Rock, pop, alternative ›

Nämä kemialliset jutut ryöstivät suhteettoman suuren huomion Goldmanin kirjan ilmestyttyä. Toki Elkku joskus mokaili keikalla ilmeisesti vähän päihdykkeessä mutta levyt olivat edelleen sulaa kultaa ja eikö farmasia ole supertähtien keskuudessa enemmän sääntö kuin poikkeus.
 
Jos olet supertähti ja elät hyvin terveellisesti niin todennäköisesti kuulut johonkin merkilliseen uskonlahkoon.

Presidentti: Ja tähän vielä lisäys että vihasi/oli vihaavinaan laittomien katuhuumeiden käyttäjiä ja välittäjiä. Eikä tuo juurikaan dokaillutkaan, Gracelandissa ei ollut edes erillistä viinakaappia. Tuokin pääasiassa siitä syystä että Presleyn suvusta puolet oli alkoholisteja eikä hän halunnut samaa kohtaloa.
 
Amfetamiinista tuntuu olevan kahta versiota liikkeellä. Tunnetumpi versio on tuo armeija-aikana alkanut käyttö koska ko. substanssia jaettiin panssarimiehille. Toinen versio taas on, että käyttö olisi alkanut jo 50-luvulla. Ja silloin vielä melko funktionaalisesta syystä; tehtiin keikkaa siellä missä sitä sai ja välimatkat kaupunkien välillä etelässä ovat pitkiä. Siihen kun vielä päälle se, että ajettiin itse kun ei ollut mitään hienoja motorhomeja.
 
Armeijankin toki kävi lähinnä 50-luvulla. "Ohi on"-huuto kaikui maaliskuussa 1960.

Sillon ku Elvis heitti lusikan nurkkaan, ei se mua liikuttanu pätkääkään. Olin 11-vuotias ja vasta tutustunut Alice Cooperin ja Hurriganesin musiikkiin.
 
Muutama vuosi eteenpäin, ja Elviksen musiikki oli mulle ihan pirun tärkeätä: That's Alright ja muut Sun-levytykset. Rock'n'roll/a-billy-puristeja kun oltiin, 60-luvun lopun ja 70-luvun levytykset ja muut Vegas-hihhuloinnit tuomittiin kaupalliseksi viihdemusiikiksi.
 
Toisin ajattelen tänä päivänä. Burning Love, Always On My Mind
http://www.youtube.com/watch?v=u9sRJ-eOHnc
ja Suspicious Minds ovat muuttuneet tervanjuonnista mainioksi hutuksi. Ja Vegasin live-tallenteet ovat kovaa, aidosti Elviksen-kuuloista kamaa.
 
Teiniaikoina Elvis, Scotty ja Bill oli mulla top-kolmosessa Gene Vincentin ja Blue Capsien peesissä. Nykyään järjestys on sama, mutta arvostusta ropisee roppakaupalla lisää Elviksen plösövuosille. Mistköhän johtuu...

rheinone: Sillon ku Elvis heitti lusikan nurkkaan, ei se mua liikuttanu pätkääkään. Olin 11-vuotias ja vasta tutustunut Alice Cooperin ja Hurriganesin musiikkiin.
 
Muutama vuosi eteenpäin, ja Elviksen musiikki oli mulle ihan pirun tärkeätä: That's Alright ja muut Sun-levytykset. Rock'n'roll/a-billy-puristeja kun oltiin, 60-luvun lopun ja 70-luvun levytykset ja muut Vegas-hihhuloinnit tuomittiin kaupalliseksi viihdemusiikiksi.
 
Toisin ajattelen tänä päivänä. Burning Love, Always On My Mind
http://www.youtube.com/watch?v=u9sRJ-eOHnc
ja Suspicious Minds ovat muuttuneet tervanjuonnista mainioksi hutuksi. Ja Vegasin live-tallenteet ovat kovaa, Elviksen-kuuloista kamaa.
 
Teiniaikoina Elvis, Scotty ja Bill oli top-kolmosessa Gene Vincentin ja Blue Capsien peesissä. Nykyään järjestys on sama, mutta arvostusta ropisee roppakaupalla lisää Elviksen plösövuosille. Mistköhän johtuu...
 
