Roots ›

Mitämitämitä tekniikkaa, nopeutta ja laaja-alaisuutta, ei tuommoisia löydy mun levyhyllystä ;-)

Ei munkaan, kunhan leveilen ;).

Ainiin on mulla yksi Deep Purplen vinyyli
Nimim. CeDell Davis soimassa

Heh, nyt aloitan uuden sodan, mutta tietystä näkökulmasta toi Cedell Davisin matskun soittaminen on vaikeampaa kuin esim. toi Deep Purple. Ja nyt taas tuhat riviä disclaimeria: purple rules, jne. soittaa hyvin, hyvät biisit jne. mutta väitän että toi Cedell on kaikkinee epätasaisuuksinee ja kommervenkkeineen haastavampaa matskua vetää yks yhteen - teknisesti erittäin haastavaa, vaikka ei nopeata olekaan; sopii kokeilla ja näytteitä perään! :).

ps.
ja pliis älkää ottako ihan vakavasti...
 
:-).

Ilmeisesti jostain syystä vallalla on virheellinen käsitys, että Hendrix olisi ensimmäinen kitaraa niskan takana soittava kitaristi ja jopa "keksinyt" tämän show-kikan.
 
Taatusti Hendrix oli ensimmäinen, jonka rockyleisö näki niskan takana kitaraa soittavan.
 
Mulle tulee aina mieleen T-Bone Walker tuosta elvistelystä. Mutta eipä hänkään sitä varmasti keksinyt.

Ilmeisesti jostain syystä vallalla on virheellinen käsitys, että Hendrix olisi ensimmäinen kitaraa niskan takana soittava kitaristi ja jopa "keksinyt" tämän show-kikan.
Taatusti Hendrix oli ensimmäinen, jonka rockyleisö näki niskan takana kitaraa soittavan.
 
Totta, ja jännä ilmiö sinäänsä, että vaikka ihmiset luulis jo vuonna 2005 olevan jo niin perehtyneitä niinkin kapeaan musiikinalan kuin rockiin, niin ei silti monet vieläkään tiedosta. Tästä tulikin mieleeni, T-bone weti ihan spagaatteja skeban kera, Hendrix ei varmaan tätä vetänyt ikinä? en oo ainakaan nähnyt.

Mutta vittu, onhan sitä muutakin oikeesti tykkii tavaraa. Prkl. Ja kun oikein rupee tonkimaan niin sitä huomaakin, että vaikka SRV olikin "vtun hyvä!!1" niin aika paljon sekin on 'lainaillut' ja ottanut muualta - ja siinäkään ei oo mitään pahaa, sehän on osa bluesia ja musaa ylipäätään.
 
Totta. Minusta SRV:n soitossa oli aika jännää se, että ne sen vaikutteet kuuluivat niinkin selvästi läpi (esim. jotain Albert King -licksejä Stevie kopioi ihan nuotilleen), mutta silti se jotenkin onnistui kuulostamaan omaperäiseltä.

dfloreno: Heh, nyt aloitan uuden sodan, mutta tietystä näkökulmasta toi Cedell Davisin matskun soittaminen on vaikeampaa kuin esim. toi Deep Purple. Ja nyt taas tuhat riviä disclaimeria: purple rules, jne. soittaa hyvin, hyvät biisit jne. mutta väitän että toi Cedell on kaikkinee epätasaisuuksinee ja kommervenkkeineen haastavampaa matskua vetää yks yhteen - teknisesti erittäin haastavaa, vaikka ei nopeata olekaan; sopii kokeilla ja näytteitä perään! :).
 
