Rock, pop, alternative ›

Hyvin ajateltu kokonaisuus erittäin ilmeikkääseen muotoon pakattuna.
 
Keppijumppaa on kiistatta yksi yhteiskuntakriittisin YUP-pläjäys todennäköisesti ikuna.
 
Vapauden kaupungeilta odotti jo lähtökohtaisesti paljon yhtyeen luvattua haastatteluissa vierteistä ja kohkaavaa menoa. Tunnelma on hiukan rauhallisempi, ainakin vaihtelevampi kuin aiemmalla levyllä.
 
Tässä levyssä hämää akustisuus. Haitaria ja akkaria tulvii reippaasti joka tuutista. Ihan mainio piristys YUP:n ryttykitaravoittoiseen soundiskaalaan.
 
Hiukan keskinkertaisemmiksi jäävät minusta tämänhetkisten fiilisten mukaan Auringon pieksämät ja Kunhan kuluu tuhat vuotta, mutta jokaisesta biisistä osaa kuitenkin sanoa jotakin hyvää, ja jylhä Maailmannäyttely sulkee paketin komeasti.
 
Auringon pieksemiä vaivaa säkeistön hoopous. Muuten mielestäni ihan helvetin hyvä. Ihan liikuttuu loppusoitossa. Melkein tänäänkin töissä tirautin kyyneleen Vyperin sisään tätä kuunnellessa.
 
Mutta siis, kuten sanoin, kyseessä on hiton hyvä YUP-plätty. Ihmetyttää siis nämä lyttäysarvostelut. Tämä ei ole perus-YUP:tä muutamaa biisiä lukuun ottamatta ja ei missään nimessä kulunutta kamaa. Tämä on tuoretta...

Paska levy. Suomen turhin bändi.

Paska levy. Suomen turhin bändi.
 
Koska omistat(te) niinkin monta yhtyeen lätyskää, tämä oli sitten varmaan sitä viiltävän älykästä, huippuhauskaa sarkasmia. xD xD

Vajaa 10 kuuntelua takana, eikä toimi. Pitää vielä yrittää, mutta tässä lienee vuoden ensimmäinen kovan luokan pettymys.

Vajaa 10 kuuntelua takana, eikä toimi. Pitää vielä yrittää, mutta tässä lienee vuoden ensimmäinen kovan luokan pettymys.
 
Et vain osaa kuunnella tai vevykaupan täti on laittanut kansien sisään erehdyksessään Mamban levyn.

Koska omistat(te) niinkin monta yhtyeen lätyskää, tämä oli sitten varmaan sitä viiltävän älykästä, huippuhauskaa sarkasmia. xD xD
 
Kyseinen legendaarinen lausahdushan on siis alun perin Idiootti-lehden arvio YUP:n Turpasauna! -ep:stä vuodelta -90 (kokonaisuudessaan..!) Eli sarkasmi oli varmaankin kyseessä tai ainakin nostalgia.
 
Auringon pieksemiä vaivaa säkeistön hoopous.
 
Minusta tuo A-osa on ihan helkkarin hauska, alkaa hymyilyttää aina kun sitä kuuntelee. Se on ironisessa suoraviivaisuudessaan jotenkin piristävä poikkeus levyn tarkoitukselliseen moni-ilmeisyyteen. Tulee jumputtavasta bassosta melkeinpä Amor, amor mieleen.

En jostakin syystä osaa pitää tätä levyä erityisen moni-ilmeisenä. Osanneeko kukaan muukaan, ellei sitä olisi erikseen mainostettu. Onko monimutkaisuus sitten sitä, että kertosäkeitä höylätä liikaa? Onhan siellä paljon erilaisia riffejä ja metkoja harmonioita, mutta minusta se antaa juuri sopivasti humoristisen yleisilmeen biiseille. Kuunnelkaa vaikka Mr. Bunglea tai Zappaa, niin tiedätte mitä on moni-ilmeinen rock.
 
E: Liitetäänpäs vielä linggej'
 
Antti Hyyrysen ohjaama Kunhan kuluu tuhat vuotta -video: http://www.youtube.com/watch?v=Uv8GT35QA_M
 
Valtteri ja Jarkko jonkun YLEn listaohjelman haastattelussa. Juontaja (jonka olemus sai minut lähes perkele puremaan tietokonepöydän reunaa. Täysiä.) haluaa välttämättä haistaa Jarkkoa: http://www.yle.fi/java/areena/dispatcher/1290012.asx?bitrate=1000000

En jostakin syystä osaa pitää tätä levyä erityisen moni-ilmeisenä. Osanneeko kukaan muukaan, ellei sitä olisi erikseen mainostettu.
 
