Kitarat: kitarakamat ›

Tuli mieleen kun tällä palstalla on näitä fiilistely ketjuja kuten vaikka "ostin jälleen kitarakamaa" jossa jengi voi jakaa hyvää mieltään ostettuaan jotain kivaa, että ihastutteko olemassa oleviin kamoihinne uudelleen samalla tavalla kuin uusiin ?
 
Itselleni nimittäin käy ihan koko ajan niin, että vaikka joku skitta tai vahvistin olisi ollut minulla vuosia tai jopa kymmeniä vuosia, niin yhä tulee fiilis "hitto onpa hieno ja hyvä kitara.." tai "perhana, että on makea vahvistin.." ja sitten sitä vaan fiilistelee kotvasen ennen kuin saa tehtyä mitään hyödyllistä.
 
Jos tunne alkaa laimentua, niin käy vaikka vähän aikaa lenkillä tai kuntosalilla ja jopa taas alkaa maittaa vanhatkin kamat :-). Mutta omalla kohdallani GAS varmaan rauhoittui tämän seikan vuoksi, että uudet soittopelit ei vaan innosta samalla tavalla kuin nämä vanhat.

Just näin on käynyt täällä. Nyt on tilanne se, että vaikka noita kitaroita on joku kuusi kappaletta, niin jokainen nostaa hymyn suupieleen kun alkaa jollain niistä soittamaan. Muutenkin tilanne on se, että en koe minkäälaista tarvetta uusille hankinnoille ja noista "rakkaista" ei yksikään tule olemaan kaupan. Oikeastaan aika optimaalinen tilanne. Nyt voi keskittyä täysin rämpyttelyyn.

Allekirjoitan tämän myös. Salkutan välillä kitaroita ihan tilanpuutteen vuoksi ja sitten onkin mukava saada välillä "uusi" kitara. Pedaalien suhteen on sama homma, mutta niitä olen kerännyt useampaan pedaalilautaan. Sattuneista syistä, kitaravahvarit ovat olleet pitkään vailla käyttöä, mutta kun vaikka Laney Klippiin heittää tulet niin on se vaan aina vähän maaginen tunne.

Tympee Huttunen: Allekirjoitan tämän myös. Salkutan välillä kitaroita ihan tilanpuutteen vuoksi ja sitten onkin mukava saada välillä "uusi" kitara. Pedaalien suhteen on sama homma, mutta niitä olen kerännyt useampaan pedaalilautaan. Sattuneista syistä, kitaravahvarit ovat olleet pitkään vailla käyttöä, mutta kun vaikka Laney Klippiin heittää tulet niin on se vaan aina vähän maaginen tunne.
 
Mukavaa, että on hengenheimolaisia :-). Mietin, että nämähän ovat kuitenkin kamoja, jotka on itselleen aikanaan valinnut ja hyviksi todennut ja mitä kauemmin niiden kanssa on pelannut, niin sen vakaampi käsitys niistä on syntynyt ja ne ovat osoittaneet kelpoisuutensa. Siinä mielessä olisi aika outoa, jos joku ihan uusi tuttavuus noin vain pesisi ja linkoaisi sen vanhan. Varsinkin kitaroiden kohdalla, jotka kuitenkin ovat (varsinkin edullisessa päässä) yksilöitä, kun se oma toimiva ja luotettava on löytynyt ja jonka kotkotuksia on oppinut ymmärtämään ja jonka kanssa on viettänyt tunteja ja viikkoja ja kuukausia ja vuosia aikaa, niin uuden osto on aina vähän semmoista "riskibusinesta" ja menee ainakin itselläni tovi ennenkuin uuden kitaran kanssa on täysin sinut olettaen ettei siinä tule mukana mitään yllätyksiä.
 
