Rock, pop, alternative ›

Taannoisessa Eppu Normaali –keskustelussa tuli mielestäni ilmi se, että bändin kehitys räyhäävistä punkkareista seestyneiksi tai vähemmän seestyneiksi aikuisrokkareiksi oli looginen, selkeä ja hyväksyttävä tapahtuma. Ismo Alangon (yhtyeiden) musiikillinen kehityskaari on ollut aika tavalla toisenlainen. Vai onko? Olen ollut hieman sitä mieltä, että Alanko on tehnyt muutoksesta ja yleisön yllättämisestä tai vaihtoehtoisesti oman musiikillisen mielenkiintonsa ylläpitämisestä hyvin vaihtelevilla ilmaisumuodoilla itseisarvon. Joku muu on sitä mieltä, että mitään suurta muutosta ei ole edes tapahtunut, vaan että Alangolla oli alusta asti palikat hyvässä järjestyksessä ja musiikissa tapahtuneet muutokset ovat ainoastaan pientä kosmetiikkaa. Kumpikaan näkökulma ei ole välttämättä väärä, sillä kaikesta ”kehittymisestä” huolimatta on Alangolla on kuitenkin aika selkeä toistuva kaava muutoksissaan.
 
Siinä missä Eppu Normaalin levytysura eteni tavallaan melko tasaisin askelin kohti vuoden –85 ja –86 huippukautta (tietysti matkan varrelle mahtui koviakin nousuja ja laskuja) niin Alanko aina muutaman askeleen jälkeen otti loikan johonkin suuntaan: Eteen, sivulle tai jopa taakse. Tahko Pihkalan termiä käyttääkseni Alanko ei Eppujen tapaan ”kiiruhtanut hitaasti” vaan teki nopeita spurtteja ja rajuja nykäyksiä milloin mihinkin suuntaan.
 
Hassisen Koneen muutoshan meni iloisesta kitaravetoisesta punkpopista vähän synkemmän kitarapopin kautta humoristis-taiteellisin tekstein varustettuun isomman bändin progeen (Täältä tullaan Venäjä – Rumat sävelet – Harsoinen teräs). Jo Harsoisesta teräksestä huomaa, että Alanko halusi yrittää jonkinlaista kaupallista itsemurhaa tekemällä aivan erilaisen levyn kahteen huippusuosion saavuttaneeseen edeltäjäänsä verrattuna. Kaupallinen itsemurha ei tässä vaiheessa vielä onnistunut, koska muutos ei ollut tarpeeksi radikaali ja levy myi vanhalla maineella muistaakseni vielä aika paljon.
 
Harsoisen teräksen jälkeenhän Alanko teki jonkinlaista iskelmäprojektia ennen Sielun Veljien lopullista muotoutumista. Iskelmähän oli tärkeässä osassa niin Hassisen Koneella kuin Sielun Veljilläkin; jälkimmäinenhän levytti mm. Josef Josefin L’amourhalle ja Kulkurin iltatähden Rautavaara –tribuutille. No, Alangon yleisön järkyttäminen ei siis välttämättä täysin onnistunutkaan progelevyllä, joten hän siirtyi toiseen ääripäähän ja onnistui: Sielun Veljien ensimmäinen levy on raakaa, alkukantaista ja aggressiivista jynkytystä, joka ei suomalaiseen iskelmäkansaan enää uponnutkaan. Alanko pääsi tavoitteeseensa?
 
Ensimmäisen Sielun Veljet –lp:n jälkeen bändin kehitys jatkui hyvin loogisesti parin levyn verran: Uskoisin Lapsien ja Hei sotureiden olevan kaikkein ”aidointa” tai bändin alkuperäisen tarkoituksen mukaista musiikkia, eli edelleen alkuvoimaista ja raakaa, mutta jotenkin ensimmäistä levyä professionaalisempaa kuitenkin. Tämän jälkeen Alangolle iski taas iskelmävaihde päälle ja syntyi L’amourha –levy, joka alkoi taas miellyttää suurtakin yleisöä, koska soundi ei ollut edellislevyjen tapaan korvia riipivä ja biiseistä voi saada muistumia Hassisen Koneeseen. Tosin tälläkin levyllä Alanko halusi järkyttää ns. aikuisväestöä On mulla unelma –kappaleen tahallisen shokeeraavalla tekstillä. Aiheesta käytiin keskustelua mm. Soundin sivuilla ja muistan miten ajattelemattomana – suoraan sanottuna typeränä – teininä järkytin isääni siteeraamalla Waldemar Walleniuksen hölmöhköä kirjoitusta ko. asiasta. (Kaikki kunnia WW:lle silti, hän on kiistatta yksi tärkeimpiä, jos ei jopa tärkein vaikuttaja suomalaisen musiikkijournalismin kehittymisessä ja kansalaisten musiikkitottumusten tiennäyttäjänä.) Eli vaikka L’amourha oli taas kevyehköä poppia, täytyi Alangon pitää yllä rajua mainettaan vaikka sitten tekstien avulla.
 
Jätän nyt tästä pohdinnasta kokonaan pois L’amourderin nimellä tehdyt englanninkieliset levytykset, koska ne eivät varsinaisesti tuo mitään uutta Alangon musiikilliseen kuvaan. Seuraava levy Kuka teki huorin jatkoi L’amourhan linjaa, tosin entistä selkeämmässä muodossa. Sitten alkoi taas se pakonomainen muuntautuminen: ”Kevyestä” kitarapopista siirryttiin akustisvoittoiseen ja rauhallisempaan kansanmusiikkihenkiseen Suomi-Finlandiin. Tällä oli sama kohtalo kuin Harsoisella teräksellä, eli yleisö ei karkottunut vaan levy myi vanhalla maineella, tosin tuskin niin paljon kuin pari edellistä (jos jollain on tarkempaa tietoa myytyjen levyjen määrässä, niin korjailkoon mahdollisesti vääriä käsityksiäni). Tässä vaiheessa Sielun Veljien ”ulkomaanvalloitus” oli meneillään ja he tekivät Wigwamit, eli ”vaikean” levyn, joka ei herättänyt suuren yleisön kiinnostusta sen paremmin kotimaassa kuin ulkomaillakaan. Kotimaan kiinnostus tyssäsi tietysti myös levyn englanninkielisyyteen. Eli Alanko toisti nyt saman kuvion kuin aikaisemmin Rumat sävelet – Harsoinen teräs – Sielun Veljien eka kolmikon kohdalla: Kuka teki huorin oli kitarapoppia, Suomi-Finland ”vaikeampaa” kansanmusiikkia ja Softwood music ketään kiinnostamatonta psykedeliaa.
 
