Kitarat: kitarakamat ›

hallu:
.. Tarvittiin lisäksi se, että seitkytluvulla (tai koska se nyt sitten oli) Jimmy Page kaivoi sellaisen viiskytluvun Paulin jostain roskalavalta ja keksi, että se on hyvä kitara. Kohta kaikki halusivat semmoisen, ja kun niitä viiskytluvun soittimia ei edelleenkään ole kuin se kourallinen, niin vintage on valmis.
 
E: tulipa taas pitkää ot:tä:-) terveisiä vaan pekkaselle :-D
 
Aika työlästä noin pitkiä kirjoituksia lainailla/lukea.. ;)
Pikkusen "hajahavaintoja" ja poimintoja tuosta.. Ei noissa kaikissa vanhoissa Les Pauleissa ym. ole suinkaan tuota "celebrity factoria" eli kuuluisuustekijää hinnoittelussa.. Ja se on lähinnä pointtina niille, jotka nyt ihan ehdottomasti haluaa jonkun "kuuluisuuden" omistaman soittimen. Eli tuossa on se fanitus ja "keräily" päällimmäisenä, kiistatta tietty noissa soittimissa on sitten sitä ekstraa hinnassa vieläkin enemmän, uniikki kampe kun on. Jos siis se on kiistatta yhdistettävissä tiettyyn soittajaan..
Jimmy Pagea ei kyllä tuosta LP-mallin suosioon noususta voi ensimmäisenä mainita, olkoonkin että sessiomuusikkona käytti kyllä "vanhaa" LP Customia, mutta Zeppeliinin alkutaipaleella Fenkun Telecasteria. LP-mallin "paluusta" ennemmin Paul Butterfieldiä ja Eric Claptonia lie "kiittäminen".
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Vintage_musical_equipment
 
Jos jäi huomioimatta, niin tuossa on tuota "määritelmää".

mpekkanen: Eikös tässä ollut enemmän kyse niistä Maya jne. kitaroista ..
Ei tässä varmaan kukaan ole KAIKKIA japanin soittimia huonoksi haukkunut...
 
Kylläpä vaan et noin mitenkään erotellut, vaan ihan sanatarkasti niputit kaikki yhteen.. ;) Tietenkin, jos tuottaa novellin verran tekstiä, voi siihen kirjoitukseen kumminkin jäädä perustavaa laatua olevia "virheitä", tai jotain.
Mikä mahtaa yhdistää seuraavia soittajia: Steve Miller, Andy Partridge, John Scofield, Bob Weir, Bobby Cochran, Snowy White, Paul Stanley, Gary Moore, tai Carlos Santana??
 
En tiedä miten voidaan puhua vintagesta jos siihen ei voi liittää hyvinkin monia määritelmiä. Osa niistä on jo muutenkin sellaisia, ettei ne ole kaikkien mielestä samanlaisia. Eikä niitä minusta voi kaikkia mitenkään absoluuttisesti edes määrittää.
-Mistä vuodesta alkaa vintage ja mihin se loppuu?
 
Tuosta voit sinäkin lukea, eräänlainen määritelmä tuo.
https://en.wikipedia.org/wiki/Vintage_musical_equipment
 
Vastannee melko moniin esittämiisi tiedusteluihin. Ja kuten jo aiemmin oli juttua, ei ole mitään "tarkkaa päivämäärää" sille, mitä nyt voi kutsua "vuosikertainstrumentiksi" (vintage instrument), ei voi paaluttaa esim. päivämäärää 15.4.1972 klo 15:00.

