Studiotyöskentely ›

Moi,
 
Lainailin äskettäin Beatlesin loppukauden levyjä kirjastosta. Materiaali oli tietysti jo ennestään tuttua, mutta nyt studiotyöskentelyyn paremmin perehtyneenä en voinut olla kiinnittämättä huomiota niiden kyseenalaiseen tuotantojälkeen. Kyllähän varmasti Sir Martin on arvostuksensa ansainnut, mutta miksi kukaan ei uskalla esittää myös kritiikkiä hänen Beatlesin levyille jättämästään jäljestä? Miksaukset/äänitykset ovat monilta osin nimittäin erittäin amatöörimäisiä. Panoroinnit (kuten kaikki tietää) aivan miten sattuu. Erittäin räikeitä ja häiritseviä virheitä soittimien balansissa ja ekvalisoinneissa. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta jokainen joka noita jo stereoaikakauden levyjä kuuntelee voi tehdä nuo samat havainnot.
 
Yllätyin toisen kerran kuunnellessani vuonna 1999 julkaistua Yellow Submarine CD:tä. Levyllähän on mm. biisejä Sgt. Pepper'siltä. Samoja mokia mitä alkuperäisiltä julkaisuilta löytyi ei enää ollutkaan niin paljon. Joku oli siis korjaillut niitä. (Levyn kannessa ei lue mitään uudelleen miksauksista.) Tämä pani minut pohtimaan tuota otsikon ajatusta. Olin nimittäin aiemmin luullut, että noissa alkuperäisissä sessioissa oli tehty niin paljon ping-pong äänityksiä, että niiden muokkaaminen jälkikäteen olisi miltei mahdotonta. Vaan jotain on sittenkin ollut tehtävissä. Ekvalisoimalla ja kompressoimalla saa tietysti korjattua paljon, mutta yhtäkkiä kun rummut kuuluvatkin keskeltä ja muita soittimia on nätisti sijoitettu laitoihin ei voi olla miettimättä miksei niitä ollut tehty jo alunperin.
 
On totta, että tuolloin esim. tasapainoisen stereokuvan rakentamista vasta opeteltiin, mutta mitenkäs ne riipivät kitarat, tuskin kuultavissa olevat rummut yms. (listaa voisi jatkaa loputtomiin) ovat voineet päästä levyille sellaisenaan? Kyse on niin suurista virheistä, että näkemyseroista on turha puhua. Musiikki itsessäänhän on todella hienoa, mutta onko se Martinin korva sittenkään ollut niin erinomainen, kuin mitä kaikista ylitsevuotavista suitsutuksista voisi päätellä? Toki tuottaminen on paljon muutakin kuin pelkkää teknistä toteutusta, mutta kyllä vastuu äänityksen ja miksauksen tasosta on silti aika suuri osa sitä.
 
("Let it be" menee tietysti Spectorin piikkiin.)
 
Terveisin,
Timo

Kirjoituksesi herätti muutamia kysymyksiä: 1. Onko mielestäsi virhe jos rummut on panoroitu kaikkinensa toiseen kaiuttimeen? 2. Olisiko mahdollista, että miksaukset on tehty kuulostamaan hyvältä sen ajan stereoista/radioista? (riipivät kitarat) 3. Voisiko olla niin, että jotakin biisiä on parhaiten palvellut ratkaisu jättää rummut erittäin hiljaiselle? Lisäisin vielä että mielestäni näkemyseroista voi aina puhua eikä musiikin yhteydessä voi puhua oikeasta tai väärästä, eikä näin ollen voi myöskään puhua virheistä. On vain erilaisia ratkaisuja. Kysymykseesi siitä onko Martinin korva ollut niin hyvä kuin hehkutetaan voisi vastata ainoastaan mies itse. Sitä, onko hän tarkoittanut tehdä juuri tuollaisia ratkaisuja ei voi tietää. Yleisesti ottaen sitäpaitsi Beatlesien myöhempien aikojen tuotanto on ollut ns. kokeilevaa eli on pyritty hämmentämään pakkaa mitä ihmeellisimmillä ratkaisuilla.

