Musiikkibisnes ›

Sitaatti "Maaginen 28. ikävuosi? -ketjusta"
 
Lennu:
Vakavasti otettava kiertue ei ole Hiacella suoritettu Tampereen Hellän ja Kuopion Henkan välillä suhailu, eikä omakustanne'levyt' saa jakelusopimuksia. Eli siis demot.

Saahan sen rajata noin, mutta puhut kyllä sellaista painavaa asiaa joka ansaitsee oman ketjunsa (siis tämän).

Eli: mihin ovat kadonneet vakavasti otettavat kotimaankiertueet? A-divarissa niihin ei enää ole varaa kohonneiden keikkaliksojen vuoksi, b- ja c-divareissa niihin ei ole varaa kun keikoista ei makseta. Sen seurauksena bändien identiteetti muuttuu sellaiseksi harhaksi, jossa pop- tai rockbändille keikka kolmena perättäisenä lauantaina on jo "kiertue"; vanhemmat soittajat muistavat vielä että kiertue tarkoitti sitä ettei pääse kotiin nukkumaan ainakaan kahteen viikkoon, ehkä kuukausiin.

Ja sitten toisaalta tuo omakustanne-juttu. Levy-yhtiöt oivalsivat viimeinenkin viimeistään tuossa kymmenisen vuotta sitten, että monissa genreissä tärkeintä on uskottavuus, ja sitä ei saa kompromettoida ottamalla yhtyeitä isoille talleille ennen kuin uskottavuus on varmasti kunnossa ja oppirahat maksettu. Tää oli vähän vaikeasti sanottu, mutta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sainattavan bändin pitää olla jo niin vakiintunut että sillä on oma yleisöpohja kunnossa (keikat myyty täyteen) ainakin jokaisessa yliopistokaupungissa, ja kunnes tää tapahtuu pitää pärjätä omakustanteilla ja nollakeikoilla.

Eli ostetaan vain sellainen omenapuutarha, jossa on vain kypsiä omenia poimittavaksi. Ei puhettakaan, että enää lähdettäisiin tekemään ketään tunnetuksi sen tarjonnan kautta. Haetaan vain nurkan takaa yllättäjiä, niitä ihmeitä että bändi onkin kasvanut stadionluokkaan kenenkään keksimättä, ja odottaa poimijaansa. No, säästäähän siinä sitten.

Mut tavallaan tilanne on pop-rock -puolella niin, että artistin tai bändin ensimmäinen homma on olla hyvä myymään keikkaa, hyvä levittään sanaa, hyvä askarteleen omia demoja, ja mielellään niin rikas että sillä on varaa kilpailla ammattilaissarjassa. Ja samalla riittävän kapinallinen, mutta yhteistyöhaluinen. Olis kans kiva jos persoonasta löytyisi jokin mahdollisimman laaja pienin yhteinen nimittäjä johon samaistua, kuten määrittelemätön angsti ja ahistus, tai iloinen tyhmyys.

Jos tämä jaksaa sitten sen lisäksi kirjoittaa hyviä biisejä, treenata ne, olla keikalla ajoissa ja antaa kaikkensa, sehän on bonusta. Mutta ei välttämätöntä, asiaa voi kompensoida hypettämällä, tai ostamalla velaksi kunnollisen tekniikan taustanauhoineen.

Sanotaan, ettei harrastajien tarvitsekaan saada oikeita soppareita tai oikeita rundeja. Mut muusikoista on aina ja ikuisesti 85% harrastajia siinä mielessä kuin tää jako tehdään, puhuttiinpa 1920-luvusta tai tästä päivästä, nimiorkestereista tai soittokerhoista. Varsin kovissakin orkestereissa on usein osa porukasta ihan päivätöissä, ja jos kyynisiä ollaan niin olipa vaikka maailman kovin soittaja niin jos samalla myy musakaupassa niin se kauppa on ammatti ja soitto harrastus. Eikö olekin loukkaavaa?

Ihan sama, vaikka identiteetti olisi kuinka puhtaasti muusikon identiteetti.
 
Keskustelua aiheesta? Ja huomioikaa otsikko, aloituksen sävy on tietoisesti provokatiivinen. Aihe on kuitenkin relevantti ja vakava.

Tämä on kiinnostava aihe.
 
Mulla on sellainen sanottava tähän, että nyt kun lähes joka viikko maassamme käy maailamnluokan tähtiä keikalla, on kotomaan poikien entistä vaikeampi vetää jengiä saliin. Toki maassa on aina suht samansuuruinen joukko sitä kuuminta hottia, joiden keikat vetää missä vain (viimeksi varmaan Lauri Tähkä ja Herzenin broidit).
 