Heh..hiukan sama juttu eli kovana rockabilly-diggauksen aikana vain Elviksen Sun Recordsin aikainen tuotanto kelpasi.Nykyisin taas tuo 70-luvun tuotanto kolahtaa kovastikin.

PsychedelicWarlord: Heh..hiukan sama juttu eli kovana rockabilly-diggauksen aikana vain Elviksen Sun Recordsin aikainen tuotanto kelpasi.Nykyisin taas tuo 70-luvun tuotanto kolahtaa kovastikin.
 
Joo, Sun-kaman lisäksi RCA:n vuoden 1956 tuotanto kelpas ainostaan valikoidusti. Arthur Crudupin piisit, I Got A Woman ja Lawdy Miss Clawdy ainakin olivat kelpuutettujen listoilla.

Öö, nuoriso on ehdotonta?
 
Minut turmeli jo seitsemänvuotiaana Valittujen Palojen kuuden LP:n kokoelma, jossa oli kertakaikkiaan hieno valikoima biisejä jotakuinkin aikajärjestyksessä noin vuoteen 72 saakka. Siitä lähtien on kyllä kaikki vaiheet uponneet oikein hienosti.
 
Elviksen versio biisistä kuin biisistä on lähes aina paras. Paitsi "Hey Jude" on yksi hirveimmistä ikinä. Ja osa valituista biiseistä on niin kehnoja ettei oikein esityskään pelasta.

varakeef: Elviksen versio biisistä kuin biisistä on lähes aina paras. Paitsi "Hey Jude" on yksi hirveimmistä ikinä. Ja osa valituista biiseistä on niin kehnoja ettei oikein esityskään pelasta.
 
On muuten hirvittävä se studioversio. Väärä sävellaji aiheuttaa sen, että Elvis jotenkin oudosti joutuu kiekaisemaan lauseiden loput. Tiedä sitten, olisiko matalempi sävellaji pelastanut, ehkä ei.

varakeef: Öö, nuoriso on ehdotonta?
 
Minut turmeli jo seitsemänvuotiaana Valittujen Palojen kuuden LP:n kokoelma, jossa oli kertakaikkiaan hieno valikoima biisejä jotakuinkin aikajärjestyksessä noin vuoteen 72 saakka. Siitä lähtien on kyllä kaikki vaiheet uponneet oikein hienosti.
 
Eikö siinä lie jopa Way Down mukana vielä, siis kesän -76 kotistudiosessioiden tuotos ja ihan menevä rock-pätkä kihinäkitaroineen.
 
Elviksen versio biisistä kuin biisistä on lähes aina paras. Paitsi "Hey Jude" on yksi hirveimmistä ikinä. Ja osa valituista biiseistä on niin kehnoja ettei oikein esityskään pelasta.
 
Juu. Tässä tulee vastaan se tietty epäammattimaisuus, jota olen aina Elviksen uralla hämmästellyt. Osan demoistakin toivat paikalle Mempis mafian jäsenet, taka-ajatuksena ei kai ollut kummempi kuin saada vähän lisää provikkaa. Demojen taso ei kai aina huimannut päätä. Tämän maksetun vitsiennaurajan porukan suvaittiin ottaa kantaa taiteelliseen työhön, vaikka heidät oli turvahommiin ja seuraksi alunperin palkattu.
 
Sama laiskuushan leimaa esimerkiksi Elviksen 70-luvun albumituotantoa, joka on isolta osin häpeällisesti hoidettu; sessioita pidettiin, mutta ne eivät tähdänneet albumiin, vaan pitkäsoittoja koottiin sitten RCA-herrojen toimesta milloin mistäkin raidoista. Kannnet ja kappalevalikoimat olivat lievästi sanoen kiireessä tehdyn oloisia. Elviksen mielenkiinto (tai mahdollisuudet, mikä ei olisi ihme tässä tarinassa) tuntuvat loppuneen siihen, kun riittävä määrä biisejä oli koossa. Voi, kunpa olisi joka levy tehty ajatuksella kokonaisuudeksi, mietitty raitajärjestys, teetetty kannet oikein rahalla sen sijaan että läntätään joku livekuva etukanteen ja artistin nimi päälle.
 
