Media ja viihde ›

Showdown In Little Tokyo
 
Jenkkikytät Brandon Lee ja Lunkreenin Dolppi joutuvat napit vastakkain Yakuzan tai ties minkä mafian kanssa, ja siitäkös se riemu vasta repeääkin. Suoraviivaista keskikaljaviihdettä ja tyypillistä 80-90-luvun taitteen actionia, "laadun" takaa ohjaaja Mark L. Lester, lihaskimppu-Lundgren ja lähes jokaisessa roolissaan yakuzapomoa näyttelevä Cary-Hiroyuki Tagawa. Mukaan on tietty annosteltu oikein isolla kädellä enemmän tai vähemmän toimivia one-linereita ja muuta hurttia huumoria, sekä myös asiaan kuuluvaa paljasta pintaa. Toisaalta täytyy nostaa hattua elokuvan suoraselkäisyydelle, sillä jokin kummallinen asenteellisuus näissä vanhemmissa toimintafilmeissä jaksaa silti viehättää modernien efektisirkusten ja pg-13-hutun sijaan. Elokuva on vaikeasti arvioitavissa sen luonteen vuoksi, mutta kaikki varmasti tietävät mitä saavat kun tämän katsovat!
 
"We've got a problem here. There are more bad guys than we've got bullets."

Walk The Line
 
Loistava. Sai aikaan monta kertaa kylmiä väreitä. Nosti arvostustani Johnny Cashia kohtaan vielä korkeammalle. Ja Witherspoon on erittäin kaunis June Carterina.
 
10

Laitakaupungin valot
 
Ehkä olin vääränlaisessa mielentilassa, liian aktiivisessa, kun hidas tempo meinasi tällä kertaa oikeasti tuskastuttaa. Tarina sinänsä oli hieno, näyttelijät oivallisia ja visuaalisesti leffa on tietysti täysi kymppi, mutta kyllä siinä minusta oli myös vähän turhaa löysää mukana. Silti, ainutlaatuisen ja korvaamattoman Kaurismäki-tunnelman, -tyylin ja -teeman vuoksi, kokonaisuutena 9+.
 
En ole ollenkaan samaa mieltä tuosta hitaudesta. No, itse laskelmoin ja menin katsomaan yönäytökseen, ja pitkään näytti siltä, että olisin ainut katsoja samanaikaisen lätkämatsin takia, vaan lopulta ilmestyi sitten kuitenkin parin rivin päähän yksi pariskunta. Sanoisinko, että lähes täydellinen asetelma tuon leffan katsomiselle.
 
Minusta elokuva oli hitaudessaan ja hiljaisuudessaan lähes transsinomaisen vangitseva. Mestarillisen siitä tekee mielestäni se, että lähes täydellisen klassisista, moneen kertaan käytetyistä aineksista oltiin saatu aikaiseksi noin upea, tuore kokonaisuus. Siitä huolimatta, että elokuva muistuttaa huomattavasti enemmän jotain 40-luvun klassikkoa kuin nykypäivän muita tekeleitä.
 
Dialogi taisi olla tällä kertaa tavanomaistakin niukempaa, mutta sehän sopii teemaan. Kenenkäs kanssa yksinäinen kävisikään pitkällisiä keskusteluja? Repliikkien vähyys ja hieno kuvaus antavat tarpeellista tilaa ajatukselle. Laitakaupungin valot on elokuva, jota katsoessa vetäytyy keskittymään - ja jos ei ole valmis minkäänlaiselle pohdinnalle, suosittelen mieluummin naapurisalin toimintapläjäystä. Vaikka ei elokuva vaadi katsojalta väsyttävää aivotyötäkään - koin sen itse myös jollain tapaa rauhoittavana.
 
No, tajunnanvirta katkaistakoon tähän. Tällaiseen itsekseen höpötteleväiseen tilaan leffan katsominen saattaa viedä. Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi jokaiselle, joka on valmis vastaanottamaan muutakin kuin Arnold Schwarzeneggerin tuotantoa.
 
Arvosanaa en koe tarpeelliseksi antaa.

Walk the line 10, Konttorirotat 10, Rounders 8½.

Münchenin käväisin eilen katsomassa.
 
Mietin tossa, että mikä olisi sopiva adjektiivi kuvaamaan kyseistä leffaa, ja mieleeni tuli sana "tyylikäs". Näyttelijöiden puvut ja muutenkin kaikki miljööt ja rekvisiitat olivat överisiistejä! Näyttelijät olivat myös mieleeni - erityisesti Eric Bana ja Daniel Craig. Hienoa oli myös se, että elokuvassa puhuttiin myös muita kieliä kuin englantia. Tosin niitä muita kieliä olisi halunnut kuulla paljon enemmän..
 