Kyllä käsittääkseni George Martinin tuotantojälki on silloisen mittapuun mukaan ihan kilpailukykyistä. En tiedä mihin vertaat noita äänityksiä. Tuon ajan studio tekniikka oli alkeellista. George Martin äänittäjineen oli kyllä studiotekniikan edelläkävijöiden joukossa maailmassa varsinkin 60-luvun lopussa. En tiedä mihin biiseihin viittaat räikeissä soittimien balansseissa ja ekvalisoinneissa mutta ne ovat pitkälti makukysymyksiä molemmat puhumattakaan että EQ tuon ajan miksereissä oli hyvin rajoitettu nykyvermeisiin verrattuna. Laitteiden taajuusominaisuudet olivat myös varmasti hyvin erilaiset kuin nykyisin. Omintakeista panorointia voi selittää osin sillä että soittimia oli samoilla raidoilla eikä niitä pystynyt sijoittamaan stereokuvaan mihin halusi.
 
Mun tietojen mukaan 1999 julkaistulle Yellow Submarine CD:lle on biisit/biisejä tosiaan uudelleen miksattu. George Martin ei halunnut tehdä usein useampaa kuin yhden välimiksauksen joten jos viimeinen moniraitanauha on tallessa niin uudelleenmiksauksia voi helposti tehdä.
 
Kun raitoja on todella rajattu määrä niin päätöksiä balanssien/soundien suhteen on tehtävä ennen miksausta ja sitten kun matskua tulee lisää niin balanssit muuttuu välttämättä. Mielestäni osa voi laittaa myös näkemyserojen piikkiin kun ei ole sitä yhtä ja oikeaa tapaa tehdä musiikkia(kaan).

Mun mielestä Martinin tuotanto on aikakauteen nähden todella edistyksellistä ja hienoa. Ei studiotyöskentelyyn sinänsä ole mitään sääntöjä ja nyt vallitseva tapa panorointia ja eq:ta koskien ei välttämättä ole mikään standardi. Ja surround todennäköisesti muuttaa senkin.

Mutta ennenkaikkea, mun mielestä on aina kummallista se että porukka usein sekoittaa tuotannon ja äänittämisen. Martin oli vanhanajan muusikko/tuottaja, jonka isoin panos oli sovituksissa ja luovassa tavassa muokata biisejä, ei äänittämisessä.

Mä olen aina ollut sitä mieltä, että äänittäjä, tuottaja ja usein sovittajakin on hyvä pitää erillään. Kaikissa noissa osa-alueissa on ihan tarpeeksi opiskeltavaa.

Mitä ylempänä on todettu, pitää paikkaansa. Haluaisin kuulla kuinka arvostelija äänittäisi esim Sgt. Pepperin sillä kalustolla millä se on tehty. Äänittäminen neljällä raidalla on hiukkasen ongelmallisempaa kuin tämän päivän peräti harrastelija kama kalustolla.

Monista Tahdittomien loppupään levyistä on tehty sekä stereo- että monoversiot. Tämä saattaa olla syynä erilaisten versioiden postuumeihin ilmaantumisiin.
 
Senaikaisesta stereosta sen verran, että yleisin metodi kahden kaiuttimen sijoittelulle kotioloissa oli pitkään laittaa ne yksinkertaisesti päällekkäin (vertailukohtana vaikka nykypäivän 5.1-systeemit kotisohvien ympärillä... hyvä jos edes vasen ja oikea kaiutin on kohdillaan.). Stereo oli tuohon aikaan vielä uutta ja mahtavaa eikä tuotanto-osastolla ollut kehittynyt minkäänlaisia standardeja, tasapainoisia stereokuvia tai muita. Tähän kun lisätään vielä mikserien ekvalisointimahdollisuudet: 60Hz 'low' ja 10kHz 'high'-potikoineen, niin tuota...
 
Mielestäni Martinin sovitus- ja tuotantometodit sopivat Beatlesiin erinomaisesti, enkä keksi nurisemista edes Let It Be:stä. Olisin ihan tyytyväinen jos saisin itse tehtyä yhtä hyvän levyn...

Hienoa, olen saanut aikaan keskustelua!
 