Alangon soolotuotantoa en tunne, mutta käsittääkseni tämä sama ”kolmen levyn kaava” (kerrataan: Sävelet-Harsoinen-Zatopek, Huorin-Suomi-Softwood) näkyy ainakin 90-luvun alkupuolella: Pelkistetystä ja rauhallisesta ilmaisusta täyteen ahdetun konepopin kautta etnohenkiseen kolisteluun koko ajan kauemmaksi perinteisestä rokista mennen. Myönnettäköön, että tuo ”kaava” on vähän kaukaa haettu ajatus, joten älkää ottako sitä ihan kirjaimellisesti.
 
Kommentteja näin pitkään alustukseen, häh?

Tämän jälkeen Alangolle iski taas iskelmävaihde päälle ja syntyi L’amourha –levy, joka alkoi taas miellyttää suurtakin yleisöä, koska soundi ei ollut edellislevyjen tapaan korvia riipivä ja biiseistä voi saada muistumia Hassisen Koneeseen.
 
Hmmm. Se mikä minua jo silloisena pitkäaikaisena Alanko-fanina oli nyppinyt niissä Siekkarien kolmessa ensimmäisessä levyssä oli se, että bändi ei kuulostanut levyllä ollenkaan samalta kuin livenä. Poissa oli hurmio, vimma ja voima, tilalla oli pelkkää narisevaa kitinää. L'Amourha oli ensimmäinen Siekkarialbumi joka pystyi välittämään vinyylillä sen keikkakokemuksen. Siinä(kään) mielessä se ei ollut mikään poikkeama aikaisemmasta musiikillisesta linjasta: tekninen toteutus oli vain osunut tällä kertaa nappiin.
 
Iskelmätaivas-projektihan oli suora Sielun veljien esiaste muutenkin kuin sikäli, että Orma ja Forsman olivat kokoonpanossa mukana. Myös musiikilliset palikat olivat muotoutumassa. Iskelmä oli alusta lähtien vahva osa Sielun veljien musiikillista ilmaisua. Ilmeisin esimerkki on tietysti Hei soturien Tango Skitsofrenia: silkka Unto Mononen -pastissi, instrumentaalivälikkeiden melodiankuljetusta myöten.
 
Tosin tälläkin levyllä Alanko halusi järkyttää ns. aikuisväestöä On mulla unelma –kappaleen tahallisen shokeeraavalla tekstillä.
 
Tuollaiset tekstit olivat 80-luvun ns. uuden aallon vakiokamaa. Erinäköisten rauhantapahtumien sun muiden hyväntekeväisyyskonserttien vakiobändille tuo oli jotakuinkin odotettu ja ymmärrettävä teksti.
 
(Ja asiaahan se on vieläkin 8-)
 
Eli vaikka L’amourha oli taas kevyehköä poppia, täytyi Alangon pitää yllä rajua mainettaan vaikka sitten tekstien avulla.
 
Ota nyt hyvä ihminen huomioon, että tuohon aikaan tuollainen särökitaraäänivalli - oli se sitten miten hienosti tuotettu tahansa - ei todellakaan ollut "kevyehköä poppia". Jopa nykyistä Zen Caféta olisi tuohon aikaan pidetty kovin raskaana ja säröisenä uuden aallon räminäbändinä!

Ota nyt hyvä ihminen huomioon, että tuohon aikaan tuollainen särökitaraäänivalli - oli se sitten miten hienosti tuotettu tahansa - ei todellakaan ollut "kevyehköä poppia".
 
Tuo on ihan totta, ajattelin asiaa liikaa tämän päivän näkökulmasta. Mutta onhan L'amourhan ilme kuitenkin "keveämpi" (tai parempisoundinen, ihan miten vain, yleisöystävällisempi joka tapauksessa) kuin aikaisempien levyjen. Kyllä minulle esim. Zatopek -levy oli ihan liian raakaa kamaa 13-vuotiaana nassikkana v. -83.
 
EDIT: Ja laitetaan nyt vielä varmuuden vuoksi kommentti, että tämä ei ole mikään hyökkäys Alankoa ja hänen lahjakkuuttaan vastaan, ainoastaan keskustelun herättämistä. Olen tullut vähän varovaiseksi...

Hyvä aihe ja avaus!
 
Minä en ole ikinä nähnyt Alangon toimissa mitään tuolla tavalla kaavamaista tai suunnitelmallista. Ismo aloitti uransa nuorena ja lukeneena rokkarintynkänä ja lähti alusta lähtien tekemään juttuja jonkinlaisen taiteilijanvaistonsa mukaan. Hassisen Koneen jutuista näkee kuinka nälkä kasvoi syödessä: kuten sanoit, huumoripunkpopista uuden aallon harjalla ratsastaen kohti isompaa bändiä ja rikkaampia sovituksia. Jossain vaiheessa kuitenkin seitsenhenkisen bändin yhteistoiminta kävi mahdottomaksi (Orma oli jo tässä vaiheessa tuurannut Heiskasta keikoilla) ja Alanko laittoi mieluummin hommalle pisteen kuin jatkoi kitkuttamista.
 