Leffan tarina jäi hieman mietityttämään. En oikein osaa päättää, että oliko se nyt loppujen lopuksi aivan sitä, mitä odotin.
 
Arvosanaksi annan kuitenkin ****½ / *****

En ole ollenkaan samaa mieltä tuosta hitaudesta. No, itse laskelmoin ja menin katsomaan yönäytökseen...
 
Niin, leffan kuin leffan suhteen pitää olla oikeassa vastaanottotilassa. Elokuva saattaa näyttäytyä aivan erilaisena eri katsomiskerroilla, jos oma vire ja tilanne on erilainen. Täytyy varmaan kyllä katsoa tuo Kaurismäki vielä uudestaan myöhemmin, todennäköisesti montakin kertaa... Sen verran hieno se omasta penkissä pyöriskelystäni huolimatta tosiaan on.
 
Toinen esimerkki hitaasta ja hypnoottisesta leffasta on In the Mood for Love. Sen satuin katsomaan täsmälleen sopivassa vireessä, ja huumauduin. Runsas toistokin tuntui vaan juovuttavalta. Ah.
 
Samoin Lost in Translationin pysähtynyt tunnelma vei juuri tuohon samaiseen mielentilaan. Tuli tunne, että kunpa tämä elokuva ei ikinä loppuisi.

Lifeforce/Tappava Yhteys ***
http://imdb.com/title/tt0089489/
 
Tobe Hooperin ohjaamaa tieteiskauhua. Tutkimusryhmä röytää ja Halleyn komeetan varjoissa lymyävästä avaruusaluksesta pääsee kulkeutumaan Maahan ihmisten elinvoimaa voimavaroinaan käyttäviä avaruusvampyyreita... ja kohta on koko Lontoo sekaisin. New age -mystiikkaa, jouhevaa tarinankerrontaa ja nasevia efektejä, sitä tämä on. Oikeastaan melko älytön elokuva, mutta varsin viihdyttävä sellainen. Mathilda May alasti, nam.

The Stepfather
 
Lostin innostamana katsoin tämän Terry O'Quinnin tähdittämän kauhuleffan. Elokuva oli vuodelta 1987 ja se kyllä tosiaan näkyy. Näin ollen en odottanutkaan mitään pläjäystä jonka vuoksi tulisia löysät housuun. Enemmän tuli naurettua kuin jännitettyä päähenkilöiden edesottamuksia. Muutenkin leffa oli jokseenkin pitkäveteinen.
6
 
The Skeleton Key
 
Kate Hudson ihastutti Almost Famousissa sen verran että piti onkia tämä viime vuoden kauhupläjäys hyppysiin. Tällä kertaa halvalta säikyttelyltä erinäisin äänitehostein ollaan suurimmalta osin vältytty. Jos viime vuoden puolella jotain hyviä jännäreitä/kauhuleffoja ilmestyi niin tämä on Emily Rosen myötä yksi niistä. Itse tarinakin on sen verran näppärä ettei kehtaa paljastaa liikaa. Katsokaa itse.
8½

Choker
 
Skifi"horror"aktion-pläjäys. Alien-limaötiäiset elelee ihmisten kehoissa ja pääjehu tappaa ne syöttämällä jotain kananmunannäköisiä palloja niille. Tylsä. Huono. Ei niin huono, että olis hyvä, vaan oikeasti psk. Todella "yllättävä" loppuratkaisu, huoh. Ei näin.
 
kouluarvosana 5

Grimmin veljekset.
 
Mitenkähän tätä elokuvaa lähtisi arvioimaan? Voisi hyvin sanoa, että kyseessä on timburtonmaista kuvastoa häpeämättömästi rippaava sekasikiö, josta ei ole kauhuelokuvaksi sen paremmin kuin komediaksi tai seikkailuleffaksikaan. Samaan hengenvetoon voisi jatkaa, että myös kerronta on burtonmaisen töksähtelevää ja tapahtumat sisältävät uskomattoman määrän päämäärätöntä haahuilua ja muita omituisuuksia.
 
Mutta jos noin ruotisi, voisi hyvinkin olla turhan epäkunnioittava tätä Terry Gilliamin ohjaustyötä kohtaan. Tätä elokuvaa katsoessa on syytä unohtaa genrerajat ja muut vastaavat turhuudet, ja ottaa tyytyväisenä vastaan se mitä annetaan. Kyseessä on nimittäin kerrassaan viihdyttävä ja paikoitellen hauskakin pätkä, jonka visuaalinen anti on paikoitellen peräti huikeaa. Jacob Grimmin kiipeily kirotun tornin katolla meinasi huimata jo TV:stäkin katsoessa...
 