Vaikka mikseri olikin ominaisuuksiltaan vaatimaton, niin ainahan sitä voi kitarasoundia tehdä sopivammaksi jo styrkkarista. Mitä tulee päällekkäisäänityksiin, niin nuo miehet tekivät niitä juttuja niillä laitteillaan päivittäin, joten on aivan oikeutettua olettaa, että he olisivat väkisinkin oppineet ennakoimaan välimiksausten balansseja suhteessa lopputulokseen.
 
Haluan korostaa, että pidän todella paljon bändin musiikista ja ilman George Martinin loistavaa panosta sovitusideoineen ja kaikkineen Beatles ei ehkä koskaan olisi noussut niin merkittäväksi.

Iso plussa Timolle yleisen mielipiteen kyseenalaistamisesta. Ketään, edes Fab Fouria tai Sir Georgea ei pidä nostaa Jumalaksi, arvostelun yläpuolelle.
 
Mutta samaan hengenvetoon minun on tietysti lausuttava eriävä mielipiteeni. Itse en ole koskaan kokenut Beatlesin levyjen soundeja millään tavalla häiritseviksi tai musiikin potentiaalia rajoittaviksi. Päinvastoin, ne ovat aina olleet tärkeä osa Beatlesin musiikin suuruutta. Beatles ja co tekivät valtavasti pioneerityötä tuomalla studiotyöskentelyn ja -tekniikan osaksi luomisprosessia.
 
Heidän hoviäänittäjänsä Geoff Emerickin haastatteluissa käy ilmi miten paljon pahennusta ja vastustusta heidän vallankumoukselliset äänityideansa herättivät EMI:n vanhan koulun studuoduunareissa. Ennen Emerickiä kellään alle 40-vuotiaalla ei ollut mitään asiaa tarkkaamoon! Ja valkoinen laboratoriotakki oli pakollinen varuste.
 
Beatles ei pelännyt ottaa riskejä musiikissaan eikä äänityksissä. Joskus heillekin tietenkin tuli missejä (hämmästyttävän vähän tosin IMHO), mutta omelettia ei voi tehdä munia rikkomatta. Ja Beatlesin omelettia ainakin meikäläinen jaksaa syödä ihan loputtomasti!
 
Mutta toisaalta... Beatlesin levyjen ja muiden "kanonisoitujen" mestariteosten kohdalla voi joskus olla vaikeaa nähdä metsää puilta. Voi ajatella niinkin, että hedän musiikkinsa sovitukselliset ja studiotekniset ideat koetaan niin täydellisiksi, koska ne ovat vuosien varrella kasvaneet erottamattomasti kiinni itse musiikkiin. Jopa soittomokista ja muista epätäydellisyyksistä on tullut niin olennainen osa kokonaisuutta, että niiden korjailu olisi beatlefanin korvissa selvä heikennys. Vähän sama kuin joku menisi ja tekisi Kairon Sfinksille uuden nenän tai suoristaisi Pisan tornin...

Tuon ajan studio tekniikka oli alkeellista.
 
Olikohan näin? Myönnettäköön, että mikserit olivat säätömahdollisuuksiltaan vaatimattomia, mutta se aiheutti toisaalta sen, että itse äänitystapahtuma pyrittiin optimoimaan, minkä kyllä kuulee Beatles-levyistä. Sen sijaan mikrofonit, soittimet, styrkkarit ja jopa nauhurit (Studer) olisivat tänä päivänä haluttua vintage-kamaa, joilla monet huipputuottajat haluaisivat päästä äänittämään välttääkseen nykyajan ylituotetun soundin.
 
George Martin ja kumppanit joutuivat siis aikoinaan olosuhteiden pakosta luomaan ainutlaatuisen soundin joka levylle. Se ei tänä päivänä onnistu, koska nykyajan kamat antavat mahdollisuuden palata yhä uudestaan samoihin asetuksiin ja niinpä soundeja hierotaan sellaisiksi, että ne eivät kestä useampaa kuuntelukertaa.

