Rock, pop, alternative ›

BaariMikko: Jos sinulla ei riitä ymmärrystä jotain tiettyä asiaa kohtaan, ei se tee siitä välttämättä "rappeutunutta".
 
Ei teekään, so what.

Rodger: Näin -87 Miles Davisin samassa konsertissa kuin Chuck Berryn ja kyllä Berry vei voiton. Berryllä oli muuten tuolloin alkuperäinen pianistinsa mukana. Ei harmittaisi yhtään, vaikka en olisi ikinä kuullut Miles Davisia.
 
Jos Milesillä olisi ollut alkuaikojen pianistinsa "Thelonious Monk" mukana niin kyllä olisi harmittanut!
(Mutta valitettavasti oli silloin jo kuollut)

Tosta fuusiosta vielä sen verran että fuusion kohdalla jazz todellakin ns. "otti uuden suunnan", mitä voi kritisoida laumasieluisuudesta eli kuinka ihmeessä niistä rakennuspalikoista niin moni saattoi kuvitella keksivänsä mitään omaperäiseltä haiskahtavaakaan? Ja toisekseen jazz oleellisesti köyhtyi. Jos välittää edes pintapuolisesti tutustua 50-luvulla jazzissa vallinneeseen tilanteeseen niin sehän oli hyvin moninainen silloin. Ei voi liikaa korostaa että fuusiossa jazz omaksui heikkoudet sekä rockista että jazzista eli hyvistä jazzmuusikoista tuli yhtäkkiä huonosti rokkaavia keskinkertaisia jazzmuusikoita, mikä on kohtalaisen päätöntä mutta mielestäni totta kun kuuntelee jazzin kulta-aikojen runsaudensarvea pikkuisen. 50-luvulla vallinnut avoin uteliaisuus ja luova tunnelma sekä 60-lukulainen ilmaisun estottomuus korvattiin tönköllä biitillä, huono kauppa.
 
Jos muusikot kokivat 60-luvun jälkipuoliskolla ahdistavana joidenkin Coltranen ja Aylerin ilmaisun niin olisivat mieluummin menneet itse sinne mistä Coltranen ja Aylerin persoonalliset tyylit olivat lähtöisin eli 50-luvun lopun sulatusuuniin. Sen sijaan he pinkaisivat kopioimaan rockia ja funkia vaikka lapsikin saattoi huomata ettei näitä James Brownin komppeja itse pirukaan esitä paremmin kuin itse Brown ja yhtyeensä.

velipesonen: Ei voi liikaa korostaa että fuusiossa jazz omaksui heikkoudet sekä rockista että jazzista eli hyvistä jazzmuusikoista tuli yhtäkkiä huonosti rokkaavia keskinkertaisia jazzmuusikoita
 
Juuri näin...
mutta pitäisikö vähitellen palata ketjun aiheeseen. Oliko Beatlesin musassa koskaan jatsivaikutteita? Ei tule äkkiseltään mitään mieleen.

Luvun alla Mauri Kunnaksen Piitles, vaikuttaa varsin hyvältä. Loistava joululahja jos yhtään aihepiiri kiinnostaa.

Kefiiri: Juuri näin...
mutta pitäisikö vähitellen palata ketjun aiheeseen. Oliko Beatlesin musassa koskaan jatsivaikutteita? Ei tule äkkiseltään mitään mieleen.
 
Eikös The Zombies ollut se Beatles jazz-vaikutteilla? Tätä kommenttia ei pidä ottaa täysin tosissaan, puolet kuitenkin totta.

Kefiiri: Juuri näin...
mutta pitäisikö vähitellen palata ketjun aiheeseen. Oliko Beatlesin musassa koskaan jatsivaikutteita? Ei tule äkkiseltään mitään mieleen.
 
You Know My Name (Look Up the Number). Ja kuinka nämä jazzvaikutteet mitataan: Jos jazzvaikutteeksi riittää r&b -vaikute niin sitähän riitti mutta jos mennään tiukemmalla seulalla niin esim. Maccan biiseissä voi olla välillä kuulevinaan vaikutteita jazzsäveltäjiltä ja Lennon taas soinnunkäytössään ja biisinrakenteissaan ratkoi samoja yhtälöitä kuin 60-luvun ns. avant-jazzarit aivan samaan aikaan. Ovatko ne yhtälöt sitten jazzista peräisin onkin kiinnostava kysymys, minä sanoisin että kyllä ne sieltäkin ovat peräisin.

velipesonen: You Know My Name (Look Up the Number).
 
No tämä vastaus on pakko hyväksyä :) ja avantgardenäkökohdassakin on pointtinsa.

Eikös huomattava osa Maccan tekeleistä ole sellaista 20-luvun jatsia? Taantumuksellis-nostagista jatsia, ei siis avantgardea.

varakeef: Eikös huomattava osa Maccan tekeleistä ole sellaista 20-luvun jatsia? Taantumuksellis-nostagista jatsia, ei siis avantgardea.
 
Niin.
 
