Studiotyöskentely ›

Mä oon joskus äänittänyt kädet ja jalat erikseen, ihan hyvin toimii jos rumpali vaan siihen pystyy.
 
Jos pedaalinpolkija ei ole tarpeeksi tiukka hommassaan niin laitan kyllä basarin tilalle Kickpadin mielummin kuin otan jalat erikseen. Eip kuulu pedaali-ripuloinnit mihinkään muualle.
 
Ite oon noissa metallitouhuissa ottanu useinkin symbaalit lähimikeillä. Tuleehan tossa enemmän kanavia eli periaatteessa vaiheongelmat moninkertaistuu, mutta raitoja siirtelemällä sitten...
 
Tää ei mikään ihan huono kikka musta ole sillä erottelua kyllä löytyy...muutama isompikin tekijä taitaa ottaa symbaaleita lähimikeillä, Anssi Kippo nyt ainakin.

darkus: Mä oon joskus äänittänyt kädet ja jalat erikseen, ihan hyvin toimii jos rumpali vaan siihen pystyy.
 
Muistaakseni Tom Pettyn Into The Great Wide Open -levyllä rumpali Stan Lynch soitti jokaisen rummun erikseen. Jeff Lynnen tuotantometodit tosin eivät käsittääkseni miellyttäneet Lynchia ja tämä jäikin bändin pitkäaikaisen rumpalin viimeiseksi studioalbumiksi Pettyn kanssa.

Tosin näin rumpalina täytyy todeta, että nämä "yksi asia kerrallaan" -tyyppiset rumpuäänittämiset ovat mun mielestä aika kaukana rumpujen soittamisesta. Miksei vois suoraan ohjelmoida koko hommaa? Etenkin jos vielä vedellään hommat gridiin ja vaihdetaan soundit sampleihin, niin siinäpä on rumpalin persoona ja kontribuutio kadotettu jo niin tehokkaasti, että en näe paljonkaan järkeä nähdä vaivaa rumpujen roudaamiselle, pystyttämiselle, mikittämiselle ja äänittämiselle.

Mikael: Tosin näin rumpalina täytyy todeta, että nämä "yksi asia kerrallaan" -tyyppiset rumpuäänittämiset ovat mun mielestä aika kaukana rumpujen soittamisesta. Miksei vois suoraan ohjelmoida koko hommaa? Etenkin jos vielä vedellään hommat gridiin ja vaihdetaan soundit sampleihin, niin siinäpä on rumpalin persoona ja kontribuutio kadotettu jo niin tehokkaasti, että en näe paljonkaan järkeä nähdä vaivaa rumpujen roudaamiselle, pystyttämiselle, mikittämiselle ja äänittämiselle.
 
Kyllä se näin on. Valitettavasti monista nykypäivän levyistä käy ilmi tekninen täydellisyys, joka ainakin omalla kohdalla on vaikuttanut jopa omiin kuuntelutottumuksiin. Jos virheitä ei ole ja tuotos kuulostaa konemaiselta, niin skippaan monesti koko bändin. Siis aivan pelkästään sen vuoksi, etten vain jaksa kuunnella sitä kaikkea luonnottomuutta.
 
Toisaalta, puhdas konemusiikki taas palvelee omana tyylilajinaan kyllä asiaansa.
 
Ehkäpä olen jo liian vanha ja tippunut kelkasta, kun uskon että soitinta pitää osata ihan oikeasti soittaakin.

Jos itellä olisi noin paljon mikrofoneja, kokeilisin ehkä pikemminkin kymmentä mikkiä setin ympärillä kuin yksittäisten peltien kohdalla. Vaikka puolikaareen setin ympärille ja siitä sitten settiä levittelemään.

En ole rumpali, mutta nämä äänityssysteemit kiinnostaa.
 
Kerran tosin soitin ja äänitin itse rummut yhdelle demobiisille. Soitin tosiaan joka raidan erikseen klikin tahtiin:D Soundeista tuli hyvät, mutta siihen se jäikin.