fox: Aika työlästä noin pitkiä kirjoituksia lainailla/lukea.. ;)
Pikkusen "hajahavaintoja" ja poimintoja tuosta.. Ei noissa kaikissa vanhoissa Les Pauleissa ym. ole suinkaan tuota "celebrity factoria" eli kuuluisuustekijää hinnoittelussa.. Ja se on lähinnä pointtina niille, jotka nyt ihan ehdottomasti haluaa jonkun "kuuluisuuden" omistaman soittimen. Eli tuossa on se fanitus ja "keräily" päällimmäisenä, kiistatta tietty noissa soittimissa on sitten sitä ekstraa hinnassa vieläkin enemmän, uniikki kampe kun on. Jos siis se on kiistatta yhdistettävissä tiettyyn soittajaan..
Jimmy Pagea ei kyllä tuosta LP-mallin suosioon noususta voi ensimmäisenä mainita, olkoonkin että sessiomuusikkona käytti kyllä "vanhaa" LP Customia, mutta Zeppeliinin alkutaipaleella Fenkun Telecasteria. LP-mallin "paluusta" ennemmin Paul Butterfieldiä ja Eric Claptonia lie "kiittäminen".
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Vintage_musical_equipment
 
Jos jäi huomioimatta, niin tuossa on tuota "määritelmää".
 
Juu pahoittelen tekstin pituutta. Se tulee siitä kun ajatus lähette rientämään kirjoittaessa eikä sitten jaksa itse riittävästi oikolukea ja stilisoida omaa tekstiä. Niin ja kiitos tarkennuksesta, asiakysymyksissä suhun voi aina luottaa :-). Tuo viittaus Jimi Pageen tuli mieleeni siksi, että luin jostakin aviisista artikkelin, jossa toimittaja oli epäilemättä mutkia oikoen luonut mieleensä tuollaisen kuvan (rivitoimittajat eivät aina ole tarkkoja yksityiskohdissa). En edes muista mistä aviisista luin ja olisin ehkä voinut hiukan varovaisemmin viitata asiaan.
 
Se mun pointti oli että soittolaitteilla on monenlaista arvoa (käyttöarvo, tunnearvo, keräilyarvo, etc.) ja joskus erilaiset arvon lajit yhdistyvät yksittäisissä soittimissa, mutta että meidän käyttäjien olisi hyvä huomata se asia kun keskustelemme näistä asioista. Että ei suotta loukkaannuta kun puhutaankin eri asioista. Siksi käytin esimerkkinä tuota omaa stratoani, jolla on paljon tunnearvoa ja kohtuullisesti käyttöarvoa, mutta ei juurikaan keräilyarvoa :-).

Eihän jonkun Gibson Les Paul Standard/Custom mallin arvo olisi ilman näitä Claptoneita, Pagea ja muita niin suuri mitä se nyt on näillä 50-luvunkin kitaroilla. Toki niitä ovat muutkin soittaneet, mutta aika moni on ennen ja nykyäänkin hommannut oman soittimensa sen oman kitarasankarinsa mukaan. Jos vain on ollut mahdollista. Noitahan ei tehty kovinkaan kauheasti silloin 50-luvulla ja varmaan nykyään tehdään joka vuosi kyseisiä Les Paul malleja enemmän kuin tuolloin 50-luvulla yhteensä.
Gibsonilla ja Fenderillä on kummallakin monia malleja joita saa lähes ilmaiseksi kuin verrattuna juurikin vaikka 50-luvun Les Paul tai Startocasteriin. Noista maksetaan 5 numeroisia summia ja se ensimmäinen numero ei ole edes ykkönen, jos kitara on hyvässä kunnossa. Monia Gibsonin 50-lukua vanhempia akustisia saa esim. halvemmalla kuin uusia Gibsonin joitakin akustisia. Ei ehkä niitä uusia kaikista halvempia malleja, mutta ei tosiaan kalliimpiakaan.
 
Fendeillä on hallun mainitsemia musicmasterita jne. malleja jollain tonnilla saatavilla, vaikka ovatkin 60-luvun kitaroita. Silti niitä saa 10 kpl samankuntoisia kuin saman vuotisen stratocasterin. Eikä ne tuotantomäärät ole varmasti 10 kertaa ainakaan suurempia. Pakostakin ne kuuluisat soittajat ovat silloin vaikuttaneet noiden kitaroiden hintoihin...
 