Tällä tavoin jäivät ne helmetkin piiloon. Malliesimerkki on joku Elvis Now, missä on muistaakseni äänityksiä vv.69-71 ja levy on julkaistu 1972. Siellä on ihan hienoja tulkintoja välissä mutta mitään kokoavaa ideaa ei oikein ole.
 
On siellä hyviäkin kokonaisuuksia joukossa; Elvis Country on ehjä paketti, kun se on sellaiseksi onnistuttu laatimaan. Elvis Today on yhdessä sessiossa tehty albumi ja sellaisena ainutlaatuinen - eikä muuten ihan paska levy, vaikka kanneltaan väsähtänyt ja aika mollivoittoinen. Jollain Moody Bluellakin on mahtava nimiraita ja muutama muukin helmi, mutta sitten sinne on väliin stumpattu varmaan ihan albumin keston nimissä kolme puolivaloilla vedettyä liveraitaa. Mitävv.
 
Onneksi nyt 30-40 vuotta sessioiden jälkeen noista on koostettu ulkoasua myöten hienoja paketteja.

Presidentti: Mustavalkokaudellahan tuo taiteellisesti parhaat elokuvansa teki, Jailhouse Rockissa ja King Creolessa oli sitä kapinaa.
Kuitenkin Loving Youssa (järjestyksessä toinen Elvis-elokuva) otettiin sisällöllisesti onton viihde-elokuvan ensiaskeleet. Välissä oli vielä Puoliverinen, mutta muuten 60-luku oli melkolailla pimeää aikaa.
 
Onhan siellä ollut nimimiehet puikoissa: King Creolen ohjasi Michael Curtiz ja Puoliverisen Don Siegel, jotka ovat toki aiheesta maineensa saaneet. Tuskin noin hyvistä tarinoista olisivat saaneet huonoa aikaan, etenkin kun 50-60-luvun taitteessa ei vielä laskettu joka penniä.
 
Sittemmin ihan loppumetreillä Charro! ja tv-elokuvamainen Change of Habit toivat vähän tuoreempaa näkemystä, mutta tähteä ei enää kiinnostanut. Noista Change of Habit kaiken lisäksi erottuu muullakin tavalla Elvis-elokuvista, esim. puvustuksessa: tukkamalli on vaihtunut ajanmukaisempaan ja varieteemainen päälleliimattu "puvustuksellisuus" vaihtunut ihmisten vaatteisiin
 
Change of Habit onkin ajassa ja paikassa kiinni, vähän vaisu mutta edes näyttää vuoden 1970 elokuvalta.
 
Ostin hiljakkoin jostain alelaarista muutaman puuttuvat leffan ja katselin niistä Girl Happyn jonain krapulasunnuntaina. Onhan se kauheaa: kaikki on tehty vähän sinnepäin; halpuus ja nopeasti tekeminen jotenkin paistavat läpi. Pari ihan kivaa balladia siellä on joukossa, mutta musiikkipuoli on vanhanaikaista. Periaatteessa tämä voisi olla farssi, jos se olisi tehty reippaasti "yli", mutta kun vitsit ovat arvattavia, rytmi hidas ja kaikki niin kovin kilttiä, niin ei ihme jos ei iskenyt edes aikanaan.
 
60-luvun leffoista olen aina pitänyt Roustaboutista, jossa on periaatteessa uskottava tarina ja ei niin jumalattoman hattarainen ympäristö. Mukana on jopa 4-5 hyvää biisiä. Vähän siinäkin on sellaista pintameininkiä, periaatteessa olisi koossa ainekset draamaan mutta ihan kuin tämä olisi haluttu vartavasten pitää kepeänä kuin mikäkin. Kisaa siinä nyt sitten vakavasti otetttavana taiteilijana Beatlesin kanssa.

AP: Eikö siinä lie jopa Way Down mukana vielä, siis kesän -76 kotistudiosessioiden tuotos ja ihan menevä rock-pätkä kihinäkitaroineen.
 
Tuosta minulla ei ole mielikuvaa, muistelen levyn loppuneen Bridge over troubled water osastolle. Pitää vilkaista.
 
