Kitarat: kitarakamat ›

Yksi tärkeä pointti on jäänyt pois. On vaikea tehdä kaikin tavoin straton tasoista kitaraa vähemmällä vaivalla ja pienemmin materiaalikustannuksin. Eli toisin sanoen halvemmalla.
 
Mun nähdäkseni soittimia ajatellen on kaksi tekijää joissa ihmisten henkilökohtaiset mielipiteet eivät vaikuta läheskään niin paljon kuin muissa ominaisuuksissa. Ensimmäinen on mukavuus, toinen hinta. Jos pitäydytään näissä umpipuurunkoisten perinnemalleissa (strato, tele ja LP) ja unohdetaan ulkonäköseikat, tremolot, soundit sekä kaulan muotoilut on strato ehdottomasti helpoimmin lähestyttävä ja vähiten ärsyttävä soitin. Edellä mainittuja seikkoja en jätä pois vertailusta siksi että ne eivät ole tärkeitä vaan siksi että ne ovat pidemmän päälle mielipidekysymyksiä. Mun mieleen noista on eniten LP, joskin strato istuu parhaiten käteen. Ja tele viehättää yksinkertaisuudellaan.
 
Jos verrataan kiinteätallaista stratoa ja teleä, on mun nähdäkseni suurin ero soittimen muotoilu. Tele ei, varsinkaan sylissä pidettynä, ole läheskään yhtä mukava kuin strato. Mikäli tuo muotoilu nostaa hintaa vaikka 10%, se on halpa hinta tyköistuvasta vempeleestä jonka parissa viitsii nähertää. Eli siis muiden kuin mun tapauksessa soittaa.
 
Jos taas verrataan Stratoa ja LP:tä (esim. standard), on Lp:n valmistaminen arviolta ainakin 50% kalliimpaa. Edelleen näistä kahdesta strato on mukavampi ergonomisen muotoilunsa sekä kevyemmän painonsa vuoksi.
 
Nämä seikat (hinta ja mukavuus) ovat hyvinkin tärkeitä tekijöitä varsinkin ensimmäisen soittimen hankkijalle. Ja ne eivät ole läheskään niin pitkälle henkilökohtaisiin mielipiteisiin perustuvia seikkoja, joskin mukavuus on aina kiinni henkilöstä. Ai jaa, onks noi? Veikkaisin, että 90% prosenttia kitaristeista pitää stratoa melko mukavana mikäli kaulan muotoa ei oteta huomioon.
 
Näiden lisäksi uransa alkutaipaleella olevalle kitaristille monesti (lue yleensä) tärkeämpiä tekijöitä ovat soittimen ulkonäkö ja siitä ulkopuolelta saadut mielikuvat. Kuten se, että Yngvie tai SRV soittaa stratolla tai Yommi SG:llä. Osa näistä mielikuvista pohjaa selkeisiin totuuksiin (divebombit ja muut kivat esanssit on hippasen hankalia LP:n tune-o-maticilla) tai ihan tsyykkisiin tekijöihin (surffimusaa ei voi soittaa mustalla kitaralla). Nämä mielikuvat vaikuttavat myös kokeneempien kitaristien soitinvalintoihin vaikkeivat sitä helposti tunnustaisikaan. Onneksi on myös soitinvalinnoissaan rajoja rikkovia kitaristeja, kuten vaikka Jimi, T-Model Ford ja Tuomari Nurmio.
 
Kokeneemmilla vaikutteena on myös tottumus. Jos jonkinlainen strato on ollut ensimmäinen (ja toinen ja kolmas) soitin, tuntuu se helposti paremmalta vaihtoehdolta kuin mikään muu. Stratossa kun ei ole oikeastaan mitään kauhian ärsyttäviä piirteitä kuten paino tai ulkonäkö. Ainakin mun mielestä niitä löytyy lähes kaikista muista kitaroista paljon helpommin.
 