Tuli mieleen tuosta Laney Klippistä, että oikeassa vahvistimessa on jotain ihan erityistä fiilistä jota ei oikein saa digitaaliseen systeemiin. Ehkä jos digivahvistimen kytkisi oikeaan kitarakaappiin ja laittaisi volan oikealle tasolle, niin siitä irtoaisi analogivahvarin fiilis, mutta mahtaisiko se sittenkään olla ihan sama juttu. Riippuu varmaan vähän tsoundisopimuksesta...... ? itse käytän paljon digitaalista signaaliketjua sen helppouden vuoksi treenatessa ja silloin kun ei saa häiritä muita, mutta aina kun pitää äänittää kitaraa tai haluaa fiilistä, niin oikealle vahvistimelle ei itselläni ole vaihtoehtoa.

ak69: Just näin on käynyt täällä. Nyt on tilanne se, että vaikka noita kitaroita on joku kuusi kappaletta, niin jokainen nostaa hymyn suupieleen kun alkaa jollain niistä soittamaan. Muutenkin tilanne on se, että en koe minkäälaista tarvetta uusille hankinnoille ja noista "rakkaista" ei yksikään tule olemaan kaupan. Oikeastaan aika optimaalinen tilanne. Nyt voi keskittyä täysin rämpyttelyyn.
 
tuo on muuten ihan totta. Siis on aikaa rämpyttelyyn, mutta olen usein miettinyt että kuinkahan paljon tyytyväisyys kamoihin, on oikeasti tyytyväisyyttä itseensä? nimittäin itselläni jos soittopuoli tökkii pahasti, niin saattaa tulla kiusaus siirtää huomio toisaalle vaikka uusien kamojen hamstrailuun (sijaistoimintaa nääs). Mutta nykyisin kun tulee enemmän käytettyä soiton tauottamista, että olen vaan tehnyt jotain muuta vähän aikaa kun soitto tökkii, niin kiusaus kamojen ostoon on pysynyt itselläni kurissa....... tai oikeastaan ei tee mieli. Siitäkään huolimatta, että selailen edelleen mnetin toria aika säännöllisesti.

hallu: tuo on muuten ihan totta. Siis on aikaa rämpyttelyyn, mutta olen usein miettinyt että kuinkahan paljon tyytyväisyys kamoihin, on oikeasti tyytyväisyyttä itseensä? nimittäin itselläni jos soittopuoli tökkii pahasti, niin saattaa tulla kiusaus siirtää huomio toisaalle vaikka uusien kamojen hamstrailuun (sijaistoimintaa nääs). Mutta nykyisin kun tulee enemmän käytettyä soiton tauottamista, että olen vaan tehnyt jotain muuta vähän aikaa kun soitto tökkii, niin kiusaus kamojen ostoon on pysynyt itselläni kurissa....... tai oikeastaan ei tee mieli. Siitäkään huolimatta, että selailen edelleen mnetin toria aika säännöllisesti.
 
Koska en ole ollut varsinaisesti harrastaja koskaan, poislukien nuoruusvuodet, niin aika vähällä kamamäärällä olen selvinnyt. 50 vuotta sähkökitarismia tuli täyteen jo viime kesänä, 1972 sain rippilahjana ekan ns oikean kitaran, oikeakätisen stratokopion jolla menin 18 vuotiaaksi asti jolloin sain hommattua vasurin Gibson SG:n josta olin haaveillut jo pikkujätkästä asti kosta Tony Iommilla oli sellanen.
 
1980 tuo päivittyi sitten siihen kitaraan joka on jäänyt ehkä rakkaimmaksi, jos soittimesta voi noin sanoa, otsikkoon viitaten soitan ko kitaralla edelleen himassa mutta keikoille vien GAS pajan thinline telen koska se on niin monipuolinen ja suht kevyt, toki myös loistava kitara.
 
Heh, laskin tuossa pikasesti että mulla on ollut ainoastaan 13 sähkökitaraa vuosien 1972-2023 välillä, toki uraan kuuluu monta vuotta basistina ja taisi mennä viitisen vuotta kiipparistinakin joten ehkä tuokin on rajoittanut kamojen ostoa.
 
Voi olla myös luonnekysymys ja kitaroiden suhteen ei voi vähätellä sitä että vasureita on ollut todella huonosti tarjolla niinä vuosina kun olisi ehkä ollut kiinnostusta laajentaa arsenaalia, no joo 1996 löytyi Hesasta vasuri amerikan Strato jolla soitin aika monta vuotta, taisi olla 2014 kun myin sen pilkkahintaan, se vähän kaduttaa, toisaalta GAS tele vie tuota 6-0 kaikin tavoin joten menetys ei ole mitenkään musertava.
 
Ja taas heh, 8 vahvistinta sisältyy tuohon 50:n vuoden jaksoon, jopa yksi putkikone, Music Man, se oli mulla joskus 1997-9, pedaaleita on ollut todella vähän, varmaan alle kymmenen.
 