Tuota en oikein ymmärrä? Siis missä mainostettu, ennen vai jälkeen julkaisun..? Ihan oman kuuntelun perusteella pyrin tekemään arviot levyistä, ja onhan tässä nyt moni-ilmeisyyttä YUP:n tyyliin.
 
Onko monimutkaisuus sitten sitä, että kertosäkeitä höylätä liikaa? Onhan siellä paljon erilaisia riffejä ja metkoja harmonioita, mutta minusta se antaa juuri sopivasti humoristisen yleisilmeen biiseille. Kuunnelkaa vaikka Mr. Bunglea tai Zappaa, niin tiedätte mitä on moni-ilmeinen rock.
 
Monimutkaisuudesta en varsinaisesti puhunut, ja "moni-ilmeisyys" -ilmaisuakin käytin tässä yhteydessä lähinnä verratakseni Auringon pieksämät -biisin A-osan näennäistä yksinkertaisuutta levyn muuten vähemmän suoraviivaiseen tyyliin.

Nyt on kaksi kertaa pyörähtänyt levy läpi. Ekalla kerralla ei oikein jäänyt mitään mieleen. Toisella kerralla ainakin Pullopää, Auringon pieksämät ja Maailmannäyttely saivat ihokarvat pystyyn. Hyvältä kuulostaa, oikein hyvältä.

Antti Hyyrysen ohjaama Kunhan kuluu tuhat vuotta -video: http://www.youtube.com/watch?v=Uv8GT35QA_M
 
YUP jatkaa taas omaa linjaansa musavideoitten saralla - ikävä kyllä. Kaikki videot ovat olleet, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta melkein säälittäviä. Harmi sinänsä, mutta elän toivossa, että kaikista videoista muotoutuu lopulta suuri ja mahtava kokonaisuus, joka yllättää kaikki. (poikkeusvideo: meitä odotellaan mullan alla)

Ei tällä levyllä ole helevetti soikoon yhtään huonoa biisiä. Kilpa-Ajajat on ehkä heikoin ralli mutta hyvin sekin rullaa. Jopa ennen kamalalta paskalta kuulostanut He Olivat Vapaat-kappale alkaa toimimaan kunhan tarpeeksi kuuntelee. En kyllä tajua, mitä ihmettä musiikkilehtien kriitikot ovat oikein kuunnelleet kun tätä ovat niin haukkuneet :)

En kyllä tajua, mitä ihmettä musiikkilehtien kriitikot ovat oikein kuunnelleet kun tätä ovat niin haukkuneet :)
 
Musiikkilehtien kriitikot varmaan kuuntelevat arvostelemansa levyn läpi keskimäärin vain kerran, maksimissaan kaksi. En tiedä, kunhan veikkaan. Mutta voin hyvin kuvitella että jos kriitikko on tottunut siihen että ekalla kuuntelulla saa levystä irti jo kaiken saatavissa olevan, ei tämänkaltaiselle musiikille välttämättä heru ymmärrystä vielä sillä perehtymisellä. Ei arvostelijalla tietysti ole varmaan aikaa/motivaatiota kuunnella arvosteltavaa levyä läpi kymmentä kertaa ja odottaa että kolahdus tapahtuisi, jos ei se tapahdu ensimmäisellä kerralla. Silloin levyn arvostelee sillä fiiliksellä mikä siitä ensikuulemalla syntyy, ja se on tavallaan sääli, koska olen itse huomannut että sellaiset albumit tai ylipäätään sellainen musiikki, joka ei vielä täysin paljasta itseään ensimmäisellä kuuntelulla, osoittautuu loppujen lopuksi parhaiten aikaa kestäväksi ja sellaiseksi johon kiinnostus ei lopahda saman tien. Näin myös klassisessa musiikissa. Ehkä ihmiset ovat nykyään niin tottuneet soittolistamusiikin helppotajuisuuteen, ettei YUP:n kaltaiseen bändiin jaksa ryhtyä tutustumaan syvällisemmin vaikka jossain määrin kiinnostaisikin.

Paska levy. Suomen turhin bändi.
 
Hahaa, loistava viittaus!

Musiikkilehtien kriitikot varmaan kuuntelevat arvostelemansa levyn läpi keskimäärin vain kerran, maksimissaan kaksi. En tiedä, kunhan veikkaan. Mutta voin hyvin kuvitella että jos kriitikko on tottunut siihen että ekalla kuuntelulla saa levystä irti jo kaiken saatavissa olevan, ei tämänkaltaiselle musiikille välttämättä heru ymmärrystä vielä sillä perehtymisellä.
 