Sama laiskuushan leimaa esimerkiksi Elviksen 70-luvun albumituotantoa, joka on isolta osin häpeällisesti hoidettu; sessioita pidettiin, mutta ne eivät tähdänneet albumiin, vaan pitkäsoittoja koottiin sitten RCA-herrojen toimesta milloin mistäkin raidoista. - - -
 
Tällä tavoin jäivät ne helmetkin piiloon. Malliesimerkki on joku Elvis Now, missä on muistaakseni äänityksiä vv.69-71 ja levy on julkaistu 1972. Siellä on ihan hienoja tulkintoja välissä mutta mitään kokoavaa ideaa ei oikein ole.
 
Aika säästeliäästi niitä sessioita todellakin pidettiin, noiden muutaman 69 - 72 kokoontumisen jälkeen.
 
http://www.keithflynn.com/recording-sessions/60_index_03.html
http://www.keithflynn.com/recording-sessions/70_index.html
 
Noista kun laskeskelee, niin ei solistia kovin moneen otteeseen studiossa näkynyt. Vuoden 69 alussa pari sessiota, kesäkuussa 70 viikon verran ja toukokuussa 71 viikon verran: niistä koostuu 70-luvun tuotannon selkäranka. Viimeinen kunnon sessio taisi olla 72 alussa, jossa tehtiin Always on my mind ja Burning love.
 
Mikä tietysti johti siihen, että levyjä ei oikein saanut julkaistuksi, kuin vanhasta materiaalista ja liveäänityksistä. Livelevyt ovat kyllä etupäässä loistavia.

AP: Juu. Tässä tulee vastaan se tietty epäammattimaisuus, jota olen aina Elviksen uralla hämmästellyt. Osan demoistakin toivat paikalle Mempis mafian jäsenet, taka-ajatuksena ei kai ollut kummempi kuin saada vähän lisää provikkaa. Demojen taso ei kai aina huimannut päätä. Tämän maksetun vitsiennaurajan porukan suvaittiin ottaa kantaa taiteelliseen työhön, vaikka heidät oli turvahommiin ja seuraksi alunperin palkattu.
 
En ole Memphisin Mafiaa koskaan oikein pitänyt muuna kuin vähälahjaisten punaniskajunttien nuoleskeluklubina. Sellaisi puujalkavitseille käkättäjiä, mitä monella muullakin tähdellä on "hovissaan" ollut.
 
Sama laiskuushan leimaa esimerkiksi Elviksen 70-luvun albumituotantoa, joka on isolta osin häpeällisesti hoidettu; sessioita pidettiin, mutta ne eivät tähdänneet albumiin, vaan pitkäsoittoja koottiin sitten RCA-herrojen toimesta milloin mistäkin raidoista. Kannnet ja kappalevalikoimat olivat lievästi sanoen kiireessä tehdyn oloisia. Elviksen mielenkiinto (tai mahdollisuudet, mikä ei olisi ihme tässä tarinassa) tuntuvat loppuneen siihen, kun riittävä määrä biisejä oli koossa. Voi, kunpa olisi joka levy tehty ajatuksella kokonaisuudeksi, mietitty raitajärjestys, teetetty kannet oikein rahalla sen sijaan että läntätään joku livekuva etukanteen ja artistin nimi päälle.
 
Tällä tavoin jäivät ne helmetkin piiloon. Malliesimerkki on joku Elvis Now, missä on muistaakseni äänityksiä vv.69-71 ja levy on julkaistu 1972. Siellä on ihan hienoja tulkintoja välissä mutta mitään kokoavaa ideaa ei oikein ole.
 
On siellä hyviäkin kokonaisuuksia joukossa; Elvis Country on ehjä paketti, kun se on sellaiseksi onnistuttu laatimaan. Elvis Today on yhdessä sessiossa tehty albumi ja sellaisena ainutlaatuinen - eikä muuten ihan paska levy, vaikka kanneltaan väsähtänyt ja aika mollivoittoinen. Jollain Moody Bluellakin on mahtava nimiraita ja muutama muukin helmi, mutta sitten sinne on väliin stumpattu varmaan ihan albumin keston nimissä kolme puolivaloilla vedettyä liveraitaa. Mitävv.
 