Ymmärrän idean eri rummunosien erikseen äänittämisestä äänittäjän näkökulmasta, mutta ajatus on ihan perseestä muusikon näkökulmasta. Taitava rumpali varmaan hanskaa homman, mutta taiteellisesta ilmaisusta ei varmaan voida sitten enää puhua ja spontaanius ja intensiteetti soitossa kärsii väistämättä taitavimmallakin soittajalla. En ihmettele, että he jotka ovat sitä kokeilleet, ovat olleet turhautuneita ja vihaisia. Sehän olisi sama kun joku kitararaita äänitettäisiin pienissä pätkissä osa kerrallaan!!! kuka kitaristi suostuu? kysyn vaan. Pitää kunnioittaa sitä rumpalia oman instrumenttinsa taitajana ja kyllä äänityskaluston pitää taipua tallentamaan se soittajan autenttinen soundi eikä niin että soittajan pitää taipua äänityskaluston ehdoilla. Miten se soittajan musiikkiinsa ripottelema taikapöly pääsee tarttumaan äänitteeseen, jos sen pitää soittaa kädet selän taakse sidottuna?
 
Näin niin kuin soittajan näkökulmasta asiaa ajatellen.

Komppaan ylläolevaa aivan täysin. Jopa ihan yksinkertaisellakin äänityskalustolla voi saada loistavan ja autenttisen rumpusoundin, jos soittaja osaa asiansa! Itse olen äänittänyt muiden sekä omia projekteja sen verran, etten ikinä edes uskaltaisi ehdottaa taitavalle rumpalille ''yksi rumpu kerrallaan'' -metodia.

Kaverin kanssa kerran äänitettiin rummut ja kitara samaa aikaa yhdellä mikrofonilla. Kuulosti todella hyvältä. Soittobalanssi ja mikrofonin sijoittelu taisi silloin olla kohdillaan.

hallu: Sehän olisi sama kun joku kitararaita äänitettäisiin pienissä pätkissä osa kerrallaan!!! kuka kitaristi suostuu? kysyn vaan.
 
Useimmat, sillä tuolla tavoin suurin osa nykylevytysten kitaroista tuplauksineen jne. vedetään. Harrastelijoilta ei taitu muuten, ammattilaiset saattavat saada biisin eteensä (lappu tai pelkkä audiodemo/pohjat) sessiossa äänityshetkellä, tai sitten kyse on itse itseään äänittävistä ja editointitaitoisista levytyksellä parasta ja toimivinta kokonaisuutta hakevista hanuista: tällöin kuvaan saattavat astua erilaiset viritykset (jopa soinnuittain/tahdeittain), capon luova käyttö jne. joilla ei ole mitään tekemistä livenä alusta loppuun soitettavan kitararaidan/-sovituksen kanssa.

Niin, että alkuperäisen kysyjän tilanteeseen tämä ehdotus erikseen soitosta oli, ei kaikkiin tilanteisiin aina ja parhaiten toimiva ratkaisu. Eli _jos_ haluaa niitä mikkejä symbaaleille useampia laittaa, niin siinä parhaan tuloksen saamiseksi samantien kannattaa kokeilla jos saisi niitä myös soitettua erikseen, _jos_ kerran on aikaa kokeilla. Helpoin ja klassinen tapa tietty on koittaa saada kaikki toimimaan yhdellä 47:lla ja ottaa ottoja kunnes on valmis.

Jännä ala tää äänitys/miksaus, ikään kuin eri työskentelymetodit olisi suuri kilpailu, jossa on vain voittajia. Ja sit muut sais myydä protoolsin ja lopettaa :D Mut eihän siinä mitään väärää ole, ajatusmalleja on hyvä rikkoa, jotta syntyy uutta. Syyllistyn siihen itsekin välillä. Pakkohan se on itseensä uskoa :)
 
Kirjoituksen aloittajalla on nähdäkseni aika asenteellinen lähtökohta, mutta ennen kuin aletaan puhua "filosofian vaihdosta" ja "kymmenen mikkiä on parempi ku kaks", ni olis hyvä tuoda muitakin näkökulmia ja metodeja mikitykseen.. Vaikkakin tähän mennessä keskustelussa on ollut aika voimakas sarkastisen kettuilun maku :D Hauskaa sekin!
 