Jos tähän loppuun vielä hieman kiteyttäisi. Eli jos vaikka 50% kitaristeista ei pidä stratoa jostain syystä ärsyttävänä, 90% pitää sitä melko mukavana ja 50% riittävän monipuolisena. Jos vielä 40% pitää sen soundista ja 60% soittotuntumasta niin siinä on jo melkoisesti syitä suosioon. Kun tuohon yhdistetään kilpaileviin malleihin verrattuna melko edullinen valmistettavuus on meillä hyvä tuote jolle riittää käyttäjiä. Vaikka nuo luvut eivät ole peräisin kuin yhden klopin mutututkimuksista niin sanoisin niissä silti olevan jonkun verran perää.
 
Siis strato ei ole mun lempisoitin, ei edes kovin lähellä. Mutta ymmärrän sen suosion, se on hyvä soitin. Eikä kaikkien täällä tarvitse olla samaa mieltä tämän kirjoituksen kanssa. Mikäli tästä edes puolet on suurimman osan mielestä kohdallaan, on siinäkin jo aineksia moniin stratokauppoihin.

Plussaa tuli sulle Vrajala. Hienosti kirjoitettu. *Plussa* :)

Eppu Normaali.

Asiasta kukkaruukkuun, laskin aikojen alussa keskimikin alas, kun pleku osui siihen. Sitten monta vuotta myöhemmin vaihdoin mikit, ja siinä sitten testailin eri korkeuksia soundin kannalta, ja huomasin ettei pleku enää törmäile keskimikkiin. "Jee."

Se on muuten Iommi, ei Yommi. ;)
Kuriositeettina voisi muuten mainita sellaisen seikan Tony Iommin SG-historiasta, että Tonykin itse asiassa aloitti Stratolla, mutta kesken ekan levyn (Black Sabbath) nauhoitusten ko. Straton mikkivalitsin rupesi prakaamaan. Kiireinen aikataulu ei antanut myöten kitaran kunnostukselle, joten Tony otti varakitaransa joka sattui olemaan P90-mikeillä varustettu SG ja hoiti nauhoitukset loppuun sillä. Ja sille tielle sitten mies jäi eli eipä ole sen jälkeen Tonyn hyppysissä paljon muita kuin SG-mallisia nähty.
Tonyn omien sanojen mukaan kuitenkin yksi ensilevyä varten nauhoitetuista raidoista, Wicked World, on itse asiassa tuolla Stratolla soitettu (loput sitten Straton vikaannuttua SG:llä).
 
Ilmoittaudunpa tässä saman tien itse "poikkeavaksi" eli minulla ei ole tällä hetkellä valikoimassa yhtään Stratoa (sen jälkeen, kun 1980-luvulta asti palvellut puhkisoitettu ja vänkyräkaulainen yksilö siirtyi aktiivikäytössä olevien joukosta romuvarastoon alkuvuodesta). Lähimmäksi Stratoa tulee nykyvalikoimasta taitaa mennä tuo Jacksonin superstrato, mutta muut ovat sitten ehtaa Gibson-osastoa.
 
Jaa miksi? Pohjimmiltaan kaksi syytä:
1) Useammin soittelen musiikkia, johon humppari on paremmin omiaan kuin yksikelainen. Silloin harvoin, kun kaipaan yksikelaisen soundia, saan senkaltaisen äänen vaikka Variaxista. Eli siis todella harvoin! Itse asiassa minua on vuosien saatossa ruvennut tympimään yksikelaisen soundi erityisesti tallamikkinä niin paljon, että en kestä enää kuunnella joiden kuuluisien kitarasankarien revittelyä Straton tallamikillä (soundin takia). No, voihan sen tallamikin tietysti vaihtaa humppariksi ja tuolle mainitulle 1980-luvun Stratolle olin tehnytkin niin, mutta...
2) En pidä Straton ulkonäöstä. Juuri sen takia, että se on useiden ensimmäinen sähkis (myös minun) ja siksi jotenkin liian "tavallinen". Vanilja, perusmaku. Sinänsä ihan tyylikäs ok ulkoasu, mutta kun sitä näkee kaikkialla. Niin naurettavalta kuin tämä ehkä kuulostaakin, tämä oli minulle aivan yhtä painava syy kuin tuo edellinenkin.
 