Tässäpä sitä oli hyvin ansiokkaasti ruodittu tuo 70-luvun tuotannon ongelma. On ikään kuin jämähdetty sinne 60-luvun alkuun, milloin albumi tarkoitti vielä kokoelmaa B-puolia ja muutamaa live-kappaletta. Taas tulee ontuva vertaus, mutta sanotaan nyt kuitenkin. Siinä missä aikakauden rock-genren kuumimmat nimet tekivät sessioissa monesti toisen albumin verran käyttämättä jätettyä tavaraa, biisijärjestys mietittiin ajatuksen kanssa ja kannet taiteili Hipgnosis (joskus toki taiteellisuudessaan metsään mennen), Elviksen leirissä toimittiin juurikin kuvaamallasi tavalla kovin geneerisen oloisia lättyjä.
 
Kuuleman mukaan Elviksen gospel -albumit ovat ehjempiä kokonaisuuksia, genre on vain estänyt minua kuuntelemasta. Ainakin How Great Thou Art on päätösraitaa lukuunottamatta tehty yksissä sessioissa. Tuohan tehtiin vuonna 1967 Nashvillen RCA-studioilla huolellisesti, mutta sitten sessioiden jälkeen Elvis lennätettiin Los Angelesiin tekemään Double Troublen soundtrack elin otsassa.
 
AP: Change of Habit onkin ajassa ja paikassa kiinni, vähän vaisu mutta edes näyttää vuoden 1970 elokuvalta.
 
Change of Habit käsittelee vakavia aiheita, ja onhan mukana myös raiskausyritys jo pari vuotta ennen Sam Peckinpah'n Olkikoiria. Tosin kuvasto on miedompaa ja yritykseksi jää. Mutta yleensä Change of Habit käsittelee aiheitaan ehkä liian kevyellä otteella ollakseen oikeasti vakavasti otettava draama.

varakeef:
 
Noista kun laskeskelee, niin ei solistia kovin moneen otteeseen studiossa näkynyt. Vuoden 69 alussa pari sessiota, kesäkuussa 70 viikon verran ja toukokuussa 71 viikon verran: niistä koostuu 70-luvun tuotannon selkäranka. Viimeinen kunnon sessio taisi olla 72 alussa, jossa tehtiin Always on my mind ja Burning love.
 
1972 tuli juu hyvää materiaaja, joskin tässä tekisi mieli ottaa framille vielä -73 Stax-sessiot. Niissä oli omat ongelmansa, mutta lopputuloksena minusta paljon erinomaista kamaa. Paljon countrytunnelmaa, mutta rockinsukuista ja bluesintapaistakin. Näistähän julkaistiin maukas paketti juuri:
http://www.amazon.com/Elvis-At-Stax-Deluxe-Edition/dp/B00COCY67A
 
Mikä tietysti johti siihen, että levyjä ei oikein saanut julkaistuksi, kuin vanhasta materiaalista ja liveäänityksistä. Livelevyt ovat kyllä etupäässä loistavia.
 
Njuum, valitsivat aika tarkoin keikat joista ne tehdään. Recorded live on stage in Memphis on paikoin vallan erinomainen. Hämmästyttävää sikäli, että saman vuoden syksynä tuli jo muutama todellinen röytökeikka.

Presidentti: En ole Memphisin Mafiaa koskaan oikein pitänyt muuna kuin vähälahjaisten punaniskajunttien nuoleskeluklubina. Sellaisi puujalkavitseille käkättäjiä, mitä monella muullakin tähdellä on "hovissaan" ollut.

 
No, sen ei olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt olla muuta kuin nuoleskeluklubi ja senkin olisi voinut tämän tästä potkaista ulos Gracelandin etuovesta. Kavereille annettiin hämmästyttävästi tilaa huseerata erilaisten asioiden parissa. Turvamiehinä ja autokuskeina nämä ehkä olisivat menneet, mutta kyllä yksi surullinen sivujuoni asiassa oli, että tämä sakki oli tähden ympärillä 24/7 mitä erilaisimmissa tehtävissä - ja kuten sanottua, toivat jopa omia demoehdotuksiaan.
 
Eipä sillä, porukan yksi pitkäaikaisimmista jäsenistä eli Red West oli musiikillisesti lahjakas, ellen väärin muista niin sävelsi ainakin Separate Waysin.

