Kitarat: kitarakamat ›

Mä olen varmaan tästä joskus muulloinkin puhunut/ihmetellyt, mutta nyt jälleen on pakko avautua kun en ymmärrä. Nimittäin mitä muuttujia siinä särösoundissa on itse särön määrän lisäksi? olen siirtynyt säröisämpiin soundimaailmoihin ja olen tuota omaa särösoundiani rakentanut kuin iisakin kirkkoa.
 
Olen ymmärtänyt, että särön luonteeseen vaikuttaa ennenkaikkea se millä taajuudella säröytyminen tapahtuu ja sekin kuinka voimakkaasti mikäkin taajuus säröytyy. Ja olenko ymmärtänyt oikein, että sitten kun kaikki taajuudet ovat saman verran säröllä, niin sointi menee ikäänkuin "tukkoon"? vai onko olemassa joku särön "teoreettinen maksimi", joka on yhtä kuin "ei ollenkaan dynamiikkaa".
 
Mutta sitten se tärkein kysymys eli onko särössä itsessään olemassa eroja? tarkoitan sillä aaltomuodolla? onko olemassa jotenkin pyöreämpää säröä ja sitten niinkö kulmikkaampaa säröä? tätä kysymystä mietin siksi, että kun ajattelin että kaikki riippuu vain siitä mikä taajuus säröytyy tai mikä taajuus säröytyy ensin, niin en ole onnistunut selittämään miksi joskus diskanttialueella tapahtuva säröytyminen on makeaa ja juuri sitä mitä siinä kohdassa tarvitaan, mutta joskus se on vain vittumainen ja häiritsevä sirinä?? onko siinä kyse särön aaltomuodosta, vai onko kyse siinä särön ympärillä tapahtuvista asioista eli vaikkapa siitä onko joku toinen taajuus juuri sopivasti säröllä tai puhtaana joka tekee sen tarvittavan muutoksen?
 
Mä en oikein tajua säröstä muuta kuin, että jos se kuulostaa hyvältä niin se on hyvä. Siinä on vain se ongelma, että hyvää säröä on vaikea toistaa toisessa yhteydessä jos ei tiedä miten se rakentuu tai edes sitä miksi se on hyvä.. tai huono. Mä vaan vääntelen namikoita ja toivon löytäväni sen mitä etsin, mutta helpottaisihan sitä jos tietäisi mitä etsii :-D . Olen päässyt jo niin pitkälle, että olen huomannut Presencen vaikuttavan tosi paljon särösoundiin (huom mä tarkoitan särösoundeilla kaikkea säröä keveistä reunasäröistä äärettömyyksiin).
 
Ymmärrän, että särössä on aina kysymys signaalin aaltomuodon leikkautumisesta ja kompressoitumisesta, mutta olen esimerkiksi pedaalien kanssa huomannut että on ihan eriasia leikataanko aalltoa sillä klippausdiodilla (vai miten se nyt ikinä tehdäänkään), vai vahvistetaanko vahvistimen imputtiin menevää signaalia niin että vahvistin menee ruvelle. Tämä havainto antaisi ymmärtää että särön aaltomuodolla olisi eroja ja sillä olisi merkitystä, mutta tietenkin tässäkin tapauksessa eri taajuudet säröytyvät eritavoin eli oikeastaan se lähtee jo kitaran mikrofonien painotuksista liikkeelle minkälainen särö kaikkien gainasteiden jälkeen ulostuu ilmoille.. ja tietenkin mikrofonin negatiivista eli kaiuttimesta. Tarkka equlisaattori tietenkin antaa työkalun muokata tätä puolta. Mutta sitten tulee vielä se atakki. Vahvistimissa on erilaisia atakkeja ja kitaroissa on erilaisia atakkeja. Olen huomannut, että jos atakki on hyökkäävämpi niin särö kuulostaa usein hallitummalta kuin jos atakki on kovin pyöreä. Nimittäin pyöreä atakki vetää perässään semmoista mössöksi menevää säröä joka taas voi johtua niistä taajuuksista.
 
Hemmetti että tää menee vaikeaksi ja sekavaksi, mutta oletteko te muut löytäneet jonkin tai joitakin yleispäteviä ratkaisuja tai konsteja ymmärtää miten se oma särö rakentuu ja syntyy kerta toisensa jälkeen eri välineillä ja eri yhteyksissä aina oikeanlaisena? minä en ole.. mä heiluttelen kaikkia vipuja ja toivon ettei muut huomaa sitä että minulla ei ole hajuakaan mitä teen :-D