Siitä huolimatta - siitä ensikitarastani, joka oli japsi-Strato, ei olisi pitänyt mennä koskaan luopumaan (myin 1980-luvulla ja ostin tuon toisen Straton tilalle). :(
 
Eedittiä:
3) Minun otelautakäteni sormet eivät oikein pidä Fenderin otelaudoista. Jostain syystä Gibson-tyylisillä otelaudoilla homma sujuu paremmin. Minun sormillani siis.
 
Lisää eedittiä:
Otan sen verran takaisin tuosta kommentistani Straton tallamikistä, että cleanilla tai hyvin pienellä rosolla soitettaessa Straton tallamikin soundi on ihan ok. Mutta kun säröä tulee lisää, en tykkää.

Straton- mallisia kitaroita on varmaankin eniten täällä maapallolla. Siitähän se vissiin johtunee.

No kai se johtuu siitä kun stratocaster on varmaan maailman tunnetuin kitara ja tommosseella on helppo soittaa.

Straton- mallisia kitaroita on varmaankin eniten täällä maapallolla. Siitähän se vissiin johtunee.
 
Niin. Ja tässähän kysyttiinkin nimenomaan Strato-mallisten kitaroiden perään, eikä suinkaan Fender Stratocasterista, josta on jo tullut jos jonkin näköistä esitelmää.

Niin. Ja tässähän kysyttiinkin nimenomaan Strato-mallisten kitaroiden perään, eikä suinkaan Fender Stratocasterista, josta on jo tullut jos jonkin näköistä esitelmää.
 
Pöh. saivartelua.
 
Minulla oli ennen stratoa jonkinlainen SG-mallinen kopio ja Ibanezin 335-kopio. Alkoi ärsyttää soundin paksuus, kun satun pitämään sellaisesta kirpeänpuoleisesta atakista ja lisäksi olen aina tykännyt vibrakammesta ja sen mahdollisuuksita. Kun velä Stratocasterin ulkonäkökin kovin miellyttää, ei muuta kuin säästämään ja strato hankkimaan. Siis oikea. Ja sellainen on tätä kirjoittaessa tuossa vieressä vieläkin ja ahkerassa käytössä siitä huolimatta, että aika menee tätä nykyä enemmänkin Jaguarin ja Jazzmasterin kanssa.

Se on muuten Iommi, ei Yommi. ;)
 
Häh? Jaa se kolmas kani vai? Mä oon aina luullut, että Pommi ja Gommi on ne kanit jotka rallattelee lavan etureunalla. Sitten se Yommi soittelee niille studiossa kaikki soolot nauhalle ja Tommi miksaa.
 
Vähäks mua hävettää.
 
Edit: Se on melkosen tylsää jos kirjoittaa tai sanoo sanan väärin kun vakavissaan tai edes puolivakavissaan yrittää jotain sanoa. En nyt viittaa tähän tapaukseen vaan yleensäkin keskusteluun vähän vähemmän tuttujen ihmisten kanssa. Itseäkin rupee usein hihityttämään tuollainen, vaikka toisella olisi kuinka hyvin perusteltua asiaa. Vanhat miehet ja lainasanat ovat tässä yhteydessä parasta (tai pahinta) mitä on. Ota nyt toinen vakavasti kun se puhuu ferkvenssistä tai moluraarisuudesta. Kaikki se energia joka pitäisi käyttää toisen kuuntelemiseen menee nieleskelyyn ja seinien tuijotteluun.