Aika paljon on ihan kummallisia uskomuksia näissä ns.vintage soittimissa. Huijatuksi tulemisen riski on myös aikamoinen. Myöskään ne vintage kitarat eivät ole edes niin hyviä sijoituskohteita kuin monetkin tahot antavat joskus ymmärtää.
Väkisin tulee paljon teksiä, jos tätä aihetta edes yrittää käsitellä kunnolla.

hallu:
Se mun pointti oli että soittolaitteilla on monenlaista arvoa (käyttöarvo, tunnearvo, keräilyarvo, etc.) ja joskus erilaiset arvon lajit yhdistyvät yksittäisissä soittimissa, mutta että meidän käyttäjien olisi hyvä huomata se asia kun keskustelemme näistä asioista. Että ei suotta loukkaannuta kun puhutaankin eri asioista. Siksi käytin esimerkkinä tuota omaa stratoani, jolla on paljon tunnearvoa ja kohtuullisesti käyttöarvoa, mutta ei juurikaan keräilyarvoa :-).
 
Tämäpä juur. Ja "tapauskohtaisesti" saattaa tulla soittimen-omistajalle paha mieli, myyntitilanteessa, että se armas ja huolella vaalittu oma wanha soitin ei ookkaan kuin vallan halvahko vanha ritsa. Ei ole ollenkaan vieras tilanne tuo, näin ent. soitin"fiksarina" tuohon törmää kyllä aika usein. Yks kaveri tuossa jokusia kuukausia sitten toi "vähän laittoon ja katsottavaks" kitaransa, ja ajauduimme vakaviin näkemyseroihin sen mahdollisesta myyntiarvosta.. Ei ollut "tonnin arvoinen" vanha japsi se, vaikka oli "melkein samanlainen" ollu jossain myynnissä tuollaiseen hintaan.
 
Mutta epäilen kyllä, ettet ole sitä omaas vintagemarkkinoille laittamassakaan.. ;)

mpekkanen: Eihän jonkun Gibson Les Paul Standard/Custom mallin arvo olisi ilman näitä Claptoneita, Pagea ja muita niin suuri mitä se nyt on näillä 50-luvunkin kitaroilla.
 
Tuotahan me ei voida tietää, luulopohjalla on mentävä.. ;) Mitä tulee noihin tuotantomääriin, Hollströmmi tuonne aiemmin laittoi tuotantomääriä, eli kovaa dataa.
Jonkinmoinen väärinkäsitys ihmisillä on yleensä tuon tehtaan, eli Gibsonin, tuotannosta, ei se vuositasolla mikään kovin kummoinen ole. Tosin itsellä ei ole sitten 80-luvun puolivälin mitään tarkkaa faktaa asiasta. Luulen kyllä, että vuoden 1966 tuotantomääriä ei vielä(kään) ole ylitetty. Tuo oli tuotantovolyymiltaan Gibsonin ennätysvuosi nimittäin..
Luulenpa, että tämän päivän tuotantovolyymi esimerkiks Kiinan tehtailla ylittää jo nuo 2000-luvun alun 2 suurinta, eli Samickin ja Cortin.
 
Aika paljon on ihan kummallisia uskomuksia näissä ns.vintage soittimissa. Huijatuksi tulemisen riski on myös aikamoinen. Myöskään ne vintage kitarat eivät ole edes niin hyviä sijoituskohteita kuin monetkin tahot antavat joskus ymmärtää.
Väkisin tulee paljon teksiä, jos tätä aihetta edes yrittää käsitellä kunnolla.
 