Minusta tämä uutukainen sekä Leppymättömät uudemmista YUP-levytyksistä nimenomaan kuulostivat parilla ensimmäisellä kuuntelulla jopa paremmalle kuin useamman pyöräytyksen jälkeen.
 
Vähän liikaa täytettä ja keskinkertaisuutta ollakseen uusi YUP-klassikko. Hienoja osioita siellä täällä, mutta ensimmäisestä nuotista loppuun toimii vain pari rallia. Eikä nekään pari ole majesteetillisessa YUP-universumissa niin suuria teoksia, että levyä niiden takia vuosien kuluttua välttämättä hyllystä kaivelisi. Ei levy ole missään nimessä huono, mutta kun samainen orkesteri on jo tehnyt abaut 7 kpl tätä parempaa albumia. Ja Keppijumppaa oli niin raju, hieno ja räväyttävä irtiotto siitä Leppymättömien velttoilusta, että en etukäteen toisaalta uskonutkaan uusimman räjäyttävän samalla tavalla päätä. Mutta toivoihan sitä.
 
Pitääkös se muuten paikkaansa, jostain lehtijutusta olin lukevinani että Martikainen oli jossain vaiheessa itsekin ollut epäileväinen näiden kappaleiden julkaisua kohtaan? Että biisit olisivat liikaa pelkkiä pastisseja bändin aiemmasta tuotannosta? Siltähän se osin vähän kuulostaakin, vaikka oivallinen kitaratyö ja haitarointi vähän uutta maustetta soppaan tuokin.

Pitääkös se muuten paikkaansa, jostain lehtijutusta olin lukevinani että Martikainen oli jossain vaiheessa itsekin ollut epäileväinen näiden kappaleiden julkaisua kohtaan? Että biisit olisivat liikaa pelkkiä pastisseja bändin aiemmasta tuotannosta? Siltähän se osin vähän kuulostaakin, vaikka oivallinen kitaratyö ja haitarointi vähän uutta maustetta soppaan tuokin.
 
Jos oikein muistan, oli kyseessä Martikaisen tekemät demot, jotka ilmeisesti eivät sityten kuitenkaan päätyneet levylle juuri kyseisen tyytymättömyyden takia. Tai eivät ainakaan siinä muodossa.
 
Itse en ole vielä uutta levyä hommannut, kai sitä jotenkin on peloissaan kun Keppijumppaa taisi loppujen lopuksi olla aikamoinen pettymys mulle. Hyviä biisejä ja hienosti olivat hakeneet uutta suuntaa, niinkuin pitikin, mutta jotenkin se tunnelma siinä on sellainen, että ei vaan tee juuri koskaan mieli valita tuota levyä YUP:n repertuaarista kun nimenomaista bändiä huvittaisi kuunnella.
 
Nyt olen kuitenkin noita kahta kappaletta myspacesta kuunnellut ja ne itse asiassa ovat olleet oikein positiivinen yllätys. Varmasti tuo levykin täytyy siis vielä jossain välissä hommata.

Pitääkös se muuten paikkaansa, jostain lehtijutusta olin lukevinani että Martikainen oli jossain vaiheessa itsekin ollut epäileväinen näiden kappaleiden julkaisua kohtaan? Että biisit olisivat liikaa pelkkiä pastisseja bändin aiemmasta tuotannosta? Siltähän se osin vähän kuulostaakin, vaikka oivallinen kitaratyö ja haitarointi vähän uutta maustetta soppaan tuokin.
 
Tais olla, että aluksi Martikainen oli tekemässä biisejä, jotka kuulostivat pastissilta aiemmasta tuotannosta. Sitten hän heitti ne menemään, ja alkoi tehdä uusia yhteistyössä Tynkkysen kanssa, ja ne alkoivat tuntua heti paremmilta.
 
Minä olen tyytyväinen albumin monipuolisuuteen, ja loppua kohden tuntuu paranevan sanoitusten ja sävellysten yhteistyö, jos ne vielä alussa ovat turhankin tuttua ja turvallista Martikaista. Albumi kuulostaa vapautuneelta, niinkuin aiemminkin kerroin. Miehillä on varmasti ollut hauskaa tehdessään tätä, ja se kuuluu.

Pitääkös se muuten paikkaansa, jostain lehtijutusta olin lukevinani että Martikainen oli jossain vaiheessa itsekin ollut epäileväinen näiden kappaleiden julkaisua kohtaan? Että biisit olisivat liikaa pelkkiä pastisseja bändin aiemmasta tuotannosta? Siltähän se osin vähän kuulostaakin, vaikka oivallinen kitaratyö ja haitarointi vähän uutta maustetta soppaan tuokin.
 