Tosiasia kuitenkin on, että aidon noituuden kanssa tekemisiin joutuvien Grimmin huijari-satumaakari-veljesten saagaa seuraava juoni on melkoisen ohut, ja koko tarinan punainen lanka tuntuu välillä katoavan olemattomiin. Tuon harminaiheen vastapainona ovat kuitenkin lukuisat viittaukset vanhoihin satuklassikoihin sekä viktorkalborrekmaisen mainion kiduttajamestari Cavaldin roolissa patsasteleva Peter Stormare.
 
Pitkällisen harkinnan jälkeen arvosanaksi 8+.

Walk the Line
 
Siinä nyt vaan tuntui olevan kaikki mitä juuri tuossa elokuvassa piti olla. Joten: 10.
Mielentilanikin oli ilmeisesti sopiva, koska olin haltioissani, itkin ja nauroin - ja suunnilleen pompin irti penkistä It Ain't Me Babe -biisin tullen. Tämä leffa ylitti odotukseni. Ja vielä on mainittava erikseen harvinaisen timmi aloitus. Jes!!

Goodbye Lenin!
 
tuli lopultakin katsottua pois kovalevyltä. Osasin lukemani perusteella odottaa hyvää elokuvaa, mutta silti... haikeankatkeransuloinen tunnelma sai nauramaan komedialle pala kurkussa. 9 1/2.

Suuri kauhu/jännitys/mysteerileffavaihde jäi päälle...
 
Fragile
 
Jos jotain leffaa voi syyttää kliseistä niin tätä ainakin. Calista Flockhartin tähdittämä kauhuleffa kertoo sairaalaa piinavasta "mekaanisesta" kummituksesta. Mitähän hyvää tästä keksisi? Eipä tästä voi juuri mitään muuta sanoa kun että tummat sävyt paistaa oikein onnistuneesti läpi. Elokuva ei näytä edes halvalta mutta tarina on vaan yksinkertaisesti niin huono ja kliseinen ettei sitä edes ihan ok näyttelijäsuoritukset kykene nostamaan paremmaksi. Kliseet alkaa siitä kun päähenkilö huomaa ettei hänelle ole kerrottu kaikkea ko. laitoksesta. Sitten on se vaihe kun kuolleet alkaa kummittelemaan eli Amy näkee jotain yliluonnollista eikä muut suostu uskomaan. Pienen penkomisen jälkeen alkaa porukka pitää vähitellen puolia. Onhan se kliseinen elvytyskohtauskin sinne saatu mukaan jossa joku päähenkilöistä pelastuu nippanappa. Voi jeesus... Kuka näitä tekee?
5
 
Session 9
 
Brad Anderssonin The Machinist oli mielestäni oikein onnistunut thrilleri/mysteeri. Nyt sitten sain tämän aikaisemman tekeleen käsiini. Machinistin tasolle tämä ei tietenkään aivan yllä, mutta viime aikoina ei ole tullut juuri parempiakaan nähtyä.
9
 
Dark Water
 
Tämän lienee aika moni nähnyt. Varmaan olette samaa mieltä jos sanon että elokuva lähentelee pikemminkin draamaa muutamalla yliluonnollisella kohtauksella hyöstettynä. Lopputulos on sen verran keskinkertainen ettei tästä mitään klassikkoa saa tekemälläkään. Japsiversiota en ole nähnyt, mutta jotenkin minulla on sellainen aavistus että se on parempi.
7
 
In The Mouth Of Madness
 
Teemana on hulluus ja mikä on todellista ja mikä ei. Kerrassaan loistava ja hyvin kasattu kauhuleffa. Tämä on sitä John Carpenteria parhaimmillaan.
8½

Tarpeettomia ihmisiä
 
Laitetaan numeroksi 8, kun se ei kuitenkaan oo silleen viihde-elokuva, vaan KOM-teatterin näytelmän tv-versio. Hiton pysäyttävä kuitenkin. Kertoo siis parisuhdeväkivallasta.

Corpse Briden katsoin. Olen... sanaton.

Corpse Briden katsoin. Olen... sanaton.
 
Mä oon nyt katsonut sen kolme kertaa ja paranee vaan.

Mä oon nyt katsonut sen kolme kertaa ja paranee vaan.
 
Sen uskon.

X-men 2
 
Sarjakuvalle hienosti kunniaa tekevä elokuva, missä kaikki on kohdallaan. Puvusus, lavastus, juoni, erikoistehosteet, ja tietenkään näyttelijävalintoja unohtamatta. Spider-manin ohella niitä onnistuneita sarjakuvafilmatisointeja.
 