Yamaha Revstar viimesenä tulokkaana on myös saanut mun kolmesta kitarasta soittoaikaa, se on vaatimattomasta kolmen kitaran arsenaalistani paras soittoergonomialtaan, istuu käteen todella hyvin niin seisten kuin istuenkin soittaen ja on omanlaisensa myös soundeiltaan.
 
Meni nyt vähän ohi sektorin mutta tällä hetkellä yli 40 vuotias Yamaha, 6 vuotias GAS tele ja 2022 keväällä hommattu Revstar + Yamahan elektroakkari sekä erikoisuutena GAS thinline tele sähköisenä nylonversiona riittää mainosti vanhalle miehelle, ehkä joku halpis hevikeihäs ja jazzloota pitäis vielä olla mutta näillä mennään.
 
En ole nostalgioihin taipuvainen mutta kyllä tuo Yamaha SG 2000 on se josta en luopuisi ihan pikkurahalla ja sen pariin tulee palattua tämän tästä, varsinkin jos tarvii sellasta vanhan liiton laulavaa leadsoundia niin sillä lähtee.
 
Vähemmän kamaa, enemmän soittoa, se voisi olla mun mottoni.

Kaivoin hiljattain esiin Takamine naikkarin kotelosta ja pistin uudet kielet. Muutama päivä meni asettumiseen. Se soi yhtä kauniisti kuin muistinkin ja on toiminut soittoinspiraation lähteenä siitä asti. Eli aina joskus vanha soitin on hyvä innoittaja. Tulee siinä sitten soitettuakin eri tavalla ja eri juttuja. Sormisoittoa on tullu harjoitettua Martinilla, mutta sekin on hieman erilaista kuin naikkarin soittaminen.

hallu:
 
Tuli mieleen tuosta Laney Klippistä, että oikeassa vahvistimessa on jotain ihan erityistä fiilistä jota ei oikein saa digitaaliseen systeemiin. Ehkä jos digivahvistimen kytkisi oikeaan kitarakaappiin ja laittaisi volan oikealle tasolle, niin siitä irtoaisi analogivahvarin fiilis, mutta mahtaisiko se sittenkään olla ihan sama juttu. Riippuu varmaan vähän tsoundisopimuksesta...... ? itse käytän paljon digitaalista signaaliketjua sen helppouden vuoksi treenatessa ja silloin kun ei saa häiritä muita, mutta aina kun pitää äänittää kitaraa tai haluaa fiilistä, niin oikealle vahvistimelle ei itselläni ole vaihtoehtoa.
 
Joo. Siinä on vaan joku juttu. Soittelen myös 99% digikamoilla ja kaikki on hyvin niiden suhteen, mutta jotenkin se on vaan oma juttu laittaa oikea vahvistin päälle ja soitella sen läpi. Itse uskon, että se on vaan se latenssin olemattomuus, minkä jotenkin tuntee.

Kun jossain vaiheessa alkoi olla tarpeeksi monenlaisia skittoja niin nykyään tässä käy sillä tavalla että voi aina ottaa jonkun joka on ollut vähän aikaa soittamatta ja ihmettelee, että miten hyvä tää taas olikaan.
 
Vanhat kamat joiden kanssa aina ennen vanhaan taisteli on alkanut tuntua nyt myös tosi hyviltä, kun niillä ei tarvi yrittää soittaa joka asiaa vaan voi vetää sen mihin ne passaa parhaiten.

Edwardsin 335-kopsu makasi pitkään koskemattomana telineessä, ja kun parhaillaan haikailen 12-kielistä akkaria vielä sellaisen puuttuessa, ja ajattelin myydä Eetun sellaisen rahoittaakseni.
Pitkästä aikaa kun Eetwarttia rämpyttelin, niin hämmennyin totaalisesti kuinka hyvältä se tuntuikaan, ja myyntiajatukset stoppasi siihen paikkaan.
En nyt ehkä uudestaan rakastumisesta puhuisi, mutta kyllä hienoista uudelleen ihastumista kuitenkin.

"keikoille vien GAS pajan thinline telen koska se on niin monipuolinen ja suht kevyt, toki myös loistava kitara."
 