Mä taas luin jostain haastattelun jossa sekä Martikainen että Tynkkynen olivat oikein tyytyväisiä tähän levyyn. Suhteessa edellisiin ja muutenkin.
 
E. Näkyi olevan ainakin Turun sanomien haastattelussa maininta tuosta bedlamin muistelemasta jutusta:
 
Yhdistyneiden urbaaneiden puoskareiden, eli YUP:n Jarkko Martikainen ja Valtteri Tynkkynen kirjoittivat yhtyeensä yhdennestätoista Vapauden kaupungit - levystä saatekirjeet. Ne huokuvat luomisen tuskaa.
 
Martikainen kertoo haudanneensa varhaisimmat demo-yritelmänsä, jotka olivat hänen mukaansa pastisseja yhtyeen vanhoista tekemisistä.
 
- Alku oli hankalaa, mutta kuten sanonta kuuluu, kyllä se siitä, vapautuneen oloinen Martikainen myhäilee nyt.
 
http://www.turunsanomat.fi/treffi/? … 08-05-21,104:13:542059,1:0:0:0:0:0:

Tais olla, että aluksi Martikainen oli tekemässä biisejä, jotka kuulostivat pastissilta aiemmasta tuotannosta. Sitten hän heitti ne menemään, ja alkoi tehdä uusia yhteistyössä Tynkkysen kanssa, ja ne alkoivat tuntua heti paremmilta.
 
Huhhuh, kuinkakohan pastissia ne nyt sitten ovat olleet kun nykyisetkin kappaleet ovat ihan oikeasti vain "YUP soittaa YUP" -tyyliä.
 
Oikeasti haluaisin pitää tästä levystä, mutta ei. Eikä se ole mistään kertsivetoisuuden puuttumisesta tms. kiinni, minusta kiemuroinninkin pitäisi vain tukea biisejä. Nyt on tuollaista lottoa. Ei jaksa.
 
Hyvä että joku tykkää, niin ei YUP kuole nälkään :)

minusta kiemuroinninkin pitäisi vain tukea biisejä. Nyt on tuollaista lottoa.
 
Tää nyt kummastuttaa. Uutukainenhan on kuitenkin YUP:n tuotannossa harvinaisen simppeli levy musiikilliselta anniltaan. Lottoilusta tulee nyt äkkiseltään mieleen ainoastaan se Kyllä, aivan oikein-viisun väliosio, joka kieltämättä on epäonnistunut. Tuolla varmasti haettiin samanlaista juttua, kuin edellislevyn Kaikki kaikkia vastaan-väliosalla mutta siinä missä se oli riemastuttavan absurdi ja hymyilyttävä hölmöily, tämä onnistuu vain pelkästään ärsyttämään.
 
Muutoinkin tuo biisi on YUP-tuotannossa harvinainen siitä, että sen kertsi käy oikeasti hermoille. Noh, vaikka Keppijumppaa-levyä olen kehunutkin kovasti, niin myös sieltä löytyvän Laiskanlinnan kertosäe onnistui ärsytyskynnystä hieman nostattamaan. Se Alamaailman Vasarat-tyyppinen kebab-melodia on vain niin perkeleen hyvä, että sen voi antaa anteeksi.

Musiikkilehtien kriitikot varmaan kuuntelevat arvostelemansa levyn läpi keskimäärin vain kerran, maksimissaan kaksi. En tiedä, kunhan veikkaan. Mutta voin hyvin kuvitella että jos kriitikko on tottunut siihen että ekalla kuuntelulla saa levystä irti jo kaiken saatavissa olevan, ei tämänkaltaiselle musiikille välttämättä heru ymmärrystä vielä sillä perehtymisellä. Ei arvostelijalla tietysti ole varmaan aikaa/motivaatiota kuunnella arvosteltavaa levyä läpi kymmentä kertaa ja odottaa että kolahdus tapahtuisi, jos ei se tapahdu ensimmäisellä kerralla. Silloin levyn arvostelee sillä fiiliksellä mikä siitä ensikuulemalla syntyy, ja se on tavallaan sääli, koska olen itse huomannut että sellaiset albumit tai ylipäätään sellainen musiikki, joka ei vielä täysin paljasta itseään ensimmäisellä kuuntelulla, osoittautuu loppujen lopuksi parhaiten aikaa kestäväksi ja sellaiseksi johon kiinnostus ei lopahda saman tien. Näin myös klassisessa musiikissa. Ehkä ihmiset ovat nykyään niin tottuneet soittolistamusiikin helppotajuisuuteen, ettei YUP:n kaltaiseen bändiin jaksa ryhtyä tutustumaan syvällisemmin vaikka jossain määrin kiinnostaisikin.
 
Erittäin hyvin sanottu. +