Sielun Veljet lähti käyntiin nimenomaan Iskelmätaivas-produktion pohjalta, johon kolmikko pestasi Alangon ystävän Jouko Hohkon basistiksi. Tässä vaiheessa Ismoa vitutti se, että koska hän oli ehtinyt leimaantua Hassisen Koneen keulahahmoksi, Sielun Veljiin suhtauduttiin "Ismon uutena bändinä" ja yleisö odotti jotain edellisbändin tapaista. Niinpä Veljet halusivat karistaa Hassisen Koneen maineen niskoiltaan (kuten myös väärin perustein paikalle tulleet kuulijat), ja väänsivät ensimmäisillä keikoillaan soittimista bassot pois, diskantit täysille ja volyymit kirjaimellisesti kaakkoon. Lopputuloksen kuulee kyllä Sielun Veljet -pitkäsoitolta joka on tosiaan liveäänitys.
 
Minulle hämäräksi on tosiaan jäänyt se, mikä inspiroi Ismoa muuttamaan Sielun Veljien primitiivis-tribaalisen linjan vähitellen suomirokimpaan suuntaan L'amourhaan mennessä. Se linja kuitenkin jatkui vielä Kuka teki huorin -levylle asti, ennen kuin alkoi Suomi-Finlandilla muuttua varsinkin tuotannollisesti. Suomi-Finlandilla on minusta hirmuisen omaleimainen soundi käytettyjen soitinten ja sovitusten ansiosta. Joissain biiseissä on viittauksia yhtyeen varhaisempaan tuotantoon (Volvot ulvoo kuun savuun) ja kuitenkin toiset voisivat olla vaikka Hassisen Koneen aikaisia kappaleita.
 
Softwood Music (Under Slow Pillars) oli sitten taas omanlaisensa juttu, tosin akustisuudessaan se on edelleen aika looginen jatkumo Suomi-Finlandilta. Sattuipa vain niin, että Orma hurahti flamencoon, Alanko puolestaan intialaiseen leffamusiikkiin. Nämä vaikutteet sitten yhdistyivät kummalliseksi hippilevyksi, joka joidenkin mielestä on yhtyeen epäoleellisin tuotos, joidenkin mielestä taas nimenomaan paras levy jonka Ismo on ikinä tehnyt. Itse olen kyllä kuunnellut sitä varmaankin vähemmän kuin muita, se on mielestäni vähän turhan epätasainen albumi.
 
Siekkarien ja Alangon iskelmäpuolta huomioidessa ei pidä unohtaa kummallista salanimi/sivuprojektia Kullervo Kiveä ja Gehenna-yhtyettä, jonka kokonainen iskelmäkeikka on taltioitu Musta laatikko -boksin kolmannelle levylle. Huvittavaksi homma menee, kun iskelmäklassikoiden ohella Kullervo Kivi alias Ismo Alanko esittää "ystävänsä" Jari Kullervon alias Ismo Alangon säveltämät kappaleet Lasinen elämä ja Varas syömmein oot. Tarvitseeko mainita, että Ismon toinen nimi on Kullervo?
 
Soolourallaan Ismo taas pääsi toteuttamaan mieltymyksiään jos mahdollista entistäkin vapaammin, ja tässä se poukkoilu ja kokeilevuus alkaa näkyä vähän eri tavalla. Vaikkapa Taiteilijaelämää-levy: hienojen ja eheiden biisien seassa Ismo tuntuu välillä etsivän jonkinlaisia taiteellisen uskottavuuden rajoja tekemällä miltei päättömiä tekstejä ja kummallisia biisisovituksia yhdessä Raptorin entisten jäsenten kanssa. Minusta jonkinlainen kulminaatiopiste on levyn nimikkobiisi, joka venyy säkeistöjen kolmen pennin synahumpasta kertosäkeen kieli poskessa täysin yli vedettyyn mahtipontisuuteen ja taas takaisin, ja kaikkea tätä alleviivaa ääriparodinen teksti. En tiedä olisiko biisi nykyisenkaltainen yhteislauluhitti jollei se alkaisi sanoilla "kolme grammaa hassista on päiväannoksein". Ehkä biisi on samalla jonkinlaista paluuta Rappiolla-biisiin ja sen aiheuttamaan jo legendaariseen kohuun ja hämmennykseen.
 
Säätiön myötä tuntuu jotenkin siltä kuin Ismo olisi jollain tavoin seestynyt ja palannut kokeilullisilta poluiltaan takaisin tekemään sävellyksellisesti vähän hillitympää ja hallitumpaa, muttei kuitenkaan aivan suoraviivaista musiikkia. Tietysti tässä vaiheessa voisi vetää yhteyksiä Harsoiseen teräkseen ja Suomi-Finlandiin, jotka molemmat olivat jonkinlaisia uudenlaisen instrumentaation kokeiluja.
 
Minusta huikeaa Ismon tuotannossa on ollut se tietty koheesio, joka on pysynyt mukana jo yli kahdenkymmenen vuoden ja miltei yhtä monen levyn ajan. Ismo ei ole koskaan antanut jutun vanheta, vaan on ollut rohkeasti siirtymässä uuteen suuntaan aina hetken koittaessa. Silti näin jälkikäteen tarkasteltuna harva noista muutoksista tuntuu hypyiltä tuntemattomaan, pikemminkin melko loogisilta (joskin toisinaan radikaaleilta) linjan- ja suunnanmuutoksilta.
 
Hitto, en enää tiedäkään mitä kaikkea tuli kirjoitettua. Ehkä minä katson koko tuotantoa vähän liian plussataittoisten lasien läpi vaikka objektiivinen haluan ja yritänkin olla, mutta minusta Alanko on esimerkillisesti onnistunut säilyttämään sekä linjansa että kauttaaltaan korkean tasonsa, kuitenkaan koskaan varsinaisesti toistamatta itseään. Tuon mittaisella uralla ei moni siihen pysty.