Mulle tuli Mnetin kautta se GAS:n Mosrite-kopsu ja siihen sitten loppuikin sellaisen "paremman kitaran" tarve. En ole niin hyvälaatuisiin puihin ja niin tarkkoihin sovitteisiin törmännyt vielä koskaan. Aivan mahtava vehje ja toimiin ihan joka tyyliin. Sellainen huono puoli siinä on, että kun sillä alkaa soittelemaan, niin muut vehkeet jäävät paitsioon. Epiphonen Sorrento 1962 reissue oli sitten toinen "iloinen yllätys". Siinä on ne kaksi kärkiluuttua, jotka saavat eniten rämpyttelyaikaa täällä kotistudiossa.

Aina kun meinaa GAS iskeä, pitäisi vaan kaivaa joku vastaava kitara hyllystä syliin ja miettiä että voiko se nyt jotenkin olla parempi kuin tämä :).

Koirien kans on huomattu että kun leluja pitää kierrossa niin että osa on kaapissa ja välillä sieltä löytää "uuden" kiertoon (ja joku tylsä taas katoaa vastaavasti samaan kaappiin) niin se onkin niin hieno ja mieluinen että sen eteen voi tehdä vaikka mitä.
 
Ehkä sitä voi soveltaa myös kitaristiin.

XTL: Koirien kans on huomattu että kun leluja pitää kierrossa niin että osa on kaapissa ja välillä sieltä löytää "uuden" kiertoon (ja joku tylsä taas katoaa vastaavasti samaan kaappiin) niin se onkin niin hieno ja mieluinen että sen eteen voi tehdä vaikka mitä.
 
Ehkä sitä voi soveltaa myös kitaristiin.
 
Kyllähän kitaristi helpostikin aina huonosti koulutettuun koiraan korreloituu. Toivottavasti tämä kommentti ei kuitenkaan loukannut ketään koiraa.

Line6 POD 2.0 kanssa harjoiteltu tätä jo sen reilu 20v... varmaan 7kpl ollu ja myyny ja ostanu takas :) Nyttemmin pari hyllyssä ja kaverina 2kpl POD Pro:takin.
 
Vaikka tuossa ToneX ensisijaisesti niin ei nuo PODit siltikään häpeile edelleenkään näille uudemmille varsinkaan IR kanssa

En rakastu. Ne ovat vain työkaluja, orjia. Toiset orjat kyllä ovat parempia kuin toiset.

hallu: Tuli mieleen kun tällä palstalla on näitä fiilistely ketjuja kuten vaikka "ostin jälleen kitarakamaa" jossa jengi voi jakaa hyvää mieltään ostettuaan jotain kivaa, että ihastutteko olemassa oleviin kamoihinne uudelleen samalla tavalla kuin uusiin ?
 
Ostimpa Jackson Kellyn 90-luvun lopulla eli noin 25 vuotta sitten.
Se on edelleen se rakkain soitin, tuolla opettelin aikanaan sen minkä osaan.
Jossain kohti (2006, ehkä) tuli tympääntyminen pelkkään mustaan niin tein oikein kustomimaalauksen.
Monet kitarat on tulleet ja menneet, tuo on tullut vaan ei lähde.
 
https://dimefield.neocities.org/lhovlhov/bkmn2bk4.png

Jos se kätköistä kaiveltu vanha ruoska ei jostain syystä uusintakierroksellakaan jaksa sykkähdytää niin sit voi vaikka vaihdella vaikka osia kitarasta toiseen, tyyliin jos vaikka se yhden telen ruusupuuotelautainen kaula soundais paremmalta tässä toisessa telessä.

Kyllä ittelle on käynyt monestikin niin, että tauon jälkeen jostain vempeleestä löytää joko ihan uusia puolia tai sitten vaan innostuu uudelleen niistä jo tutuista ominaisuuksista. Tokihan kun sitä kenties välissä on itse kasvanut muusikkona ja soittajana, saa vanhoista tutuista kamoista uusia asioita irti. Joskus toki riippuu ihan päivästä, mikä kampe inspiroi ja säväyttää.

Kun on useampi kitara, niin tulee yhdellä soitettua bändihommeleissa pari-kolme kuukautta putkeen. Sitten vaihtuu kitara. Ihan kiva vuosikello-rotaatio mun mielestä. Vähän väliä ei viitti vaihdella kitaraa, paitsi kotioloissa. Näin meikäläisellä.