Ns. trad-jazz eli 20-luku edusti 60-luvun alussa jonkinlaista sukupolvikapinaa eli nuoret alkoivat soittaa tradia koska halusivat erottua swingiä tai bopia skulaavista vanhemmistaan. Siinä katsannossa Maccan ne biisit eivät edelleenkään ole avantgardea mutta sitäkin enemmän kapinaa!

varakeef: Eikös huomattava osa Maccan tekeleistä ole sellaista 20-luvun jatsia?
 
Niinpäs taitaa ollakin. En ollenkaan muistanut että jatsia oli olemassa ennen swingiäkin. Mutta nostalgisuusnäkökohtaa en tuossa yhteydessä oikein suostu ostamaan. Velipesonen lienee oikeassa siinä, että tyyli valittiin piruuttaan :)

Kefiiri: Juuri näin...
mutta pitäisikö vähitellen palata ketjun aiheeseen. Oliko Beatlesin musassa koskaan jatsivaikutteita? Ei tule äkkiseltään mitään mieleen.
 
Your Mother Should Know on aika jatsahtava.

varakeef: Eikös huomattava osa Maccan tekeleistä ole sellaista 20-luvun jatsia? Taantumuksellis-nostagista jatsia, ei siis avantgardea.
 
Honey Pie nyt ainakin...

Andy Six: Honey Pie nyt ainakin...
 
Honey Pie on yksi Valkoisen Tuplan parhaista kappakeista ja ehdottomasti aliarvostettu.

Ja Maxwell's Silver Hammer, silkkaa 20-luvun jatsia sekin.
 
Macca on myöhempinä aikoina aina halunnut antaa ymmärtää, että hän oli se kokeellisesta musiikista parhaiten perillä oleva beatle. Jos niin oli, niin ihmettelen, että miksi hän halusi aina tuupata avantgarden sijasta beatles-levyille 20-luvun jatsipastissejaan. Syy löytyy tietysti hänen isästään ja isänsä Jim Mac's Jazz Bandistä 20-luvulta.
 
***
 
Rubber Soulista alkaen bändiä vaivasi se asenne, että ketään ei kiinnostanut, mitä muitten biisejä julkaistaan Beatlesin nimellä, kunhan saa omat biisinsä levylle. Jotain kaupankäyntiä varmaan tehtiin kunnes valkoisella tuplalla asia unohdettiin.
 
Harrisonkin sanoi Get Back -sessioissa Maccalle soittavansa mitä tahansa millä tavalla hän haluaa. Viimeinen biisi, jota bändi nelistään studiossa soitti, oli Harrisonin "I Me Mine" :)
 
Maailman paras bändi ja maailman parhaat biisit, mutta kaikki munaton egoistinen sekoilu vuosikymmenien aikana vie arvostusta osaltaan.

Kefiiri: Juuri näin...
mutta pitäisikö vähitellen palata ketjun aiheeseen. Oliko Beatlesin musassa koskaan jatsivaikutteita? Ei tule äkkiseltään mitään mieleen.
 
Kiinnostavaa kysymys. Taitaa melkein löytyä esim. Byrdseiltä ja Rollareiltakin jokunen jazzahtavampi hetkensä.
 
MUTTA mitenkäs A Day In The Life, nimenomaan basso- ja rumputyöskentely? Tuskinpa siinä funtsittiin että pistetäänpä touhu jazziksi, mutta eikös lopputulos ole Beatlesia kenties jazzeimmillaan? Jos ei kelpaa niin mainitsen sitten vaikka Magical Mystery Tour-biisin loppufeidin.

Number 9: Honey Pie on yksi Valkoisen Tuplan parhaista kappakeista ja ehdottomasti aliarvostettu.
 
George Harrison muisteli myöhemmin että tuossapa John soitti kivan jazz-soolon, vähän niinkuin Djangoa. Kiva biisi anyway.

Pojilla oli aikoinaan sellainen ylellisyys että oli varaa tehdä ihan mitä tahansa mieleen juolahti (puhun musiikista) ja aina kävi kaupaksi.
Uusi älppäri oli aina tapaus ja hieno kokonaisuus.
 
Vuosikymmeniä myöhemmin voi sitten kritisoida.

baron: Pojilla oli aikoinaan sellainen ylellisyys että oli varaa tehdä ihan mitä tahansa mieleen juolahti (puhun musiikista) ja aina kävi kaupaksi.
Uusi älppäri oli aina tapaus ja hieno kokonaisuus.
 
Vuosikymmeniä myöhemmin voi sitten kritisoida.
 
Ja todella vähänhän niitä huonoja juolahduksia lopulta levylle päätyi....Semmosta pop-neroutta tuppasivat useimmiten vinyylille arkistoimaan...

Andy Six: Ja todella vähänhän niitä huonoja juolahduksia lopulta levylle päätyi....Semmosta pop-neroutta tuppasivat useimmiten vinyylille arkistoimaan...
 
Vain yksi huono, siis lähes mihin tahansa verrattuna huono, vain.
 
Eli Vallankumous Numero 9.