Jos aikoo tehdä ns. "tiliä", pitää olla aika paljon sitä "know-howta". Ettei iske kirvestään kiveen. Sijoituskohteena soitin (vaikka se vintage) on pitkäjänteinen ja hitaasti realisoitavissa. Olikohan "hidas volatiliteetti" sellainen sijoitusmiesten arvio??

fox: Kylläpä vaan et noin mitenkään erotellut, vaan ihan sanatarkasti niputit kaikki yhteen.. ;)
Mikä mahtaa yhdistää seuraavia soittajia: Steve Miller, Andy Partridge, John Scofield, Bob Weir, Bobby Cochran, Snowy White, Paul Stanley, Gary Moore, tai Carlos Santana??
 
Ok. Luetun ymmärtäminen on siis vahva laji ;D
 
Varmaankaan vintage ei ole se oikea vastaus ja kun aika moni on soittanut monenkinlaisilla soittimilla ja merkeillä, niin mikähän se vastaus sitten olisi? Kaikkihan ei ole enää edes hengissä....
Veikkaan, että nukkumisen lisäksi kaikki ovat syöneet ruokaa ja ovat käyneet myös vessassa(toivottavasti). Musiikistakaan ei voi oikein puhua, kun on listassa muutamia melko huonoja/yhdentekeviä meikäläisen makuun :)

fox: Tuotahan me ei voida tietää, luulopohjalla on mentävä.. ;)
 
Kun puhutaan Gibson Les Paul Standard/Custom 50-luvun tuotantomääristä, niin eihän ne ole mitään kovinkaan suuria verrattuna tähän päivään.
Kyllä tähän voisin luetella vaikka kuinka monia nimiä Claptonin, Page:n lisäksi...jotka ovat noilla soittaneet ja sitten on hinta noissa noussut. Tämän kyllä tiedät ihan varmasti itsekkin.
 
Ei kaikki Gibsonin, Fenderin tai monen muunkaan merkin harvinaiset mallit maksa sellaisia summia kuin 50-luvun Les Paulit. Ei vaikka olisivat paljonkin harvinaisempia ja kuitenkin soittimena ihan oikeasti hyviä.
Jos ei se haluttavuus liity hintaan, niin mikäs sitten?
Eikös sellaiset mallit myy(tai ovat myyneet), joilla ne omatkin suosikit soittaa/soitti...

mpekkanen: Ok. Luetun ymmärtäminen on siis vahva laji ;D
 
No, et ihan kaikkia ehtiny muokkaamaan, vai miten tää pitäis sinun mielestäsi ymmärtää:
mpekkanen:Myöskään ne hieman vanhemmat japanin ihan kaikki kitarat, eivät siis ole kuin pelkkää jätettä. Vanhaa voi olla, mutta ei hyvää. Ei edes sellaista, että niistä järkevällä rahalla saisi hyväksi. Sellaista on vintage parhaimmillaan tai pahimmillaa.
 
Kyllä minä muutamaankin kertaan tuon lukeneena ymmärtäisin että jätettähän ne. Ihan kaikki kitarat. Kyllä minä kovasti mieleni pahoitin.. ;)
 
Varmaankaan vintage ei ole se oikea vastaus ja kun aika moni on soittanut monenkinlaisilla soittimilla ja merkeillä, niin mikähän se vastaus sitten olisi? Kaikkihan ei ole enää edes hengissä....
Veikkaan, että nukkumisen lisäksi kaikki ovat syöneet ruokaa ja ovat käyneet myös vessassa(toivottavasti). Musiikistakaan ei voi oikein puhua, kun on listassa muutamia melko huonoja/yhdentekeviä meikäläisen makuun :)
 
Juu, vastaus ei ole että "soittavat slidekitaraa", vaan ovat todistettavasti noilla "jätekitaroilla" soitelleet, osa eksklusiivisesti, osa sitten muitten merkkien/mallien ohella. Eli 70-80 lukujen japseilla.

fox:
...
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Vintage_musical_equipment

 
Kiitos tuosta linkistä. Auttaa ainakin tälläistä kokemattomampaa ymmärtämään (suurinpiirtein) mitä "vintage" tarkoittaa kitarakamoissa. Kuten kyllä myös tämän ketjun monet kommentitkin.
 