Ensinnäkin, ei tulisi olettaa, että jos äänittää kymmenellä peltimikillä, että niitä on pakko käyttää kaikkia, ja koska gate. Jos olet varma, että kymmenen peltimikkiä on sun juttu (se ei kyllä oo aina muitten juttu, sori vaan, eikä siitä uutta filosofiaa saada, koska eri genret), niin ole rohkea ja tee niin, mutta katso ettet ammu itseäsi nilkkaan karsimalla tärkeämmistä asioista. Kuten tilamikitys, laadukas pönttömikitys jne jne. Ja jos sulla tosiaan rahkeet riittää, niin karsi miksauksessa raitoja sitä mukaa mikkejä kun on tarvis. Jos äänität setin todella hyvin, et välttämättä tarvitse kaikkia peltimikkejä. Mun mielestä overhead/tilamikitys on paljon ratkaisevampi kuin yksittäiset pellit. Tilassa pelti saa just sitä syvyyttä ja pehmeyttä. Joka on ainakin mun korvaan just hyvä.
 
Joku jo täällä totesi monta vaarakuoppaa. Ensinnäkin vaihehässäkkä on väistämätön, toiseksi tiedossa on todennäköisesti peltien yksiulotteisuus äänikuvassa. Jos painotat setin miksauksen peltimikkeihin (olet antanut ymmärtää, kun filosofiastakin puhut), niin tulos voi tosiaan olla todella ohut ja yksiulotteinen. Pelleissä ei paljon ole miksattavaa alle 500 hertzin, joten se mitä jää, saattaa häiritä just laulua ja syvyysvaikutelmaa tms. Vai oletko tekemässä instrumentaalia, rumputaidetta? Jos olet, niin sitten saattaisin ymmärtää :)
 
Mä mikitän useasti pellit omilla mikeillä, käytän nykyään enimmäkseen haulikoita siihen, mutta riippuu niin paljon tuotannosta ja genrestä. Ei oo tosin kymmentä peltiä vielä tullu vastaan missään.. Mutta sitä ennen on käytetty ylivoimaisesti eniten aikaa itse setin signaturesoundiin, tilamikitykseen ja tuotannollisiin ratkaisuihin.
 
Käytän itse osittain Andy Wallacen metodia, joka menee suurin piirtein näin:
 
-Pellit mikitetään erikseen tuotannon ja genren mukaan (metallissa enemmän mikkejä & diskreetimpää, rokissa vähemmän & pyöreempää, jazzissa sit ihan omat juttunsa). Esim. Mikael voi kertoo jazzhommista paljon paremmin! Jos peltejä ei ole erikseen mikitetty, käytetään overhead-paria. Olettaen että tilamikitys on laadukas.
 
-Koska overheadin equalisointi usein vaikuttaa negatiivisesti virvelin punchiin ja signaturesoundiin (pienentävästi, koska eq-leikkaukset), niin crashien iskut otetaan automaatiolla esiin 6-8dB aina kun niihin lyödään. Työlästä, mutta säästää kompromissi-equtukselta virvelin lähimikki vs. virveli overheadeissa -päänsäryssä..
 
(Wallace käyttää vielä lisäksi virvelisamplea (kaupalliset rokkituotannot), jonka lähettää kaikulaitteeseen, jotta saa vahvistettua tilasoundia puhtaalla kaikusyötöllä.. Mut onhan näitä metodeja.)

Mielenkiintoinen aihe. Olen tehnyt useita äänityksiä tällä metodilla, eikä soundi ole koskaan omaa korvaa erityisemmin miellyttänyt. Ainoa syy tähän ratkaisuun on ollut miksaajan speksit. Genre on aina jostain kumman syystä äärimetalli :P