Media ja viihde ›

Viimesimmässä Hellboy-trailerissa soi Smoke on the water, edellisessä Mony Mony. Onko tämä yleisön kosiskelua, äänisuunittelujen rakkautta klassikkoihin, vai silkaa laiskuutta?
 
Viimeksi korvaan särähti "Kids in America" Titansissa ja "Immigration Song" Thor Ragnaroxkin trailerissa. Välillä tämmönen pastissi toimii hyvin, välillä ei. Guardians of the Galaxy taisi aloittaa vanhojenn klassikoiden uudelleenlämmittelyn ja siinä yhteydessä se olikin kontekstiin sidottu ja toimi hyvin, mutta kaikki samansuuntainen viritys tuntuu tämän idean kopioinnilta.
 
Mua ärsyttää. Muita mielipiteitä?

Nää on näitä että kun joku saa jonkun hyvin toimivan kuningasidean niin se ryöstöviljellään pian kuoliaaksi ja jonkun ajan päästä sykli toistuu jonkun toisen idean myötä. Mikäs siinä jos biisi toimii leffan/sarjan tematiikan kans yhteen ja sitä käytetään järkevästi. Tämmösiä ovat olleet esim. Metallican One Punisher-sarjan trailerissa ja Stranger Thingsin kakkoskauden trailerissa soi Michael Jacksonin Thriller todella passelisti, kieli poskessa-kasarikauhua kun molemmat edustavat.

Vähän ennen Guardians of the Galaxya tuli RoboCop-remake, joka hämmensi Hocus Pocus -biisin käytöllä. Toki leffan pinnat nousi heti kun biisi lähti, mutta kenen ajatus oli että "tää taisteluharjoituskohtaus kaipaa ehdottomasti hollantilaista jodlausprogea"

bedlam: Vähän ennen Guardians of the Galaxya tuli RoboCop-remake, joka hämmensi Hocus Pocus -biisin käytöllä. Toki leffan pinnat nousi heti kun biisi lähti, mutta kenen ajatus oli että "tää taisteluharjoituskohtaus kaipaa ehdottomasti hollantilaista jodlausprogea"
 
Toivottavasti seuraavaksi kuvaan tuli sitten hymyilevä henkilö sinertävissä silmälaseissa.
nimim. "Vain 70-luvun nuoret voivat tämän ymmärtää"

Joskus oli sielunmessu näkkileipämainoksessa. Se tuntui ainakin idioottimaiselta valinnalta (vaikken uskonnollinen olekaan). Ei minun mielestä mitä tahansa musaa kuulu laittaa kaupallisten päämäärien palveluun.

Tai kuinka monta kertaa Norman Greenbaumin "Spirit In The Sky":n voikaan käyttää? Sehän on muuten oikeastikin tyyppiesimerkki, että toi yhden hippi-hitin ihme rikastui (rikastuu?) ihan törkesti pelkästään tuon biisin Hollywood-käytöstä.
 
Mielenkiintoinen aihe! Biisivalintojen latteus kyllä jaksaa yllättää silloin tällöin, etenkin kun joskus osuu oikea klisee-jackpot, jossa on käytetty IHAN kaikki "Who Let The Dogs Outista" lähtien.
 
Yleisestikin videotuotanto-hommissa laitetaan aika usein jokin tunnettu pop-rock-biisi pitämään paikkaa taustalle (se korvataan myöhemmin), mutta luulisin että kun jonkun ison Hollywood-tason budjetin leffasta on kyse, vaikkapa nyt jonkun Marvelin, ei sen lunastaminen tunnu missään niin samapa se nyt on sitten se Bohemian Rhapsody ottaa sinne muutamaksi sekunniksi.

Ready Player One yllätti positiivisesti. Leffassa kuullaan paljon hittejä, mutta Bruce Springsteeniltä harvinaisempi rockabilly-biisi Stand On It.

Moi.
 
htm: Guardians of the Galaxy taisi aloittaa vanhojenn klassikoiden uudelleenlämmittelyn...
 
:)
 
Riippunee leffavalinnoista, ikäryhmästä ja musamausta, mutta mun mielestä tuota mainitsemaasi "uudelleenlämmittelyä" on harrastettu niin kauan kun viihde-elokuvia on tehty.
 