Nämä Nahkiksen ja jPekan kommentit ovat just sellaisia joita toivoinkin aiheeseen tulevan.
 
Nahkis:
Minulle hämäräksi on tosiaan jäänyt se, mikä inspiroi Ismoa muuttamaan Sielun Veljien primitiivis-tribaalisen linjan vähitellen suomirokimpaan suuntaan L'amourhaan mennessä.
 
Ehkä Alanko oli tässä vaiheessa todistanut itselleen, että hän ei ole Hassisen Koneen tai ”kevyemmän” ilmaisun vanki ja voi siten palata perinteisemmän ilmaisumuodon piiriin. Vaikka eihän Hei soturit eroa välttämättä L’amourhasta hirveästi muuten kuin soundiensa puolesta. Minulle tuo Hei soturit on SE Sielun Veljet levy, vaikka L’amourhan suuruutta en edes yritä kieltää. Se assosioituu itselläni kuitenkin niin tiukasti siihen julkaisuajankohtaan, että tänä päivänä sen kuunteleminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Jostain syystä Hei sotureille ei ole käynyt samoin, mutta eipähän tuotakaan tule kovinkaan innokkaasti kuunneltua. Sielun Veljet on niin olennainen osa sitä herkintä nuoruutta, että siihen on vaikea suhtautua pelkkänä musiikkina. Luulen, että Suomi-Finland ja Softwood music ovat tässä mielessä ”kärsineet” vähemmän, koska niiden julkaisun aikaan minun mielenkiintoni bändiin alkoi vähetä. Pitääpä ottaa levyt jonain päivänä kuunteluun.
 
Jari Kullervon alias Ismo Alangon säveltämät kappaleet Lasinen elämä
 
Off-topic: Pate Mustajärven versio Lasisesta elämästä on tosi menevä ja rock.
 
minusta Alanko on esimerkillisesti onnistunut säilyttämään sekä linjansa että kauttaaltaan korkean tasonsa, kuitenkaan koskaan varsinaisesti toistamatta itseään. Tuon mittaisella uralla ei moni siihen pysty.
 
Kuten mainitsin niin en soolotuotantoa tunne juuri muuten kuin radiokuuntelun perusteella. Semmoinen mielikuva on jäänyt, että Alangolla on kaikista muutoksista huolimatta niin selkeän tunnistettava oma tyylinsä, että yleensä uudetkin biisit tietää Alangoksi jo ennen kuin hän alkaa laulaa.

Ehkä Alanko oli tässä vaiheessa todistanut itselleen, että hän ei ole Hassisen Koneen tai ?kevyemmän? ilmaisun vanki ja voi siten palata perinteisemmän ilmaisumuodon piiriin. Vaikka eihän Hei soturit eroa välttämättä L?amourhasta hirveästi muuten kuin soundiensa puolesta.
 
Hm, minusta niissä on vielä melko paljon eroa ihan sävellyksellisessäkin mielessä. L'Amourha on myös aika tiivis ja hyvin niputettu, yhtenäinen kokonaisuus, Hei soturit aika paljon hajanaisempi ja rönsyilevämpi kiekko. Hei sotureilla on myös jäljellä enemmän tätä primitiivistä takomista ja hokemista.
 
Minulle tuo Hei soturit on SE Sielun Veljet levy
 
Minulle se voisi olla joko tuo tai Lapset-EP (molemmat löytyvät samalta levyltä CD-painoksella). Mutta toisaalta aivan jokainen levy on minulle jollain tavoin tärkeä (toisaalta nyt kun mietin, niin Softwood Music vähemmän kuin muut), jokaiselta löytyy definitiivisiä Veljet-biisejä, ja sellaisia kappaleita joiden vaikutus meikäläiseen on ollut suunnaton: Elintaso, Satama, Laulu, Kuka teki huorin, Volvot ulvoo kuun savuun ja niin edelleen.
 
Ja minä sentään olen koko yhtyeeseen tutustunut vasta muutama vuosi sitten alun perinkään. Olen iäti kateellinen kenelle tahansa, joka on yhtyeen legendaarisille keikoille päässyt. Kun nyt löytäisi sen Veljet-DVD:n jostain kohtuulliseen hintaan...
 
Off-topic: Pate Mustajärven versio Lasisesta elämästä on tosi menevä ja rock.
 
Off-topic: Siekkarien liveveto Volvot ulvoo kuun savuun -biisistä (löytyy Alangolla-boksilta) on niin menevä ja rock etten ole kuullut MITÄÄN vastaavaa. Koskaan.
 
Semmoinen mielikuva on jäänyt, että Alangolla on kaikista muutoksista huolimatta niin selkeän tunnistettava oma tyylinsä, että yleensä uudetkin biisit tietää Alangoksi jo ennen kuin hän alkaa laulaa.
 
Olen melko lailla samaa mieltä. Aika paljon on vaikutusta varmaan silläkin miten paljon Ismo itse musiikkiinsa panostaa: säveltää, sanoittaa, sovittaa ja kirjoittaa jousistemmat, laulaa, soittaa kitaroita, pianoja ja selloja. Sormenjälki on siis varmasti selkeä ja näkyvä.

Siinä missä Eppu Normaalin levytysura eteni tavallaan melko tasaisin askelin kohti vuoden –85 ja –86 huippukautta
 
No mähän tuossa Popeda -jutussa esitin, kuinka Eppu Normaali ja Popeda ovat muuttuneet, mutta vaikkapa Ismo Alangolla ja Pistepirkoilla on se juttu ollut aina olemassa. Sitä on vain hiottu ja palikoita väännelty eri suuntiin. Tavallaan toteutettu sitä klassista taiteilijan työtä eli tehty samaa juttua koko ajan.
 