8½

Tässäpä kuluneen viikonlopun satoa:
 
Stargate **½
Peruskauraa. Joskus nuorempana tämä oli kovakin juttu, nykyään ei niinkään. Ei tässä mitään suunnattoman ärsyttävää ole, mutta kokonaisuudessaan keskitasoa. Vaikea tästä on kirjoittaa juuri mitään puoleen tai toiseen.
 
Doom *½
Jälleen yksi vesitetty idea ja videopelifilmatisointi sisältäen nopeita leikkauksia, hirviöitä, soundtrackilla rokkia ja näyttelijäpuolella The Rockia. Ja paljon ampumista, joka ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa. Paljon puhuttu, mutta vähän koominenkin FPS-osio jäi aika laihanlaiseksi kokeiluksi, vaikka sinällään elokuvan mielenkiintoisinta antia olikin. Muuten aika tyhjänpäiväinen filmi. Jonkin verran gorea tästä silti löytyi, ihan piristävää. Ei se kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että aikamoista soopaa teineille tämä on.
 
The Gate ***
Pikkupojat löytävät takapihaltaan kuopan, joka on tottakai Helvetin portti tähän maailmaan. Sitten alkaakin tapahtua kummia kun pahat voimat jylläävät, pikkupirut vilistelevät nurkissa ja kymmenvuotiaat nulikat yrittävät löytää keinon sulkea portti. B-luokan kauhukuonaa 80-luvulta, joka kuitenkin kerää pisteet kotiin reippaalla camp-otteellaan ja viihdyttävyydellä. Nasevat efektit!
 
Säpinää Chinatownissa ***
John Carpenter ja Kurt Russell lyövät hynttyyt yhteen tässä idän mystiikkaa ja magiaa, seikkailullista komediaa, sekoilua ja kungfua yhdistelevässä irroittelussa. Kokonaisuus jätti vähän ristiriitaisen olon. Tarinan hahmottomuus (Russellin esittämän rekkakuskin kaverin tyttöystävä kidnapataan salaperäisesti ja sitten alkaa seikkailu ihmeitä vilisevässä Chinatownissa) ja sinne tänne poukkoileva kerronta kääntyivät välillä rasitteeksi, mutta elokuva sisälsi myös paljon riemastuttavan absurdia kohellusta, varsinkin loppupuoliskolla. Kyllä tämän ainakin kerran katsoo. Aika outo elokuva. Tulee muuten Subtv:ltä tiistaina 7.3., kannattaa katsoa jos kiinnostaa.
 
Dog Soldiers ****
Neil Marshallin The Descentin innoittamana otin uusintakatseluun samaisen ohjaajan aiemman elokuvan. Ihmissusia siis tiedossa ja tämähän oli parempi kuin muistinkaan. Taisteluharjoituksessa keskellä metikköä seikkaileva sotilasjoukko kohtaa pusikoissa karvaturrirodun, jolle maistuu ihmisliha. Suojapaikka löytyy yksinään seisovasta mökistä, mutta kahdella jalalla kulkevien susihukkasten lisäksi uhka iskee myös sisältä päin, kun ryhmän keskinäiset välit alkavat rakoilla. Hilpeintä antia tässä on se veren maku suussa taistelu. Kun paikat käyvät tukalimmiksi ja panokset loppuvat, aseeksi kelpaa kattilat, pannut, lautaset, veitset, kaikki irtaimisto mikä käden lähellä on ja miksei myös nyrkitkin. Sotilaiden ja verenhimoisten ihmissusien yhteenotot ovat tehokkaan hyvin ohjattua veriurheilua, kuin myös mustan huumorin sävyttämää eloonjäämistaistelua. Lähtöasetelmiltaan perinteinen kauhun ja toiminnan yhdistelmä parantaa juoksuaan koko ajan ja pysyy ryhdikkäänä adrenaliinipaukkuna loppuun saakka. Piirun verran vittumaisempi The Descent oli myös silkkaa parhautta omassa lajissaan, joten tältä mieheltä on lupa odottaa vielä paljon.

No tuota Charlien enkeleitten kakkososaa yritin tuossa tänä iltana telkkarista katella, mutta ei, ei, ei... aivan järkyttävää sontaa... ei näin, kertakaikkiaan ei.
 
Äksöninä lähinnä koomista, mutta ei toiminut toisaalta komedianakaan, koska ei kuitenkaan ollut edes hauska. Pari ihan hyvää, vanhaa biisiä löytyi sentään ääniraidalta, mutta kun nekin olivat kaiketi mukana jonkinlaista huumoriaspektia luomassa, niin ei, ei ja vielä kerran: ei!
 
Jatko-osat harvoin muutenkaan yltävät ykkösosien tasolle, mutta tämä ei yltänyt kyllä yhtään mihinkään. Eikä tämä mielestäni ansaitse edes mitään arvosanaa.