Hoksin, että minua eivät lainkaan nypi aidot vintage-laitteet, niiden hankkiminen tai hinnat, vaan kaikenlainen harhaanjohtaminen ja ylenpalttinen hypetys, mitä on lieveilmiöinä joskus havaittavissa. Eli esim. jos hyvinkin heikkotasoista vanhaa soittopeliä myydään "vintagena" ylihintaan tietämättömälle. Tai jos esim. Hendrixin kuvaa käytetään mainostettaessa pedaalia, jota ko. herra ei urallaan ikinä käyttänyt. Tai jos vaikkapa annetaan markkinoinnissa ymmärtää, että tietyn tyyppistä musaa ei kunnolla voi soittaa kuin tietyn merkkisellä, mallisella ja värisellä kitaralla.

hollstro: Kerropa nyt muutama jolla noiden vintagekitaroiden markinaa manipuloidaan.
 
Kaikessa markkinoinnissa luodaan enemmän tai vähemmän katteeton mielikuva tuotteen erinomaisuudesta. Ylistyksen tarjoama mielikuva ja tosielämän laatu eivät kohtaa.
 
Ts vintage-, kuten muitakin markkinoita, manipuloidaan puhumalla paskaa.

Erikoista vääntöä aina siitä mikä on vintagea ja mikä ei. Googlen mukaan vintage = noting something from the past of high quality, especially something representing the best of its kind.
 
Miksei siis mistä tahansa laadukkaasta tavarasta voi tulla ajan saatossa vintagea?

fox: ...Mutta turhahan noista on mitään puhua, koska tuolla aiemmin tuomittiin kaikki japanilaiset soittimet paskoiksi. Että käsitelty tuokin osasto.
 
Käsität tahallasi väärin saadaksesi riidellä.

klobasa:...Miksei siis mistä tahansa laadukkaasta tavarasta voi tulla ajan saatossa vintagea?
 
Jos tulisikin vain laadukkaasta. Muutamien innokkaiden mielestä myös vanha romu on vintagea. Itse väitän että nimenomaan vanhaa, arvotonta romua ei pitäisi myydä erinomaisena vintagelaitteena.
 
Muutamia ko ajatus tuntuu kuitenkin ahdistavan.

LaMotta: Tässä taidetaan sekoittaa sujuvasti lomittain ja ristiin vintage, keräily sekä vanhan vs uuden välinen hyvyys ja mitä lie niin pahasti, ettei tästä ota kukaan tolkkua siitä, että mitä halutaan sanoa?
 
Mitä aiemmin tinttivertauksella halusin tuoda esille on se, että 60-luvun Tintti ei ole millään tavalla parempi kuin kaupan uusi. Jotkut vaan haluaa maksaa niistä paljon koska haluavat sellaisen eikä niitä ole tarjolla. Eli tarjonnan ja kysynnän suhde määrittää markkinat.
 
Itse en usko sitä, että 50-luvulla tiedettiin elektroniikasta ja soitinrakennuksesta mitään enempää kuin nykyään. Päin vastoin. Ja mitä tulee tonewoodiin, niin sehän kumottiin ja tyrmättiin toisessa ketjussa.
 
Tintin lukuoiminaisuudet eivät parane iän myötä, päinvastoin. Paperi kellastuu ja hapertuu. Vanha kitara sen sijaan voi olla parempi soitin kuin uusi.
 
Tonewood keskustelussa suurinta ääntä pitivät ne joilla ei näyttänyt olevan minkäänlaista tuntumaa soittimiin. Surullisena lueskelin "tietäjien" teorioita. Joka ei tunne asiaa voi toki väittää ihan mitä vaan, ja kokemattomuuden syvä rintaääni nousee falsettiin.