Epuillahan on neljä ainakin muodollisesti radikaalia vaihetta: Ramones, Who, CCR ja Dire Straits. Joskin näistä vaiheista on sulautunut jonkinlainen oma näkö, mutta kyllä mun mielestäni erityisesti alkuaikojen Eput on aika postmoderni ilmiö. Tää ei siis ollut kehu.
 
Popedalla taas muutos on tapahtunut bändin sisäisistä paineista: kun Costellon rooli on noussut, on alkuaikojen hulvattoman anarkistisesta koplasta kehkeytynyt keskiverto heviorkka. Pikkuhiljaa, mutta kumminkin on bändi vaihtunut.
 
Nykypäivän suurimpia muuttujiahan on vaikkapa Jore Marjaranta.
 
Mutta siis Pirkot ja vaikkapa Ismo ovat taiteilijoita ja sanottava on todellista, ei kannattavuuslaskelmien mukaista muutosta. Siksipä näennäiset muutokset ovatkin perspektiivissä "samaa kamaa", saman sanottavan eri puoli. Käsialakysymyksiä. Taiteilijan ammattitaito on sen käsiala. Tunnistettavaa mutta aina yllättävää.
 
Ismolla yksi palikka on ollut perinteinen kupletti-iskelmä -jatkumo ja sen helismaakulma. Voin sanoa, että -80-luvulla se oli erittäin radikaali ajatus. Se perinne oli hävinnyt julkisuudesta ja iskelmän virkaa toimitti kakerandelinosasto ja suomenkielisen rockin virkaa kakerandelinosasto säröllä. Yö, Skädäm jne you know.
 
Yllättävän nopeasti oli punkin vaikutus kuihtunut, sano.
 
Avoin iskelmän kultakauden (=sen luovan kauden) diggailu ei ollut mitenkään muodikasta eikä silloin kukaan myöskään tuntenut niitä biisejä. Tähän sitten (ehkä tiedostamaton) havainto, että rock on perinne ja asenne yhdessä, niin siitä sitä suomirockin tuota kulmaa olikin tehtävissä.
 
Mutta eipä unohdeta Nurmiota näistä teemoista.

sormunen:
No mähän tuossa Popeda -jutussa esitin, kuinka Eppu Normaali ja Popeda ovat muuttuneet, mutta vaikkapa Ismo Alangolla ja Pistepirkoilla on se juttu ollut aina olemassa. Sitä on vain hiottu ja palikoita väännelty eri suuntiin.
 
Just sitä sinun lausettasi muistelin tuota juttua kirjoittaessani ja periaatteessa saman asian kirjoitinkin tuohon aloitukseen, että pakko tunnustaa varkauteni ihan näin julkisesti. Eli Alanko on muuttunut/ollut muuttuvinaan nopeassa tahdissa, vaikkei mitään suurta muutosta sitten ehkä olekaan tapahtunut, muut em. bändit ovat muuttuneet pikkuhiljaa mutta radikaalimmin. Eikö niin, puhummeko samasta asiasta?
 
Nykypäivän suurimpia muuttujiahan on vaikkapa Jore Marjaranta.
 
Heh, ehkä näin. Tosin se mitä Marjarannan toimintaa tunnen (A. Järvinen Bronx, Guitar Slingers (?), Leningrad Cowboys ja sooloura) niin kolme ensin mainittua ovat hyvin samanlaista rokkituubaa kaikki, muutos tapahtui vasta soolouralla.
 
Avoin iskelmän kultakauden (=sen luovan kauden) diggailu ei ollut mitenkään muodikasta eikä silloin kukaan myöskään tuntenut niitä biisejä. Tähän sitten (ehkä tiedostamaton) havainto, että rock on perinne ja asenne yhdessä, niin siitä sitä suomirockin tuota kulmaa olikin tehtävissä.
 
Diggasi iskelmää eli ei, niin valtaosa suomirokin parhaimmistosta (lue 80-luku) on kuitenkin nykypäivän mittareilla aika perinteistä molli-iskelmää. Kyllä se punk-sukupolvi (johon esim. Alanko ja jPekka käsittääkseni kuuluvat, ehkä Sormunenkin, arvaan?) on imenyt iskelmän itseensä äidinmaidossa siinä missä rokinkin ja se vaikuttaa musiikin kuuntelemiseen ja tekemiseen, luulen ma.
 
Mutta eipä unohdeta Nurmiota näistä teemoista.
 
Antaa palaa vaan, minä tunnustan sivistymättömyyteni tässä, en omista Nurmiolta kuin yhden tuplakokoelman, eikä hän ole koskaan ollut minulle mitenkään tärkeä artisti. Olen ehkä syntynyt pari vuotta liian myöhään, eli en digannut Nurmiosta silloin kun aloitin diggailemaan Eppuja ja Popedaa ynnä muita Alankoja.

Ismo Alanko on suomirokin Väinämöinen. Olen aina rakastanut Ismon kykyä tehdä itsensä oloisia (?) biisejä, siis sellaisia, joita on vaikea kuvitella kenenkään toisen tulkitsemana - ainakaan yhtä luontevasti.
 
Ismo on rokkarina vanhentunut tyylikkäästi. Mielestäni Ismo ei ratsasta Hassisen Koneen maineella, sillä jo nyt uskallan sanoa, että soolotuotanto on jopa vakuuttavampikin puumerkki suomirokin kirjaan. Sielun Veljet olen nähnyt aina Bändinä, jonka jäsen Ismo oli, sillä biisien lopullinen muoto vaikuttaisi syntyneen bändin yhteisten rituaalien tuloksena. Kuitenkin kaikki uran vaiheet muodostavat toisiaan täydentävän, eheän kokonaisuuden ilman harha-askeleita.
 
Tämä johtuu näkemykseni mukaan siitä, että Ismo on aidosti seurannut intuitiotaan näissä nahanluonneissa, eivätkä ne ole olleet laskelmoituja muutoksia. Laskelmointi yleensä tuo mukanaan epäaitouden, jonka kuunteleva yleisö herkästi vaistoaa.
 