Mutta miten käy sille sankalle joukolle bändejä, joilta tähä hype puuttuu? Keikkoja pitää vetää todella pienissä mestoissa taikka keskellä viikkoa.
 
Jengiä keikoilla ei käy. Osittain siksi, että massi on tyhjä, koska edellisellä viikolla maksoi 40-60 euroa jostain "Deep Purple"-nimisestä kokoonpanosta.
 
Erityisen vaikeaa tuntuu olevan alaikäisten saaminen keikoille - vain todella kuumin listakärki kiinnostaa. Ja sama juttu tietysti noiden isojen keikkojen kanssa; jos vanhemmilta saa kerran ison läjän rahaa lippuun, on turha pyydellä heti uudestaan.
 
Idols kiinnostaa, levymyynti laskee, musa ladataan nettikaupoista kännykkään... ajan henki on sellainen, että mulle sitä on vaikeaa perustella järkevästi.

Erityisen vaikeaa tuntuu olevan alaikäisten saaminen keikoille - vain todella kuumin listakärki kiinnostaa. Ja sama juttu tietysti noiden isojen keikkojen kanssa; jos vanhemmilta saa kerran ison läjän rahaa lippuun, on turha pyydellä heti uudestaan.
 
Täytyy myös muistaa, että iso osa keikoista järjestetään anniskeluravintoloissa tai vastaavissa paikoissa, joihin ei alaikäisillä ole asiaa. Muistan kun itse täytin 18, oli hienoa kun pääsi vihdoin klubeille ja baareihin katsomaan bändejä. Ainakaan silloin lähikaupungeissa ei juuri ikärajattomia keikkoja järjestetty, paitsi kristilliset yms. tapahtumat jotka eivät lopulta kauheasti kiinnostaneet.
 
Idols kiinnostaa, levymyynti laskee, musa ladataan nettikaupoista kännykkään... ajan henki on sellainen, että mulle sitä on vaikeaa perustella järkevästi.
 
Tämä on ihan totta, tosin en ymmärrä miksi kännykkä olisi huonompi musiikinkuunteluväline kuin se kallisarvoinen vinyylisoitin. Kulkee mukana ja osasta uutta musiikkia ei edes ilmesty fyysisiä versioita enää. Ennemminkin pohtisin nykyisenkaltaisten levy-yhtiöiden tarkoituksenmukaisuutta nykymaailmassa.

Tämä on kiinnostava aihe.
 
Kyllä.
 
Mutta miten käy sille sankalle joukolle bändejä, joilta tähä hype puuttuu? Keikkoja pitää vetää todella pienissä mestoissa taikka keskellä viikkoa.
 
Jengiä keikoilla ei käy. Osittain siksi, että massi on tyhjä, koska edellisellä viikolla maksoi 40-60 euroa jostain "Deep Purple"-nimisestä kokoonpanosta.
 
Tällainen koventunut kilpailuhan on sikäli vain hyvä että suurin osa (pop/rock) bändeistähän on kuitenkin niitä jotka tekee sitä samaa huttua mitä 90% kaikista muistakin. Monissa bändeissä tilanne on se, että porukka osaa varmasti soittaa hyvin yhteen ja biisit ovat sinänsä hyviä. Ongelmana on, että ne samat biisit on tehty ja esitetty samalla kaavalla tuhat kertaa aikaisemmin. Montako rockrock -asennebändiä tälläkin hetkellä keikkailee suomessa kajaalit naamassa? Aika monta.
 
Miksi porukka menisi kuuntelemaan tätä vanhojen ideoiden kierrättämistä samalla kaavalla kun voi käydä toteamassa miten se lajityypin vanha iso nimi vetää niitä "originaaleja". Tähän väliin pitää todeta että joojoo, kaikki pop/rock musiikki on vanhojen ideoiden kierrättämistä, mutta kummasti niitä vanhoja ideoita pystytään silti käyttämään uusilla innovatiivisilla tavoilla.
 
Kun soittajia löytyy ja musiikki (eikä "se juttu") ei suuresti eroa bändien kesken toisistaan niin tilanne on se, että on ihan sama menetkö katsomaan bändiä 1 vai bändiä 2 kun luultavasti ne on kuitenkin ihan samaa kamaa. Sitten kun joku tekee jotain taas hieman uudella ja erilaisella tavalla niin jos potentiaalia löytyy niin se oma uskollinen yleisökin sille löytyy. Sitten vaan katsotaan riittääkö rahkeet siihen hypeen asti. Kyllähän se Lauri Tähkäkin on ihan oman juttunsa kehittänyt jolla erottua massasta ja sikäli ihan hypensä ansainnut. Eri asia on sitten se, kauanko tuolla jutulla vedetään niitä kuulijoita, mutta vaihtuvuus tälläkin alueella on ihan vaan luonnollista.