Särö on yksinkertaisimmillaan esitettynä sitä että laitteesi lisää alkuperäiseen signaaliin kerrannaisia. Kitaristin elämään kuuluu, kuten viiniharrastajankin, moninainen sanasto kuvaamaan erilaisia aistimuksia. On lämmitä, pyöreää, pehmeää, terävää, sirisevää ja ties mitä. Loppujen lopuksi kyse on siitä että laitteesi tuottavat vain erilaisia toistovirheitä, ja sinä niistä nautiskelet. :D
 
https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4r%C3%B6

Juhani_t: Särö on yksinkertaisimmillaan esitettynä sitä että laitteesi lisää alkuperäiseen signaaliin kerrannaisia. Kitaristin elämään kuuluu, kuten viiniharrastajankin, moninainen sanasto kuvaamaan erilaisia aistimuksia. On lämmitä, pyöreää, pehmeää, terävää, sirisevää ja ties mitä. Loppujen lopuksi kyse on siitä että laitteesi tuottavat vain erilaisia toistovirheitä, ja sinä niistä nautiskelet. :D
 
https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4r%C3%B6
 
Voehan perhana, tota mä vähän pelkäsinkin :-). Mulla menee nyt kotvanen pureskellessa tuota teoreettisempaa materiaalia. Mä jotenkin vielä pysyn messissä kun puhutaan sihinöistä, puhinoista ja kihinöistä, mutta tuo signaaliprosessoinnin sanasto ja käsitteistö vaatii jo vähän jäsentämistä.

Särö on sitä, kun pyöreästä tulee neliskulmainen. Kuinka neliskulmaisesta tykkää, riippuu aistijasta ja tilanteesta.
 
Joidenkin mielestä soundissa saa olla vähän "reunaa", toisten mielestä suorastaan nurkkaa. :D

Joskus olen miettinyt että mitä tarkoittaa reunasärö.

Soittakaa enemmän ja kelatkaa vähemmän ;)

LaMotta: Joskus olen miettinyt että mitä tarkoittaa reunasärö.
 
Reunasärö on se alue millä liikutaan kun puhdas ääni alkaa säröytyä. Varmaankin erityisesti putkivahvistinten kanssa puhutaan reunasäröstä.

discominister: Reunasärö on se alue millä liikutaan kun puhdas ääni alkaa säröytyä. Varmaankin erityisesti putkivahvistinten kanssa puhutaan reunasäröstä.
 
Eli pääteasteen särö? Vai?

LaMotta: Eli pääteasteen särö? Vai?
 
Ei mun mielestä pääteasteen särö, koska ne vaihtelee melkoisesti ja mun kokemuksen mukaan ei läheskään aina kovin nätisti. Minä ymmärrän tai tarkoitan reunasäröllä siinä säröytymisen kynnyksellä majailevaa soundia jossa on vaikea sanoa likaisesta puhtaasta onko se oikeastaan vielä edes särö ja sitten kun plektran painoa lisää se liukuu kunnolla särön puolelle. Eli vahvasti soittodynamiikkaan vastaava likaisen puhtaasta säröön liikkuva sointimaailma jonka säröisyys riippuu plektran painosta eli "reunasta" :-). Niin minä sen käsitän, vaan joku voi käsittää sen jotenkin muuten.
 
Päätesärön mä koen enemmän sellaisena saturoitumisena joka ei hirveästi vastaa soittodynamiikkaan vaan on enemmänkin sitä putkien hehkua. Parhaimmillaan särö on huomaamatonta lämpöä ja huonoimmillaan se klippaa rumasti ja tulee semmoisia teräviä kulmia siihen sointiin. Fender Vibrocamp soi tosi makeasti kun sitä ajoi ihan täysillä (en ole varma oliko se pääte vai mikä siinä säröytyi, mutta soundi oli hunajainen) Fender BluesDeVille taas täysillä ajettassa klippasi rumasti, mutta se on niin tehokas vahvistin että en ole ihan varma alkoiko siinä antmaan kajarit vai mun korvat periksi...... mutta mikään nautinto se ei ollut :-D

svilo: Soittakaa enemmän ja kelatkaa vähemmän ;)
 
Tämä on aina hyvä neuvo ja vaikka olen sen nähnyt aikaisemminkin, niin en koskaan siihen kyllästy :-). Olen kuullut soittoasi ja olen tapuvainen olemaan samaa mieltä kanssasi että asia on juuri noin kuin sanot :-)

Mutta millä se reunasärö synnytetään?

LaMotta: Mutta millä se reunasärö synnytetään?
 
Purkilla, etuasteella, wat evö. Ei oo niin justiinsa.

J.Nikkanen: Purkilla, etuasteella, wat evö. Ei oo niin justiinsa.
 
Joo se on justiinsakin näin. Roomaan on monta tietä. Mun mielestä kyse on lähinnä siitä, että gainia on vaan sen verran että reaktio plektran painoon on mieleinen. Jotkuthan käyttää tässä hommassa kitarassa olevaa volapotikkaa (itse en ole siihen mieltynyt, koska se muuttaa myös tonea).

LaMotta: Eli pääteasteen särö? Vai?
 
Itse särö voi syntyä missä vain, mutta olennaista on se, että yleensä reunasärö mielletään semmoiseksi tilanteeksi kitaran ja vahvistimen välisessä vuorovaikutuksessa, että soittotuntumalla voidaan vaikuttaa korvinkuultavasti siihen, onko soundi puhdas vaiko selvästi säröllä. Ollaan kirjaimellisesti ihan siinä "reunalla". Tähän yhdistetään usein toinen toistaan ärsyttävämpiä ja epämääräisempiä korkinhaistelutermejä, kuten "kermainen", "pirskahteleva", "kehräävä", "kupliva", "helmeilevä" yms.