Taide-elokuvissa musiikilla on ehkä hivenen erilainen rooli, tai niitä ymmärtämättömänä en vaan yksinkertaisesti hoksaa mitä kulloisellakin musavalinnalla haetaan.
 
Vaikea kuitenkaan uskoa että joku tietty biisi olisi sattumalta tai laiskuuttaan valkattu, leffagenrestä riippumatta.
Se, miten ohjaajan/tuottajan/käsikirjoittajan/tms. valinta osuu kehenkäkin katselijaan, se riippunee noiden aiemminmainitsemieni lisäksi myös siitä ymmärtääkö katselija/kuuntelija valitsijan vision vai ei, ja eritoten siitä pitääkö ko. biisistä vai ei.
 
Musapainotteisten leffojen ulkopuolelta erääksi vaikuttavimmista ja hätkähdyttävimmistä yllätyksistä oli mulla aikoinaan STTFC:ssä ohjaamossa soimaan laitettu Magic Carpet Ride Zefram Cochranen ensilennnon aikana.
Jonkinasteisena Steppenwolf-fanina lämmitti sydäntä kovasti.
 
Toisaalta, itse en aikoinaan edes tiennyt että (Feudin'/) Dueling Banjos oli klassikkostatuksen omaava biisi jo pitkään ennen kun se luvatta ja kompensaatiotta pöllittiin erääseen sittemmin klassikoksi muodostuneeseen leffaan.
 
Ja esimerkkejä vastaavanlaisista jokainen löytänee leffa/musamausta riippumatta.
 

 
htm: Mua ärsyttää. Muita mielipiteitä?
 
Mua ei pääsääntöisesti ärsytä, usein päinvastoin.
 
Osa valinnoista on kieltämättä outoja, mutta toisaalta outous pistää katselijan usein pohtimaan valinnan syitä, tai jopa tutustumaan ko. artistin tuotantoon, ja tuollainen on ainakin mun mielestä aina positiivista.
 
Big Bang Theory on varmasti edesauttanut Neil Diamondin tuotannon tutkimiseen, kuten Britannia Donovanin.
 
T:Samuli

Moi.
 
lukethesis: Tai kuinka monta kertaa Norman Greenbaumin "Spirit In The Sky":n voikaan käyttää?
 
Vaikka kuinka monta kertaa jos multa kysytään :).
 
Vaikka mulle tutuin -ja se ensimmäinen- kontakti onkin Doctor And The Medics versioon, tuohon biisiin en ole vuosikymmenten varrella päässyt kyllästymään vaikka ei ole likelläkään lempigenrejä.
Uppoaa myös coverina yleisöön kuin häkä, ikäryhmästä riippumatta.
 
T:Samuli

Klassikkobiisien käytöstä tulee mieleen melkein ensimmäisenä Quentin Tarantino, joka on hyödyntänyt leffoissaan paljon enemmän tai vähemmän tunnettuja kappaleita menneiltä vuosikymmeniltä ja ehkä herättänyt niitä uudelleen henkiinkin. Bobby Womackin "Across 110th Street" taitaa olla monelle tutumpi "Jackie Brownista" kuin siitä alkuperäisestä "Verisestä kadusta".
 
Coenin veljekset ovat myös aika metkasti hyödyntäneet menneiden vuosien musiikillista aarreaittaa. Bob Dylanin "Man In Me", Kenny Rogers & the First Editionin "Just Dropped in" tai Four Topsin "It's a Same Old Song" tuovat melkein heti mieleen kohtaukset kaksikon elokuvista.
 
Joskus klassikkobiisit voivat olla tietysti mukana vaan luomassa ajankuvaa, kuten vaikkapa Robett Zemeckisin "Forrest Gumpissa", jonka soundtrack on hieno läpileikkaus Yhdysvaltain lähihistoriaan.
 
