkin Aerosmihtiin ja muihin juureviin ei-AOR-stadionrock-bändeihin (päätyy Rollareihin ja Berryyn ja sitä rataa läntiseen Afrikkaan). Hanoi Rocks taas assosioi itsensä meloodisempaan bubble-glam-popiin (päätyy Sladen ja New York Dollsin kautta merseybeatiin ja Tin Pan Alleyn perinteeseen).
 
Gunnarit kun tulivat, tuli mieleeni hetimiten déja-vu - ihan niin kuin olisin kuullut tämän aikaisemmin. Kun Master of Puppets tuli, suustani taas pääsi "oho, WTF?!?"

Kyllä noinkin voi sanoa. Appetite For Destruction myi Yhdysvalloissa yli 18 miljoonaa kappaletta ja on siinä maassa kaikkien aikojen myydyin ensilevy, jotain Afrikkaa siinä on pakko olla.

Atomic Cafe: Loppujen lopuksi GnR ei tuonut musiikkiin mitään uutta, sehän vain toisti kaikki samat kliseet kun Hanoi Rocks. Olkoonkin että näistä kahdesta kliseekimpusta GnR oli parempi tekemään biisejä joka näkyi erityisesti siellä tuotannon loppupäässä. Alkupäässä oltiin vähän huonompi versio Hanoi Rocksista.
 
No joo, vaikka loppujen lopuksi GN'R:llä ja Hanoilla ei hirveästi ollut musiikillista yhteistä, Hanoi oli enemmän rock n' rollia popahtavilla kertosäkeillä kun taas Guns N' Roses raakaa, bluesahtavaa hard rockia. Tyyli toki oli hyvin sama.
 
Hollywood Rosen demot on tuttuja joo.
 
jazzmies: Gunnarit kun tulivat, tuli mieleeni hetimiten déja-vu - ihan niin kuin olisin kuullut tämän aikaisemmin. Kun Master of Puppets tuli, suustani taas pääsi "oho, WTF?!?"
 
No tämä on varmasti totta, GN'R oli tavallansa retroa ja osittain siitä syystä siitä loppujen lopuksi tulikin niin iso... Metallican trash taas oli uutta.
 
Jäämme siis odottamaan uutta stadioneille nousevaa retrohenkistä bändiä joka voisi sitten soittaa vaikkapa 80 -luvun Metallican ja GN'R:n hengessä. No, se jää nähtäväksi.
 
Ja jos minulta kysytään niin tämä ketju alkaa olemaan huomattavasti kuolleempi kuin rock n' roll. Pahempaa itsensä toistoa ei ainakaan rockista löydy... Eli minun mielestäni absoluuttinen totuus (eli ei fakta, vaan mielipide) on, että Rockin kuolema kuoli syyskuun loppupuolella 2010. :)
 
E: Appetite For Destruction myi Yhdysvalloissa yli 18 miljoonaa kappaletta ja on siinä maassa kaikkien aikojen myydyin ensilevy, jotain Afrikkaa siinä on pakko olla.
 
Jep, ja ilmeisesti ihan kaikkien aikojen myydyin debyytti (ei vain USAssa). Ja kaikkien aikojen 27.-30. eniten myydyin albumi riippuen laskutavasta... Ihan kivastihan sitä on myyty, suurinpiirtein 28 miljoonaa taitaa virallinen luku olla.

velipesonen: Tota noin. Kun rockin kuolema on kerran melodisuuden karkaamista huut hemmettiin koko musiikista
 
Pelkästään jo tuo on mielipideasia. En tosin ole lukenut aivan koko keskustelua, se voi olla hyvin perusteltukin mielipide, mutta se on silti mielipide. Mä taas en koskaan ole ajatellut, että melodisuus olisi rockissa jotenkin se olennaisin piirre, jota ilman rock ei ole rockia, mutta sehän musiikissa on niin hienoa että siitä voi olla niin montaa mieltä kuin on sen kuulijoita.

sellisti: Pelkästään jo tuo on mielipideasia. En tosin ole lukenut aivan koko keskustelua, se voi olla hyvin perusteltukin mielipide, mutta se on silti mielipide. Mä en tosin koskaan ole ajatellut, että melodisuus olisi rockissa jotenkin se olennaisin piirre, jota ilman rock ei ole rockia, mutta sehän musiikissa on niin hienoa että siitä voi olla niin montaa mieltä kuin on sen kuulijoita.
 
Mutta onhan se silleen selkeätä että ilman melodiaa mikään musiikki ei ole musiikkia. Vai hä?

Sakmongkol: Mutta onhan se silleen selkeätä että ilman melodiaa mikään musiikki ei ole musiikkia. Vai hä?
 
Väitän, että jopa tuo on mielipideasia. Nykytaidemusiikissa musiikiksi lasketaan käytännössä kaikki, mikä säveltäjän mielestä on musiikkia, vrt. John Cage. Toki melodia on yksi musiikin peruselementeistä, mutta nimenomaan rockmusiikin keskeisenä elementtinä mä en ole osannut sitä pitää. Tai sitten meidän pitää puhua aika monen muunkin musiikinlajin kuolemasta.
 
E. Velipesonen on kirjoittanut "Rockin kuolema on melodisuuden karkaamista" sekä "Rock kuoli koska se menetti elinvoimaisuutensa". Tuosta voisi hätäisempi vetää sen johtopäätöksen, että melodia/melodisuus on yhtä kuin elinvoimaisuus. Toisin sanoen rockissa ei olisi muuta elinvoimaista kuin melodiat. Toki on totta että Beatles on melodisuudessa huimasti edellä nykyrockia, mutta mä en silti osaa samaistua kyseisiin ajatuksiin.

sellisti: Väitän, että jopa tuo on mielipideasia. Nykytaidemusiikissa musiikiksi lasketaan käytännössä kaikki, mikä säveltäjän mielestä on musiikkia, vrt. John Cage.
 
Minusta säveltäjä itse ei ole kelvollinen määrittämään onko hänen tuotoksensa musiikkia vai ei, se pitää muiden ihmisten tehdä. Pitäydyn näkemyksessäni että ilman melodiaa ei ole musiikkia.

Sakmongkol: Minusta säveltäjä itse ei ole kelvollinen määrittämään onko hänen tuotoksensa musiikkia vai ei, se pitää muiden ihmisten tehdä. Pitäydyn näkemyksessäni että ilman melodiaa ei ole musiikkia.
 
Ole hyvä vaan, kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Mun mielestä riippuu säveltäjästä. Jos teoksen takana on pohdittu ja perusteltu näkemys, niin sitä voi kutsua musiikiksi, oli melodiaa tai ei. Tai sitten pitää aika monta teosta pyyhkiä pois musiikinhistoriasta, mm. tämä: http://www.youtube.com/watch?v=TStutMsLX2s