Kyllä.
 

 
Tällainen koventunut kilpailuhan on sikäli vain hyvä että suurin osa (pop/rock) bändeistähän on kuitenkin niitä jotka tekee sitä samaa huttua mitä 90% kaikista muistakin. Monissa bändeissä tilanne on se, että porukka osaa varmasti soittaa hyvin yhteen ja biisit ovat sinänsä hyviä. Ongelmana on, että ne samat biisit on tehty ja esitetty samalla kaavalla tuhat kertaa aikaisemmin. Montako rockrock -asennebändiä tälläkin hetkellä keikkailee suomessa kajaalit naamassa? Aika monta.
 
Miksi porukka menisi kuuntelemaan tätä vanhojen ideoiden kierrättämistä samalla kaavalla kun voi käydä toteamassa miten se lajityypin vanha iso nimi vetää niitä "originaaleja". Tähän väliin pitää todeta että joojoo, kaikki pop/rock musiikki on vanhojen ideoiden kierrättämistä, mutta kummasti niitä vanhoja ideoita pystytään silti käyttämään uusilla innovatiivisilla tavoilla.
 
Kun soittajia löytyy ja musiikki (eikä "se juttu") ei suuresti eroa bändien kesken toisistaan niin tilanne on se, että on ihan sama menetkö katsomaan bändiä 1 vai bändiä 2 kun luultavasti ne on kuitenkin ihan samaa kamaa. Sitten kun joku tekee jotain taas hieman uudella ja erilaisella tavalla niin jos potentiaalia löytyy niin se oma uskollinen yleisökin sille löytyy. Sitten vaan katsotaan riittääkö rahkeet siihen hypeen asti. Kyllähän se Lauri Tähkäkin on ihan oman juttunsa kehittänyt jolla erottua massasta ja sikäli ihan hypensä ansainnut. Eri asia on sitten se, kauanko tuolla jutulla vedetään niitä kuulijoita, mutta vaihtuvuus tälläkin alueella on ihan vaan luonnollista.

 
Ja tähän esillepääsyn ongelmaan liittyy erilaiset bändikoulutukset, jotka mielestäni ovat erittäin tärkeitä, jotta nykyään saisi kaiken mahdollisen avun nousta esiin massasta.
 
Mutta kuinka onkaan - bändiläisiä ei tunnu kiinostavan lainkaan itsensä sivistäminen musabisneksen koukeroissa. Eli varsin hiljaista on, kun jotain koulutusta on tarjolla... kyllä mut himasta huomataan asennetta siis piisaa

Tää oli vähän vaikeasti sanottu, mutta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sainattavan bändin pitää olla jo niin vakiintunut että sillä on oma yleisöpohja kunnossa (keikat myyty täyteen) ainakin jokaisessa yliopistokaupungissa, ja kunnes tää tapahtuu pitää pärjätä omakustanteilla ja nollakeikoilla.
 
Metallipuoli taitaa tässä olla se kummallinen poikkeus, jossa käytännössä keikkailemattakin ja muutamalla demolla voi saada ihan järkevän levytyssopparin ja lätyn kattavaan kansainväliseen jakeluun. Esimerkkejä on useampia.
 
EDIT: ...ja niitä yli kolmekymppisiäkin debyyttilevyttäjiä.

Metallipuoli taitaa tässä olla se kummallinen poikkeus, jossa käytännössä keikkailemattakin ja muutamalla demolla voi saada ihan järkevän levytyssopparin ja lätyn kattavaan kansainväliseen jakeluun. Esimerkkejä on useampia.
 
EDIT: ...ja niitä yli kolmekymppisiäkin debyyttilevyttäjiä.
 
Joo, toi onkin tosiaan totta.
 
Kaikki tietää että Suomi-metalli myy. Siinä liikkuu iso raha, ja riskit on verrattain pieniä. Eli tilanne on hetkellisesti suomalaisen metallimusan kanssa sama kuin moppitukilla Liverpoolissa 1964, grungebändeillä Seattlessa 1991, euro-poppareilla Ruotsissa 1994 tai huumepoppareilla Manchesterissa 1988.
 
Vähän aikaa kauppatuotteeksi kelpaa vaikka mikä. Ja sehän on tietysti hyvä juttu meille. Kysymys on kuitenkin hetkellisestä tilanteesta kunnes jatkuvuudenlaki palaa kehiin.
:-D