Olis mukava kuulla Timolta joitain ihan esimerkkibiisejä ja niissä esiintyviä kyseenalaisuuksia. Varsinkin kiinnostaa noi "riipivät kitarat" ja "kuulumattomat rummut" ja se loputon loppulista näistä suurista virheistä joita ei näkemyseroiksi voi kutsua. Vois vaikka tarkistaa omaa näkemystä, joka on enempi aina ollut vaan sen suuntainen, että jumaklavita ku joskus itse keksis ja uskaltais vielä toteuttaa jotain yhtä nerokasta. Useimmitenhan sitä loppupeleissä jollain menee jänö pöksyihin ja ne kaikista uskaliaimmat ideat tyrmätään "liian jotain"-argumenteilla - ettei lopputulos vaan ärsyttäisi ketään : )

Varsinkin kiinnostaa noi "riipivät kitarat"
 
Siitä on aikaa kun luin sen Beatlesin studiolokikirjan, jonka meidän silloiselta miksaajalta lainasin, mutta muistelen että Lennonilla oli jostain nimenomaisesta kitarasta sellainen visio, että se piti ajaa studion pöydän (olisko ollut joku Neve tai jotain) useamman kanavan läpi sillai kanavat peräkkäin, että kaikista sai käännettyä diskantit täysille. Se oli muistaakseni muuallakin käytetty esimerkki "innovatiivisista hetkistä" jolloin biit-lössi valtasi tarkkaamon ja äänittäjät olivat hätää kärsimässä jätkien visioiden kanssa.
 
McCartneyhän puolestaan käytti jossain vaiheessa kuukausitolkulla aikaa kotona trippaillen, leikellen erilaisia kelanauhoja loopeiksi jotka sitten piti integroida biiseihin osaksi äänimaisemaa...

Hienoa, olen saanut aikaan keskustelua!
 
Vaikka mikseri olikin ominaisuuksiltaan vaatimaton, niin ainahan sitä voi kitarasoundia tehdä sopivammaksi jo styrkkarista. Mitä tulee päällekkäisäänityksiin, niin nuo miehet tekivät niitä juttuja niillä laitteillaan päivittäin, joten on aivan oikeutettua olettaa, että he olisivat väkisinkin oppineet ennakoimaan välimiksausten balansseja suhteessa lopputulokseen.
 
Sopivampia kitarasoundeja ja balansseja? Tämä on edelleen hyvin makuasia. Ei ole standardia johon pitää sopia. Ihmiset eivät kuule/koe ääniä samanlailla. Sitä paitsi varmasti aina kaikkea voi parantaa loputtomasti mutta kuka jaksaa/viitsii/haluaa varsinkaan kun lopputulos on jo aivan riittävän hyvä. Täydellisiä ei hekään olleet mutta varmasti tyytyväisiä lopputulokseen jo silloin. Varmasti myös olivat tietoisia missä muualla maailmalla mennään musiikkituotannossa.
 
Tuon ajan studio tekniikka oli alkeellista.

Olikohan näin? Myönnettäköön, että mikserit olivat säätömahdollisuuksiltaan vaatimattomia, mutta se aiheutti toisaalta sen, että itse äänitystapahtuma pyrittiin optimoimaan, minkä kyllä kuulee Beatles-levyistä. Sen sijaan mikrofonit, soittimet, styrkkarit ja jopa nauhurit (Studer) olisivat tänä päivänä haluttua vintage-kamaa, joilla monet huipputuottajat haluaisivat päästä äänittämään välttääkseen nykyajan ylituotetun soundin.

Ok, no kyllähän se oli alkeellista kun verrataan esim. raitojen määrää, miksereitä je efektointia mutta myönnän että ei se juuri menoa haitannut. Joidenkin laitteiden taajuusvasteissa varmaan oli kyllä puutteita kun ajatellaan signaalitietä mikrofonista valmiille levylle. Sen huomaa uudelleen miksatuista ja masteroiduista biiseistä. On totta että monet sen aikaiset mikrofonit ja putkivermeet, nauhurit on edelleen soundien puolesta todella haluttua. Ongelma ei kaikesta huolimatta piilekään yleensä laitteistossa vaan siinä miten sitä käytetään.
 
George Martin ja kumppanit joutuivat siis aikoinaan olosuhteiden pakosta luomaan ainutlaatuisen soundin joka levylle. Se ei tänä päivänä onnistu, koska nykyajan kamat antavat mahdollisuuden palata yhä uudestaan samoihin asetuksiin ja niinpä soundeja hierotaan sellaisiksi, että ne eivät kestä useampaa kuuntelukertaa.
 