BugBadWolf: Kaikessa markkinoinnissa luodaan enemmän tai vähemmän katteeton mielikuva tuotteen erinomaisuudesta. Ylistyksen tarjoama mielikuva ja tosielämän laatu eivät kohtaa.
 
Ts vintage-, kuten muitakin markkinoita, manipuloidaan puhumalla paskaa.
 
Mitäs jos perehtyisit vintagesoittimiin paremmin ja palaisit asiaan kymmenen vuoden päästä.

fox:
Kyllä minä muutamaankin kertaan tuon lukeneena ymmärtäisin että jätettähän ne. Ihan kaikki kitarat. Kyllä minä kovasti mieleni pahoitin.. ;)
 
Jospa lukiset sen ihan kokonaan, niin huomaiset ehkä jotain muutakin. Ei silti, ei tarvitse.
Kyllä tuosta ymmärtää jos haluaa, että niitä hyviä kitaroita on tehty myös japanissakin. Jos lukee ajatuksella tuonkin tekstin ihan kokonaan, eikä irroita lauseita.
Itselläkin on ollut hyviä japanin soittimia, mutta nyt olikin kyse niistä jätekitaroista joita vintagena myydään. Siis niistä halvemmista Maya, Columbus jne. kitaroista joihin saisi vaihtaa ihan kaikki osat, että saisi hyvän.
Siitä tekstistä sen kyllä saa selville, mikäli niin haluaa.
 
Kaveri teki Mayan pulttikaulaisesta SG kitarasta 80-luvulla puukäsityötunnilla itselleen paremman sähkökitaran. Koska siinä oli talla mallia ei säädettävä, niin sen joutui hankkimaan uuden. Samoin mikit, koska olivat aivan huonot ja myös virityskoneistot. Mikkikytkimet olivat sellaiset liuku on/off, joten kaveri halusi nekin vaihtaa.
Kitarasta tuli koivubodynen hieman tavallista pienempi Explorer ja siihen sellainen todella tumma hieman punertava sunburst. Voisi sanoa, että aika hieno kitara ja varsinkin ensimmäiseksi tekeleeksi. Tallaan humbucker ja kaulaan yksikelainen, talla taisi olla joku Gotoh tai kuitenkin ihan laadukas sellainen. Ainoastaan kaula otettiin siitä vanhasta Maya kitarasta. Vaikka siihen vaihdettiin virityskoneistot, niin sen kaulan takia se kitara ei ollut ihan kauhean hyvä. Se oli kyllä käytössä useamman vuoden, mutta kaula oli jotenkin niin heppoinen että se taipui kuin olisi vibraa kääntänyt kun sillä soitti. Sitä ei saanut kuntoon, vaikka tallan hienosäätö olikin paremman tallan takia ihan hyvä. Myöskään satulasta se vireen heitto ei johtunut, vaan kaula oli tosiaan huono. Kitaraa kun kaveri alkoi tekemään, niin hän otti kaulan siksi vanhasta, koska ei olisi sitä osannut tehdä. Nuo muut osat myös maksoivat huomattavasti enemmän, mitä oli alkujaan luullut. Ehkä siihen olisi se kaulakin kannattanut ostaa, mutta parin vuoden soiton jälkeen hän möi sen pois ja osti ihan kokonaan uuden ja kunnollisen kitaran.
Tällaisia ihan samanlaisia Maya SG kitaroita olen nähnyt torilla ja kovempaan hintoihin kuin Gibsonin melody maker sarjan LP/SG/Explorer/Flying V kitaroita, joita on monesti saanut 250-300 euron hintaan käytettynä. Uusia on vieläkin Top Soundissa 399 oman gigbagin kanssa.
 