Kyllä särön aaltomuodot vaihtelevat paljon. Joku voimakkaasti särkevä fuzz on lähellä kanttiaaltoa ja joku mieto overdrive pedaali voi lisätä vain pientä terävyyttä signaalin huippuihin ja/tai kallistaa ne huiput jommalle kummalle puolen. Moni pedaali pienillä säröasetuksilla muutta vain hyvin vähän signaalin muotoa, mutta potikasta lisää säröä pyytämällä voi runnella signaalia enemmän. Eri tavalla signaalia runnovat säröt kuulostavat eriltä. Tuota on hyvä testailla esimerkiksi Line 6:n mallintamalla pedaalilla, johon voi vaihdella lennosta erilaisia diodeja j yhdistellä niitä mielensä mukaan niin, että signaalin ylä- ja alapuoli säröytyvät eri dioidilla eli eri tavalla.
http://www.benadrian.com/pedals/kwb.html
 
Toinen iso asia on tietenkin taajuussisältö. Säröpedaalit tyypillisesti korostavat keskialuetta leikkaamalla ylä- ja alapäätä. Vahvasta säröstä ja alapäästä voi valita vain toisen, jos ei halua soundin puuroutuvan.
 
Tässä yksi video, josta näitä asioita voi katsella käyrinä:
https://www.youtube.com/watch?v=lVk1NwTb2ZA&t=584s
 
Noiden lisäksi on paljon pienempiä tekijöitä, joilla kaikilla on oma merkityksensä. Sitten kun otetaan vielä mukaan vahvistimen esi osien säröt ja kaiutin, niin homma alkaa olemaan melko moniulotteinen.

Tässä on lisää aiheesta videomuodossa: https://youtu.be/QAPcVw5WbKg
 
Selittää mun mielestä aika hyvin parittomien ja parillisten harmonisten vaikutukset ja asymmetrinen ja symmetrisen klippauksen eron. Sekä sen mitä tapahtuu jos särötettävän signaalin taajuusvastetta muokataan ennen särötystä tai sen jälkeen.
 
Suosittelen tutustumaan tuohon videoon.

tapasin kysellä pizzerian nurkan rokkipoliiseilta että onko tarpeeksi säröä. Jos ei ollut niin klippasin lisää, kunnes peukuttivat. Semmosia analogisia lähiöpubioskillaattoreita olivat he.

iec: Tässä on lisää aiheesta videomuodossa: https://youtu.be/QAPcVw5WbKg
 
Selittää mun mielestä aika hyvin parittomien ja parillisten harmonisten vaikutukset ja asymmetrinen ja symmetrisen klippauksen eron. Sekä sen mitä tapahtuu jos särötettävän signaalin taajuusvastetta muokataan ennen särötystä tai sen jälkeen.
 
Suosittelen tutustumaan tuohon videoon.
 
Kiitos oli kyllä hyvä ja valaiseva video.

Särö on yksinkertaisimmillaan esitettynä sitä että laitteesi lisää alkuperäiseen signaaliin kerrannaisia.
 
Oikeastaan se ei lisää sinne mitään vaan ylemmät kerrannaiset ovat suhteessa kovempaa silloin kun äänenvoimakkuutta nostetaan särölle.

Säröä ei tarvitse olla paljon, kunhan se tapahtuu niillä taajuuksilla, jotka mielyttävät sun korvaa! Kun säröä ei ole paljoa, on soundi selkeämpi, mutta se kuulostaa silti selkeästi säröiseltä! Itse haluan, että soundi ei oo kompressoitunut kokonaisuudessaan, vaikka soundi olisikin säröinen. On siis hyvä, että särö lähtee suurimmaksi osaksi ranteesta! On tylsää soittaa soundilla, joka on säröllä riippumatta ranteen voimakkuudesta!;)
 
Päätesärön tuomaa kompressointia oon ruvennut arvostamaan lähiaikoina aivan erityisesti, vaikkei se kuulostakaan säröltä (vaikka se sitä onkin)!:D
 
Mitä enemmän soundiin sotketaan eri harmonisia kerrannaisia, sitä kanttimaisempaa aaltomuodosta tulee! Mutta jos kasvattaa signaalin voimakkuutta, niin aaltomuoto säilyy ikäänkuin originaalina, mutta siitä leikkaantuu huiput pois. Puolijohteet (diodit, transistorit) lisäävät leikatessaan signaaliin parittomia harmonisia kerrannaisia (3,5,7,...), jotka eivät siis ole "oktaaveita" perusäänelle. Elektroniputket lisäävät soundiin klipatessaan parillisia harmonisia kerrannaisia (2,4,8...), jotka ovat siis oktaaveja perusäänelle. Nämäkin tekevät soundista selkeästi erilaisen!
 
Eli sopivasti eri paikoissa syntyvää säröä (ranne, pedaali, etuaste, pääteaste, kaiutin) niin lopullinen aaltomuoto klippaa vähän mukavasti joka paikassa ja soundi on musikaalinen ja mukava soittaa!;)