Otin vapauden lainata Oton terveiset aiheesta tehiksen sivuilta. Lähde:
www.levy-yhtio.com No niin, lapset.
Tehosekoittimen tarina alkaa näillä näkymin olla finaalissa. Kun asia nyt joka tapauksessa on tällä viikolla alkanut tulla julki, on parempi sanoa se suoraan. Ajattelin kirjoittaa joitakin ajatuksia aiheesta myös tänne, ja samalla kiittää teitä - yhtä lailla uusia tuttavuuksia kuin niitä, jotka ovat roikkuneet kelkassa kaksitoista vuotta.
On tietysti harmillista pamauttaa asia julki näin yllättäen - vaikka kylläpä monet teistäkin ovat tämänsuuntaista arvailleet. Toivon kuitenkin, ettei kukaan menetä yöuniaan; vielä on kesä aikaa fiilistellä keikoilla, ja tuskinpa kukaan meistä on kokonaan luopumassa musiikinteosta.
Meillä itsellämme on ollut enemmän aikaa tehdä tätä päätöstä ja totutella siihen kaikessa hiljaisuudessa. Siksi surutyökin on ainakin minun osaltani jo aika lailla tehty. Itse olen lopettamispäätöksen kanssa sinut, ja monella tapaa se tuntuu helpottavaltakin. Kovin haikealta myös, huomaan, nyt, taas, kun se on tässä mustana valkoisella.
Tätä lopettamispäätöstähän meidän sinänsä ei tarvitse selitellä, monella tapaa Tehosekoitin tekee itselleen palveluksen hajoamalla. Ainakaan meistä ei tule väsynyttä koko kansan iki-ihanaa ruotsinlaivapumppua, surullisia karikatyyrejä itsestämme. Tästä pidemmälle emme päässeet, eikä se olisi mahdollista. Se, tultiinko koskaan minkäänlaiseen ´maaliin´, jää tulevien vuosien näytettäväksi.
Keikoilla on tässä alkukesästä ollut helvetin nastaa ja rentoa, osin varmaan juuri siksi, että olemme kaikki tienneet homman lähestyvän loppuaan. Tosin vielä vaikka pari viikkoa sitten, kun tein haastattelua huomenna ilmestyvään Johnny Kniga kertoo -lehteen, pyrin säilyttämään porsaanreikiä ja välttämään itseni nurkkaan maalaamista (niin ovat varmaan muutkin omilla tahoillaan tehneet) - olisihan noloa sitten tulla toisiin ajatuksiin ja joutua pyörtämään sanansa, ´ei kun ei me sittenkään´.
Päätös lopettamisesta on kuitenkin tuntunut koko ajan vahvistuvan, joten lienee parasta tässä vaiheessa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Koska haastattelut eivät ilmesty heti kun ne on tehty, voi asiasta kuitenkin vielä olla tulossa ristiriitaista informaatiota.
Mitä tulee lopettamisen syihin, voin luonnollisesti puhua vain omasta puolestani. Tehosekoittimen kaltaisessa bändissä laulaminen on tietenkin äärettömän hauskaa ja palkitsevaa, mutta myös hyvin raskasta ja kuluttavaa. Nämä molemmat juonteet tuntuvat kasvavan eksponentiaalisesti, mitä pidemmälle mennään. Niinpä vuosikaudet on usein tuntunut siltä, että tahtoisin pois, maan alle, eteenpäin, Afrikkaan, jonnekin missä en tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Ihan vain siksi, että saisi mahdollisuuden siivota pöytä ja todella ymmärtää, mitä viimeisen vuosikymmenen aikana oikein tapahtui, ´lomaa elämästä´ ikään kuin.
Tietysti olen ajat sitten tajunnut, että se on, vaikka vain vertauskuvallisenakin, utopistinen haave niin kauan kuin nykytilanne jatkuu.
Viime aikoina olen jotenkin hiffannut, että ´Tehosekoittimen Otosta´ on alkanut tulla fiktiivinen hahmo, jota en enää koe aivan omakseni. Ei sillä, että me olisimme niin iso bändi että julkisuudesta sinänsä olisi tullut ongelma, eikä niin että tämä ´fiktiivinen´ hahmo olisi mitenkään tietoisesti kehitelty imago. Pikemminkin kyse on siitä, että kun on viisitoistavuotiaasta asti kasvanut tietyssä roolissa, alkaa se pakostakin vähitellen tuntua aika ahtaalta. Hiertää ja vituttaa. Ei oikein itsekään tajua kuka on.
Valaiseva esimerkki on vaikka mainitsemani Johnny Kniga -haastis. Viimeistään sen valmiina nähtyäni tajusin, miten kaukana julkinen kuvani joskus on siitä, millaiseksi itseni todella tunnen. Mua kiinnostaa aika monet muutkin asiat kuin naiset ja viina, eikä mua tosiaan innosta tässä iässä brassailla millään teini-iän sekoiluillani. Mutta naisista ja viinasta Tehosekoittimen Otolta helposti kysellään. Ja jos nyt muustakin, niin ne lausunnot ainakin päätyvät painoon. Kun sitten johdattelevat kysymykset jäävät valmiista haastattelusta pois, on tuloksena jälleen sellainen ´spede rokkikukko kertoo rankoista seikkailuistaan´ -efekti, usein itselleni yllättävä ja tunnistamaton. Mitenkään toimittajaa dissaamatta; itsehän mä olen tähän katiskaan joskus uinut. Eri asia miten tietoisesti. Oli miten oli, hohhoijaa ja EVVK.
Ei sillä että naisissa ja alkoholissa olisi vikaa, on vain niin että pahimmat sekoilut ovat jo ajat sitten taakse jäänyttä elämää, ja pidän tätä nykyä monia suurimman ´rocktähtikauteni´ aspekteja enemmänkin infantiileina kuin hohdokkaina. Onhan niitä hauska lämmöllä muistella, mutta tekisin sen mieluiten vaikka kirjan muodossa ja omilla ehdoilla, en haastatteluissa. Omapa on silti syyni, kun en kysyttäessä osaa pitää suutani.
Tuntuukin siltä, että mun on Ankkarockin jälkeen jotenkin rituaalisesti surmattava tämä hahmo ja painuttava hetkeksi maan alle - 27 on siihen juuri sopiva ikä.
Mitä kirjoihin tulee, kirjoitushommat tuntuvat tällä hetkellä tärkeältä jutulta. Siitä kuitenkin enemmän sitten jos ja kun asia on ajankohtaisempi. Eikä musiikkikaan ohi ole - viime aikoina on pitkästä, pitkästä aikaa tuntunut samalta kuin teininä, jolloin usein sanoin etten ´laula elääkseni vaan elän laulaakseni´. Taukoa on pakko pitää, selvitellä nuppia, mutta enpä usko että pystyisin lauteille kapuamista välttämään, vaikka tahtoisinkin.
Hei, ystävät: koruton kiitokseni kaikille. Tämä oli hauskaa. Näemme keikoilla.
Ilman hauskaakin voi olla alkoholia.