Jos tällaisien kitaroiden myymistä pitää (siis tuo Maya SG, esim.) vähintäänkin arvellutavana. Varsinkin kun myyjä liittää siihen ilmoitukseen sanat hyvä ja Japanilainen sekä vintage-->Niin minusta silloin on kyse lähinnä jätteestä, jonka kunnostaminen maksaa enemmän kuin palacasterin tekeminen ihan alusta pitäen. Noista kitaroista kun ei voi paljoakaan mitään osia ottaa, jos meinaa edes jotenkin hyvän soittimen saada. Myöskin silloin ollaan tuhottu tuo vintage soitin, mutta monesti sillä ei tee muutenkaan mitään.
Vintagenahan se kuitenkin myydään ja veikkaampa, että ihan kaikki ei noista kitaran ominaisuuksita pidä pelkästään positiivisina yllätyksinä. Voin olla toki väärässäkin...
 
Hyviä japanin kitaroita on kyllä, mutta varsinkin vanhempaan aikaan sieltä löytyy myös todella huonoja kitaroita. Ihan samaa tasoa kuin Neuvostoliittolaiset "vintage" kitarat. Varmasti on itärajan takanakin tehty ihan soitettavia ja hyviäkin soittimia aikoinaan ja varmast nykyäänkin, mutta sitä ei suuri osa ole ollut. Siis joskus vaikka 70-luvulla,vaikkapa.
Nykyään kun haaveillaan niistä hyvistä japanin vintage kitaroista, niin taitaa olla kuitenkin niin että ne paremmat soittimet löytyy nykyään ja vasta 80-luvulla Tokai, ESP, Fender esim. alkoivat tekemään kunnollisia soittimia. 80-lukua ennen oli kyllä ihan hyviäkin soittimia, mutta niiden huonojen määrä oli kyllä aikamoinen. Ei sellaista laatueroa ole ainakaan nykyään halvempien ja kalliimpien samanmerkkisien soittimien joukossa kuin silloin. Nykyään ei kaikki kiinankaan halvat soittimet ole niin huonoja kuin jotkut 70-luvun japanin vintaget.
 
Monelta merkiltä löytyi 70-luvulla mallistosta noita parin sentin paksuisia(tai paremminkin ohkaisia) telekopioita sellaisella tallalla(suoraan vielä laitettu), jota ei voi mitenkään säätä. Tuohon vielä ihan surkeat virityskoneistot ja mikit.
Tämän tyylisiä japanin kitaroita on muuten todella monella merkillä(80-lukua vanhemmissa kitaroissa) ja ikänsä puolesta kyllä varmaan olisivat jotain vintagea. Niillä ei vaan pysty oikeasti soittamaan ilman sellaista remonttia joka ei niihin kannata.
Tällaisista soittimista oli kysymys.

hollstro:..Vanha kitara sen sijaan voi olla parempi soitin kuin uusi...
 
Nimenomaan voi. Se ei missään tapauksessa ole itsestään selvää, eikä kitara parane automaattisesti vanhenemalla.
 
Todennäköisesti seuraavaan kysymykseen "kuka sellaista on väittänyt" vastaukseksi: Aivan liian moni.

Yksi "ominaisuus" vintage-kitaroilla on se, että yleensä niiden arvo nousee, pientä siksakkia voi olla, mutta muutaman vuoden tähtäimellä suunta on nouseva. Ostin vuonna 2005 Tukholmasta 1974 telecaster customin (3,38 kg) jonka ainakin minä luokittelen vintage-sarjaan. Kun vein sen Kitarapajalle nauhanvaihtoon, totesi Pusa, kun kerroin maksamani hinnan, että "onhan se ehkä vähän yläkanttiin, mutta vuoden päästä se on halpa"...hän tietenkin hiukan kärjisti, mutta nykyään ko. kitaran arvo on noin tonnin senhetkistä suurempi.

BugBadWolf: Käsität tahallasi väärin saadaksesi riidellä.
 
Fox kyllä käsitti _vahingossa_ väärin M. Pekkasen kömpelösti muotoillun virkkeen.
Mistäkö tiedän? Olen Alma Kassisen reinkarnaatio.