Sielun Veljien jälkeen merkkipaaluja ovat olleet Kun Suomi putos puusta, joka voisi olla jopa uran tähänastinen huippu, tai ainakin kulminaatiopiste, johon muita levyjä on hyvä vertailla.
 
Toinen selkeä luomishuippu oli Säätiön eka levy Pulu, jonka slaavilaiset tunnelmat kuulostivat ja kuulostavat edelleen loistavilta. Slaavilaiseen keinuntaan soljuu mukavasti Ismon tunnelmien maalailu tyyliin: "Sade hakkaa hartijoita/ tuuli rääkyy iskelmiä/ kaadun ojaan vatsalleni/ kunpa voisin tatuoida taivaan iholleni"
 
Sisäisen solarium oli hyvistä hetkistä huolimatta kuin Pulun rauhallisempi pikkuveli, joten luontevaa oli etsiä uutta ilmaisua.
 
Hallanvaaraa olen kuunnellut viime päivinä usein ja sen sinfoniset, ja sisäänpäinkääntyneet rauhalliset tunnelmat osoittavat, että Ismo osaa pukea biisinsä alati mielenkiintoisiin vaatteisiin, jotka eivät ole aina trendikkäitä mutta klassisen ajattomia.
 
Hallanvaara ja Pulu levyt ovat tunnelmiltaan kuin Kalevalaa sovitettuna 2000-luvulle! Jos jonkun artistin levyihin pitäisi painaa teksti Made In Finland, niin tämä Rokin Väinämöinen olisi varmasti eräs oikea valinta. Veikkaanpa, että Ismon musa tulee saamaan yhä enemmän kalevalamaisia piirteitä.
Toisaalta Ismo on aina osannut yllättää kuulijansa...useimmiten positiivisesti.

Sinappiherra selvittelikin Alangon soolotuotantoa, hyvä juttu.
 
Ja sitten off-topiccia kehiin: Käytin tuolla sanaa punk-sukupolvi, se vaatinee vähän selitystä. Tarkoitin sitä ikäluokkaa joka oli otollisimmassa iässä n. v. 77-82, eli aikana jolloin punk rantautui Suomeen ja muuttui uudeksi aalloksi ja mitä kaikkea sitten tekikään, enkä välttämättä edes tarkoita, että heidän olisi mitään kovia punkkareita tarvinnut olla, kunhan nyt olivat siinä iässä, että ymmärsivät asian. Voisikohan punk-sukupolveen laskevan kuuluvan sitten v. –68 ja sitä aiemmin syntyneet, itseäni en siihen sukupolveen kuuluvaksi oikein voi laskea (s. –70). Minulla oli tosin se hyvä tilanne, että serkkutyttöni oli kova punkkari ja pakkokuuntelutti minulle sen alan tavaraa niin paljon, että suomipunk - Hassisen Kone ja Ratsia etunenässä - aiheuttaa minulle mahdottoman lämpimiä muistoja lapsuudesta.
 
Nuoremmille tiedoksi sen ajan henkisestä ilmapiiristä: Pienessä maalaiskunnassa jossa lapsuuteni vietin tilanne 70-80 –lukujen vaihteessa oli se, että ala-asteella olevat musiikista innostuneet kakarat kuuntelivat 95 %:sti rockabillyä. Ns. punkkareita ei juuri ollut ja sen verran aivopestyjä lähes kaikki olivat, että niitä harvoja sellaisia pidettiin huligaaneina ja koulussa huonosti menestyvinä. Yläasteellahan tilanne oli täälläkin siihen aikaan jo toinen, mutta huligaaneja nekin punkkarit mielestämme oli. Vanhempien propaganda oli hyvin tehokasta tuohon aikaan… Teddypojat olivat niin vannoutuneita Crazy Cavanin ja Matchboxin suuruudesta, että esim. minua onnetonta, joka kuuntelin Elvistä pidettiin aivan naurettavana pellenä. Teddyt eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan piipitystäni siitä, että Elvikselläkin saattoi olla pieni osa rockabillyksi kutsutun musiikin historiassa.
 
Kaupungeissa tilanne on varmaan ollut aika lailla toisenlainen, vai kuinka?
 
Voi näitä kamalia lapsuuden traumoja, joita pitää intterneetissä asti purkaa ja kiusata niillä viattomia sivustakatsojia.

Softwood music on muuten ihan tasan lisä ismon musiikilliseen curriculumiin. Muutenkin kuin ulkomusiikillisisita syoystä.
 
mä olen siinä samaa mieltä,että Kehityskaaret on olleet täysin toisenlaisia, ja tässä onkin juuri se ydin mitä yritän sönköttää aina kun tulee puhe "arvokkaasta vanhenemisestä" musiikin kentällä.
 
Siinä missä eppu määrittelee radio novan arkipäivän sadismin (ja erottuu ainakin siitä loskasta edukseen) eli on muuttunut vakavastiotettavsta yhtyeestä omien kappaleidensa laimeaksi coverartistiksi niin ismo on iskenytkäytännössä joka levyllään jotain uutta ja hankalaa mutusteltavaksi. kuuntelunautinnon kannalta se eikumminkaan ole ainoastaan hyvä asia. Mitä kunnianhimoisemmaksi Ismo tulee, sitä enemmän artistien artisti hänestä on tullut. Tietunlainen kalliolaisen bohemiikan abc elui kun suomiputospuusta, taiteilijaelämää ja jäätyneitä lauluja... Hyvinhelposti sellainenkin asia unohtuuettä on paljon sellaista taifde/kultturiväkeä jotka eivät näe ismon arvoja musiikillilla kentällä vaan taiteellisen arvon taiteilijana. -ja tämän takia kuuntelevat mieluummin sitä. Itseomaksuttu status velvoitta paneutumaan haastavampaan musiikkiin jne...
 