Kyllä se teknisesti onnistuu nykyäänkin mutta se magic syntyykin sitten vasta kun on hyvä biisi ja siihen joku nero miettii briljantin sovituksen ja joku äänittää vielä kahta edellistä kohtaa kunnioittaen. Laitteista se ei ole kiinni.

Okei,
 
Koska en jaksa alkaa tekemään sitä "loputonta listaa", niin laitanpa nyt muutaman esimerkin, niin päästään sitten kiistelemään niistä makuasioista ;-)
 
1. Nowhere man
- Panoroinnit poskellaan (bändi soi toisessa kaiuttimessa)
 
2. Sgt. Pepper's (Part 1)
- Lead-laulu kuuluu jostain kaukaa
- Soolokitara riipii (liian pinnassa)
 
Korjaukset on tehty vuoden 1999 Yellow Submarine versioon. (Vertailkaapa muitakin tämän ja alkuperäisten levyjen versioita.)
 
3. Got to get you into my life
- Koko miksauksen balanssi
 
Kyllä noin stydistä biisistä pitäisi kuulua muutakin kuin pelkkä laulu, tamburiini ja torvet.
 
Ylipäätään koko Beatlesin tuotantoa vaivaa tuo äärimmäinen panorointi jompaan kumpaan laitaan. Niissä tapauksissa missä se koskee koko bändiä rummut usein hautaantuvat muun materiaalin alle. Huom! George Martin itse kertoo istuneensa miksauksissa "stereokolmion keskellä". Valkoista tuplaa en ole kuullut pariinkymmeneen vuoteen, mutta muistan jo silloin ihmetelleeni kuinka biisien tekninen taso voi vaihdella niin paljon.

1. Nowhere man
- Panoroinnit poskellaan (bändi soi toisessa kaiuttimessa)
 
Niin onkin. Kaivoin hyllystä alkuperäisen paksun stereovinyylin, ja siinä on myös. Soundi on kuitenkin tasapainoinen ihan kuulokkeilla kuultunakin.
 
Muuten, tuohon aikaan pöydissä ei vielä ollut panorointia. Jokainen yhden kanavan monosignaali oli vasen, oikea tai monona keskellä, stereo tehtiin stereokuvalla. Jonkinlaista panorointia (sikäli kuin kanavia riitti) sai splittaamalla kahteen kanavaan, ja säätämällä näiden keskinäistä volyymia. Pöydissä ei isossakaan studiossa tosin yleensä ollut yli kuutta kanavaa...
 
2. Sgt. Pepper's (Part 1)
- Lead-laulu kuuluu jostain kaukaa
- Soolokitara riipii (liian pinnassa)
 
Korjaukset on tehty vuoden 1999 Yellow Submarine versioon. (Vertailkaapa muitakin tämän ja alkuperäisten levyjen versioita.)
 
Viitannet A-puolen avaavaan Sgt Peppers -biisiin? Laulu lähtee kello kahdesta, luonnollisessa tilassa. Tarkalleen peilikuvana lähtee ensimmäinen yleisöhurraus kello kymmenestä. Se such a lovely audience -höpötys panoroidaan hienosti noiden kahden pisteen 10->2 välillä vasemmalta oikealle, minkä jälkeen päälaulu palaa kehiin noin kello 2:30:ssä.
 
Tilaa siinä kyllä on. Taitaa olla luonnontila, joku oikea käytävä? Ja plate-kaiku vielä kaverina? Mitä Roope sanoo?
 
Uutta versiota mulla ei valitettavasti oo. Vain tuo vanha stereovinyyli.
 
3. Got to get you into my life
- Koko miksauksen balanssi
 
Kyllä noin stydistä biisistä pitäisi kuulua muutakin kuin pelkkä laulu, tamburiini ja torvet.
 
Sehän on hyvin tasapainossa, tamburiini ja laulu ovat keskellä, rummut ja torvet vastakkaisissa laidoissa. Basso on keskellä, ja melkein yhtä kovaa kuin laulu. Alkupuolella taitaa olla vain yksi kitara, joka soittaa teräviä iskuja perkussiotyyliin, loppupuolella näppäilyä tulee enemmänkin, ja taatusti tarpeeksi kovaa.
 