Kuuntelen juuri sopivasti The Man in the High Castle -televisiosarjan soundtrackia, jossa on ihan metkasti tuotu nykyartistit esittämään vanhoja pophittejä. Rohkeampiakin olisivat nämä sovitukset voineet kyllä olla.
 
basisti1971: Riippunee leffavalinnoista, ikäryhmästä ja musamausta, mutta mun mielestä tuota mainitsemaasi "uudelleenlämmittelyä" on harrastettu niin kauan kun viihde-elokuvia on tehty.
 
Näin juuri. Ei tämä tosiaankaan ole 2000-luvun keksintö.

bedlam: Vähän ennen Guardians of the Galaxya tuli RoboCop-remake, joka hämmensi Hocus Pocus -biisin käytöllä. Toki leffan pinnat nousi heti kun biisi lähti, mutta kenen ajatus oli että "tää taisteluharjoituskohtaus kaipaa ehdottomasti hollantilaista jodlausprogea"
 
Sama biisi soi Baby driverissa ammuskelukohtauksen taustalla ja toimi yllättävän hyvin. Kohtaus oli muistaakseni vielä sovitettu kulkemaan tuon biisin mukaan.

Huey Lewisin Power Of Love tuo välittömästi mieleen Paluu tulevaisuuteen-leffan kohtauksen, jossa Marty McFly skeittaa lava-auton perässä.

HaloOfFlies: Huey Lewisin Power Of Love tuo välittömästi mieleen Paluu tulevaisuuteen-leffan kohtauksen, jossa Marty McFly skeittaa lava-auton perässä.
 
Erona siihen klassikkobiisien käyttöön on se, että tuo tehtiin kyseistä leffaa varten.

Full Metal Jacketissa oli paljon hienoja biisejä keventämässä tunnelmaa.
 
Johnnie Wright "Hello Vietnam"
Sam the Sham & The Pharaohs "Wooly Bully"
Nancy Sinatra "These Boots Are Made for Walkin'"
The Trashmen "Surfin' Bird", ja monta muuta.
 
https://www.youtube.com/watch?v=gnHNsG_s46w
 
Myös Forrest Gumpin Vietnam -jaksossa on hienoa kuulla CCR:n Fortunate son.

basisti1971: Riippunee leffavalinnoista, ikäryhmästä ja musamausta, mutta mun mielestä tuota mainitsemaasi "uudelleenlämmittelyä" on harrastettu niin kauan kun viihde-elokuvia on tehty.
 
Joo, on on. Mulla on vaan sellanen fiilis, että tää koki viime aikoina jonkinlaisen uuden tulemisen juuri tuon mainitun leffan jälkeen. Ja monessa paikkaa se on tuntunu päälleliimatulta.

htm: Joo, on on. Mulla on vaan sellanen fiilis, että tää koki viime aikoina jonkinlaisen uuden tulemisen juuri tuon mainitun leffan jälkeen. Ja monessa paikkaa se on tuntunu päälleliimatulta.
 
Itse olen kiinnittänyt ensimmäistä kertaa huomiota tällaiseen ilmiöön Die Hard 4.0:ssa, jossa soi CCR:n Fortunate Son. Ja nimenomaan sellaisessa yhteydessä (ainakin muistaakseni), että biisi ei liittynyt erityisesti mihinkään ruudulla tapahtuviin asioihin, vaan valinta tuntui siltä, että oli vain haluttu jotain rouheaa ja uskottavaa rokkia sen kummemmin kappaleen sanomaan tms. paneutumatta.
 
Toki klassikkobiisejä on leffoissa käytetty ns. aina, mutta kieltämättä tuntuu, että viime vuosina niiden käyttö on lisääntynyt, ja juurikin tuollaiseen tunnarinomaiseen tyyliin. Kaiken maailman Vietnam-leffat jne. on mielestäni tässä suhteessa eri asia, kun niissä musiikki kuitenkin toimii olennaisena osana leffojen ajankuvaa. Ja mitä Tarantinoon tulee, niin vanhojen biisien käyttöhän on hänelle suoranainen tavaramerkki, mitä viljellään halki leffojen eri biiseillä, ei niinkään että vain joku tietty klassikko olisi "tunnarina". Eivätkä nuo Tarantinon biisit mitään kaikista ilmeisimpiä rock-klassikoita ole ainakaan ruukanneet olla.