Ei, minä en juurikaan välitä alangon musiikista. Toinpahan vain mielipiteeni kuuluviin. jatkakaa.

Ja sitten off-topiccia kehiin: Käytin tuolla sanaa punk-sukupolvi, se vaatinee vähän selitystä.
 
Punksukupolvesta en tiedä. Tavallaanhan esimerkiksi Nurmio tuli esiin punkin/uuden aallon aikana, mutta bändi oli kyllä hyyvin perinteinen eli käytännössä Agents. Aikaisemminhan -70-luvulla Nurmio oli keikkaillut ja levyttänyt(kin) lähinnä hillbillytyyppistä kamaa. Nurmio oli myös Veljien yksi kestosuosikki.
 
Ehkäpä se varsinainen punksukupolvi on vain ikärajaus ja oikea rajaus on asenne. Sillä mitäpä on Pellen ja Tumpin lisäksi siitä varsinaisesta punksukupolvesta jäänyt jäljelle?
 
Tästä juontuukin sitten se määrä erilaisia veikkoja, mitä Alangon uralla on vaikuttanut: Orma oli aika perinteinen blueskundi, Forsman mm. Daven yksi luottorumpaleista jo -70-luvun alusta, Hohko oli punkkari tai oikeastaan rockjätkä vimosen päälle. Myöhemminhän Hohko vaikuttikin juurevammin, kun taas alunperin juurikundi Orma tekee jo ihan omaa bluesiansa.
 
"Kuka teki huorin" -aikoina Veljet duunasivat yhdessä mm. Eetu Vesalan ja Joppe Tapion kanssa ja tällöin sanotaan sanat "suomalainen free jazz". "Suomi-Finlandilla" oli tuottajana Riku Mattila ja kyllä hänet enemmän selkeisiin perinnekuvioihin voi yhdistää. Sooluralla oli semmonenkin bändi, missä vaikuttivat samaan aikaan Ippe Kätkä (Royals mm.), Safka (iso-Kone, Popeda jne) ja Raptorin Izmo. Nää näin aluksi unohtamatta "Onnenpyörä"-rundia.
 
Vai puhutaanko siitä, miten -80-luvulla Vanhalla silloisen ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen isännöidessä muun muassa Veljet saivat treenata ja rakentaa kevätshowtansa viikon? Se sitten näkyi muuallakin keikoilla ja näkyi aivan varmasti tason nousuna koko skenessä.
 
Vai mistäpä puhuttaisiin? Puhuttaisko siitä, mitä (ja missä) on taito kerätä sopivia ja erilaisia ihmisiä ympärilleen ja halu tehdä happeningeja välittämättä oikeaoppisuudesta?

Puhukaatten vaikka siitä legendaarisesta Punahilkka -näytelmästä, jonka Sielun Veljet järjestivät. Ilmeisesti Tavastialla. Osa yleisöstä taisi olla vähän pettynyttä.

Kysymys siitä ketkä ns. punkkarit ovat jääneet vaikuttamaan Suomen musiikkielämään on aika mielenkiintoinen. Ensin pitäisi tietysti määritellä mikä se sellainen punkkari on (tai tietysti ensin pitäisi määritellä mitä punk on, mutta jätetään se toiseen kertaan...). Ajatellaan punkkariksi musisoija, joka on aloittanut soittamisen punkin innostamana. Eli ketä punkilla aloittaneita muusikoita on edelleen aktiivisesti (tai edes vähemmän aktiivisesti) mukana musiikkibisneksessä? Pelle ja Tumppi mainittiin jo. Esim. Eppu Normaalin jäsenet eivät mene tähän kategoriaan, koska heillä oli bändivirityksiä jo ennen punkherätystä, saatikka Tuomari Nurmio joka ei mitään punkkia ole koskaan ollutkaan, kuten edellä jo selvisikin. Eikä mene Alankokaan. Kysymystä pitäisi ehkä laajentaa siten, että ketkä punkilla julkisuuteen tulleet muusikot ovat edelleenkin aktiiveja.
 
Yhden tulkinnan mukaanhan punk toi esille valtavan määrän lahjakkuutta ja taiteellista potentiaalia, joka olisi ilman punkkia jäänyt piiloon. Toisen tulkinnan mukaan punk pilasi vähintään yhden sukupolvellisen muusikoita. Kai se totuus löytyy jostain noiden välimaastosta.

Kysymystä pitäisi ehkä laajentaa siten, että ketkä punkilla julkisuuteen tulleet muusikot ovat edelleenkin aktiiveja.
 
Korroosio-yhtyeen Jeesus Caesar a.k.a. Joel Hallikainen.

Kyllähän niitä joitain nimiä löytyy. Punkin valtakausi oli suhteellisen lyhyt, mutta oliko sen suurin merkitys sitten se, että sen (näennäinen) helppous innosti soittamaan. Vaikka punk oli ilmeisen suuri vaikuttaja koko 80-luvun suomirokkiin, oliko sen vaikutus kuitenkaan ”suurin”? Tottahan vaikka Yö, Dingokin, Juliet Jonesin sydän, Keba - mitä näitä nyt oli – olivat osa punkin jatkumoa, puhumattakaan 80-90 –luvun vaihteen indie (?) –kamasta, esim. Bad Vugum osastosta. Taitaa kuitenkin se iskelmäosasto olla vielä punkkiakin suurempi inspiraation lähde.
 
Jos punkin valtakausi jäi suhteellisen lyhyeksi, mutta vaikutukset (asenne…) tuntuivat pitkään, niin mitenkä sitten nykyisin, kun metallimusiikki on ollut yksi johtavimmista suuntauksista jo 15-vuotta ja enemmänkin. Poppareiden ehdoton auktoriteetti tarkastaja-Miettinen piti joskus 80-luvun lopulla speedmetallin voittokulkua piristysruiskeena ja sanoi jotenkin niin, että ”mää en ymmärrä tästä yhtikäs mitään ja se on hienoo!” Eli Miettinen iloitsi siitä, että hän, vanha punkkari, oli muuttunut nuorison hommista mitään tajuamattomaksi muinaisjäänteeksi.
 