Ylipäätään koko Beatlesin tuotantoa vaivaa tuo äärimmäinen panorointi jompaan kumpaan laitaan. Niissä tapauksissa missä se koskee koko bändiä rummut usein hautaantuvat muun materiaalin alle. Huom! George Martin itse kertoo istuneensa miksauksissa "stereokolmion keskellä". Valkoista tuplaa en ole kuullut pariinkymmeneen vuoteen, mutta muistan jo silloin ihmetelleeni kuinka biisien tekninen taso voi vaihdella niin paljon.
 
Stereokuvalle ei ollut vakiintuneita paikkoja, eikä poplevyissä vielä ollut vakiintunutta kuulijakulmaa. Lähinnä tavoiteltiin sellaista "kärpäsenä katossa" -fiilistä, ja tietysti leikittiin uudella teknologialla.
 
Muistaakseni Doorsin Morrison Hotel -levyllä rummut ottavat askeleen stereokuvassa joka biisin jälkeen. Aivan kuin kaikki vaihtaisivat paikkaa. Kuulostaa aika tasapainoiselta silti.
 
Sun on muistettava, että tietyllä tavalla nää kuulemasi CD-versiot eivät vastaa alkuperäisiä stereovinyylejä, koska alkuperäisissä kaikki taajuudet muistaakseni viimeistään noin 150 - 250 Hz alapuolelta ajettiin monoksi. Muuten vinyylikaiverrus ei olisi onnistunut.
 
Siinä mielessä ei oo reilua, että mä vastasin haasteeseen pelkät 60-luvun vinyylit referenssinä.

Tilaa siinä kyllä on. Taitaa olla luonnontila, joku oikea käytävä? Ja plate-kaiku vielä kaverina? Mitä Roope sanoo?
 
Meikäläistäkö tällä tarkoitettiin? Olen duunireissussa viikon verran, pitää kuunnella jahka pääsee kotisohvalle... kommentoin sitten (jos muistan). Helvetin hyvä se on kuitenkin, sen voin sanoa samantien :)

Meikäläistäkö tällä tarkoitettiin?
 
Mä olen vähän huono noiden vaikeiden nimien kanssa. Ossikin muutti nikkinsä Ossiksi kyllästyttyään siihen, etten osannut sitä ...Ozze... Ozzyy... Ozzei.. kirjoittaa.
 
Kuten äänittäjä Martti aikoinaan rumpali Renskalle studioon tullessa tokaisi: "Sä oot sitten Repa, mä en opi uusia nimiä."
:-D

Kalvetkaa kateudesta:
Olin eilen kuuntelemassa, kun Sir George Martin piti tunnin mittaisen esitelmän lähinnä Kersantti Pippurin teosta. Onhan nuo jutut luettu ja nähty kaiken maailman dokumenttifilmeisssä, mutta tuntui ihan toiselta kuulla ne livenä miehen itsensä kertomana. Vuoden huippuhetkiä, ehdottomasti!
Sir Martin on nyt pikaisen laskutoimituksen mukaan 77-vuoden terhakassa iässä, mutta eivät näytä vuoden pahemmin painavan. Eritäin reippaan ja miellyttävän tuntuinen gentlemanni oli hän.

Kalvetkaa kateudesta:
 
Posket asianmukaisen vihreinä.
 
Sir Martin on nyt pikaisen laskutoimituksen mukaan 77-vuoden terhakassa iässä, mutta eivät näytä vuoden pahemmin painavan. Eritäin reippaan ja miellyttävän tuntuinen gentlemanni oli hän.
 
Mites kuulo? Jonkun lukemani jutun mukaan herralla on ollut tinnitusongelmia.
 
.

Mites kuulo? Jonkun lukemani jutun mukaan herralla on ollut tinnitusongelmia.

 
Se ei tuossa tilaisuudessa selvinnyt. Aplodit Sir George kuuli varmasti, ne antoi suuri salillinen ihmisiä seisaaltaan ja pitkinä.

Missä tuo tilaisuus oli?