AP:
Eipä sillä, porukan yksi pitkäaikaisimmista jäsenistä eli Red West oli musiikillisesti lahjakas, ellen väärin muista niin sävelsi ainakin Separate Waysin.
 
Red West on tässä selkeä poikkeus, esim. tämä on hänen sävellyksensä
 
http://www.youtube.com/watch?v=L5bRvciQS9g

Jokos Red Westin tekemä "If Every Day Was Like Christmas" mainittiin? Ei ole nyt Guralnickin teoksia ulottuvillani tarkistaakseni, mutta Red West levytti itse joulubiisinsä ja muistaakseni jopa ennen Elvistä. Mutta onpa aika elvismäistä hönkäilyä siinäkin. http://youtu.be/iSi5xbqW04M

Presidentti: Red West on tässä selkeä poikkeus, esim. tämä on hänen sävellyksensä
 
http://www.youtube.com/watch?v=L5bRvciQS9g
 
Totta, tämäkin oli. Ja on muuten sellaista materiaalia, jota Elvis olisi minusta voinut tempaista enemmänkin narulle: jotenkin modäärni ote sekä tekstissä että muussa.

Mitä jos Jesse Garon olisi jäänyt myös henkiin? Olisiko Elviksestä & Jessestä poikinut Everly Brothers-tyyppinen duo? Tai vähän niinkuin Johnny & Dorsey Burnette? Ehkä Sam Philips ei olisi sainannut ainakaan lauluduoa?

Mul on ongelma Elviksen levytyksiin liittyen.
Mulla on vaan pari kokoelmalevyä ja liveä ja jotain live DVD:eitä ja joku joululevy.
 
Mutta Jos googlaan Elviksen discistä niin sillähän on neljä miljardia levyä.
 
Eli tekikö se yhtään albumeita vai pelkästään sinkkuja vai miten ihmeessä.
 
Eli mistä saisin tietää elviksen viralliset albumit. Ja jos ostaisin ne kaikki niin mulla olisi kaikki hänen levyttämät biisit. Okei tossa tapauksessa ei varmaan mahdolliset viralliset albumit riitä, koska b-puoli materiaali.
 
Ite tykkään ehkä 70-luvusta eniten. Lemppareita on ainakin: You dont have to say you love me, The Wonder of you, Edge of sanity, Always on my mind, ja tietenkin Suspicous minds ja burning love.

reaper666:
Eli tekikö se yhtään albumeita vai pelkästään sinkkuja vai miten ihmeessä.
Eli mistä saisin tietää elviksen viralliset albumit.
 
Teki albumeita. Postuumeja albumeitahan on vaikka kuinka paljon, mutta elinaikana julkaistuille albumeille lähteenä on esim. englanninkielisen wikipedian kronologia.
 
Jos et wikiä halua niin esimerkiksi tässä on kronologia vuosien 1956 ja 1977 väliltä
 
http://www.elvis.com.au/presley/mus … is_albums.html#sthash.AvnnOWWv.dpbs
 
Albumit itsessään jakautuvat varsinaisiin studioalbumeihin, jotka pääsääntöisesti äänitettiin Nashvillessä ja elokuva-soundtrackeihin mitkä äänitettiin Los Angelesissa. Lisäksi kokoelmia julkaistiin jo elinaikana, samoin kuin livejä.

Presidentti: Teki albumeita. Postuumeja albumeitahan on vaikka kuinka paljon, mutta elinaikana julkaistuille albumeille lähteenä on esim. englanninkielisen wikipedian kronologia.
 
Jos et wikiä halua niin esimerkiksi tässä on kronologia vuosien 1956 ja 1977 väliltä
 
http://www.elvis.com.au/presley/mus … is_albums.html#sthash.AvnnOWWv.dpbs
 
Albumit itsessään jakautuvat varsinaisiin studioalbumeihin, jotka pääsääntöisesti äänitettiin Nashvillessä ja elokuva-soundtrackeihin mitkä äänitettiin Los Angelesissa. Lisäksi kokoelmia julkaistiin jo elinaikana, samoin kuin livejä.
 
Kiitos! +
 
Prkl, pari noista tullut vastaankin kaupassa halvalla(kahta ekaa ainakin) mutta jättäny ostamatta kun en oo tiennyt kuinka virallisesta julkaisusta kyse.