Metalli miljoonine etuliitteineen on juuri se musiikkilaji, joka vähemmän tieteellisen otannan perusteella (eli mutu-menetelmällä m-netistä) toimii innoittajana 86 %:lla soittoharrastuksen aloittajista. Ja puhun siis nimenomaan metallista, en ns. vanhan liiton hevirokista. Tätä on jatkunut suurin piirtein Stonen ajoista asti. Metalliin uppoutuminen näyttää olevan melkoisen totaalista (”mikään muu kuin metalli ei tunnu miltään, paitsi Wagner” näyttäisi olevan aika yleinen asenne) ja monet metallin kuuntelijat ovat fakki-idiootteja sanan pahimmassa merkityksessä. Esim. kitaristein päämääräksi riittää vitossointujen hallinta ja salamannopeiden skaalojen edestakaisin kelaus. Vaikutteita ei oteta mistään muusta kuin metallista. Eivätkös punkkarit olleet kuitenkin paljon laaja-alaisempia, skat ja reggaet sun muut surfpopit soivat patterimankassa vallan usein.
 
Koska metallin suosio ei näytä laantuvan (vaikkakin hiphop-kulttuuri on tainnut osaksi tulla sen tilalle?) niin onko meillä kohta miljoona rajoittunutta muusikkoa, jotka eivät osaa mitään muuta kuin metallia. Esim. Timo Rautiaisen kitaristi kertoi kirjassa, että hän vihaa akustista kitaraa, eikä osaa sitä soittaa, eikä hän hallitse esim. blueskaavaa, jonka luulisi olevan hakattu selkäytimeen paatuneimmallakin punkkarilla. Toiko punk mukanaan musiikillista avarakatseisuutta, kun taas metalli rajoittaa vaikutteiden ottamista?
 
Jaahas, mielipuolisia monologeja osa XXVI. Koettakaa kestää, lähden kohta jäähylle.

Jaa-a. Itsekin ihmetellyt geneerisen hevarin musiikkimaun puutetta. Jos joku jaksaa käydä katsomassa jäsenkuvaukseni, niin näkee kyllä heti että metallia tulee kuunneltua... jopa sävellettyä, jos tarve vaatii, mutta ei se mikään ainoa juttu ole mielestäni.
 
Olen kiinnittävinäni huomiota mm. sellaiseen juttuun, että hevisteille riittää argumentiksi että kun mikään muu ei tunnu miltään. Ei riitä, jos minulta kysytään, ja ei eitenkään kun se tyehdään hyökkäävän anteeksipyytävästi. Metallin ongelmana on trendit, ei unohdeta niitä. Kun syntyy trendiaalto, kaikki haluavat sainata trendimetallibändin itselleen. -90 luvaun alku oli spiidiä, loppu rässiä ja deathia, ysärin alussa death vielä veteli ja bläkki nosteli korviaan. ysärin loppuun mennessä bläkkis lysähti ihan totaalsiesti ja stoneri rupes tulemaan, samoin kuin pomppuhevi (joojoo, tiedänTIEDÄN että kornin eka tuli jo -94 ja Angeldust -92 ja roots joskus silloin... Imekää sukkaa puristit).
Stonerin jälkeen näköjään taidehevi mallia maynard keenan on aika kovassa kurssissa. Miten tämä selittää treneihin liittyvän ongelman? Ryöstöviljely, ryöstöviljely on avaintekijä.
Metallistit harvcemmin osaavat soittaa. Pottu, rässi, mustikka stonerista ja neometallista puhumattakaan vaativat todella helvetillistä soittotaitoa. TÄmän faktan unohtaminen ei tuota kunnon pitkätukille ongelmia. Kuka tahansa köyliöjärven seuraava surmaja voi katsoa asiakseen tehdä vailla mitään edellytyksiä metallia. Vrt axeman.
 
Kokemukseni mukaan metallsitit ovat rajoittuneita, keskimmääräistä yksinkertaisempia, yksiulotteisia ja alkoholiin menevämpiä kuin suurin osa muista ihmisistä. Jos ne eivät ole, niin ne ovat roolipelaajia, ja vielä enemmän skenetietoisia.
 
Itse henkilökohtaisesti puren kieleni jauhelihaksi ennen kuin keskustelen enää sellaisten kanssa. Toivotaan että kenkkusen visio on kuitenkin kaukaa haettu. Metalli ei kuole, mutta ei ainakaan terveessä nykymuodossakaan kovin pitkälle jaksa. Katotaan mikä on seuraava trendi ja toivotaan että mättöyhtyeiden määrät kutistuvat.

Metalli ei kuole, mutta ei ainakaan terveessä nykymuodossakaan kovin pitkälle jaksa. Katotaan mikä on seuraava trendi ja toivotaan että mättöyhtyeiden määrät kutistuvat.
 
Ei varmasti kuole, onhan niitä punkkareitakin vielä ja taitaa olla niissäkin jo tavallaan kolmas sukupolvi menossa (jos ajatellaan vaikka niin, että grungelaiset olivat se toinen sukupolvi ja skeittipunkkarit kolmas). Ja tämä kolmas ei enää tunne edes Clashia tai Sex Pistolsia.
 
Ällistyttävän pitkään on metalli kuitenkin ollut pinnalla, jos en jopa käyttäisi sanaa "trendikästä". No en käytä.

Lisää tuohon muutosteemaan. Euroviisuissa oli tää pariskunta Iina ja Gary. Iina on siis entinen tangokuningatar ja humppatähtönen Tiina Räsänen. Eikö ollutkin hienoa, kun oli artisti muuttunut? Ei polkenut paikallansa, sano.