Mä oon täsmälleen samaa mieltä kanssasi. Voisi jatkaa tätä vaikkapa niin, että moniko Mississipin deltan (+ lähialueiden) ulkopuolella kasvanut muusikko on vuosien varrella pystynyt aidon ja luontevan kuuloisesti esittämään tätä Charley Patton/Tommy Johnson/Skip James/Son House/Fred McDowell yms. - osastoa? Ei tuu mulle mieleen montaakaan nimeä. Sen sijaan näiden tässäkin ketjussa mainittujen, kuulemma tekniikaltaan ylivertaisten, superkitaristien jäljitelmän saattaa bongata vaikka lähipubista keikalta. (EDIT: Mitä en tietenkään tarkoita millään tavalla negatiiviseksi jutuksi)

Mitä vittua!
Stevie on legenda!
Mitä vittua itelles. Mitä sillä on väliä onko se legenda vai ei. Sen soitto ainakin livenä on puuduttavan kuulosta. Jokainen biisi alkaa samalla tavalla ja loppuu samalla tavalla.. ja jos oikein tarkkoja ollaan se soitto sen alun ja lopun välissäkin on aika samanlaista kuin muissakin kappaleissa. Kaikki artistit jotka tekee omaa musaa toistavat itseänsä, mutta tää kaveri joka on vetäny stetsonin ja olohuoneen maton päälleen toistaa tavallista enemmän. Ja miksi näitä kitaristeja/artisteja ruetaan arvostamaan sitten kun ne kuolee. Esimerkiksi Aki Sirkesalon levyä on myyty aika helvetisti. Ikävä juttu ku kuoli, mut paskaa sen musiikki silti on.
 
Anteeks muuten toi kauhee esimerkki (todella blyys)

moniko Mississipin deltan (+ lähialueiden) ulkopuolella kasvanut muusikko on vuosien varrella pystynyt aidon ja luontevan kuuloisesti esittämään tätä Charley Patton/Tommy Johnson/Skip James/Son House/Fred McDowell yms. - osastoa? Ei tuu mulle mieleen montaakaan nimeä. Sen sijaan näiden tässäkin ketjussa mainittujen, kuulemma tekniikaltaan ylivertaisten, superkitaristien jäljitelmän saattaa bongata vaikka lähipubista keikalta. (EDIT: Mitä en tietenkään tarkoita millään tavalla negatiiviseksi jutuksi)
 
Mielenkiintoinen pointti, eipä oo tullut ajatelleeksi moista. Ja ihan tottahan tuo on, tietäähän sen itsekin jonkun verran kitaraa renkuttaneena että tommonen fingerpicking-juttu on teknisesti paljon vaikeampaa kuin kauhea vinguttaminen (ainakin allekirjoittaneelle). Tähän muuten jatkokysymys: Nimetkääs tuommoisia Keb'mo:n tyylisiä uuden sukupoven "delta"-soittajia.

Tähän muuten jatkokysymys: Nimetkääs tuommoisia Keb'mo:n tyylisiä uuden sukupoven "delta"-soittajia.
 
Corey Harris ja Alvin Youngblood Hart tulee mulle ensimmäisinä mieleen.

väitän että toi Cedell on kaikkinee epätasaisuuksinee ja kommervenkkeineen haastavampaa matskua vetää yks yhteen - teknisesti erittäin haastavaa, vaikka ei nopeata olekaan;
 
100% samaa mieltä mutta väitän että persoonalliset artistit Davis, Tom Waits tai vaikkapa Jack White ei mieti milliäkään "tekniikkaa, nopeutta ja laaja-alaisuutta" vaan ne vetää fiiliksellä omien mahdollisten rajoitustensa puitteissa ja ennenkaikkea tekee omanlaistaan musiikkia.

Corey Harris ja Alvin Youngblood Hart tulee mulle ensimmäisinä mieleen.
 
Ja eikö se Chris Thomas Kingin eka levy ollut tuommoista? en kylläkään ole kuullut.
 
T. J. Wheeler soitti livenä vanhaa bluesia, levyillä vähemmän

Mielestäni akustinen blues on niin marginaalissa, että ei kannata etsiä suuria nimiä. "Oikea" blues on pientä musiikkia. Netissä on paljon "nimettömien" artistien sivuja, sun muuta.
 
( Tässä muuten ihan sivuseikkana mp3:na pari hienoa RL Burnside levyä: http://www.american-buddha.com/abol-burnside.htm )

Mitä vittua itelles. Mitä sillä on väliä onko se legenda vai ei. Sen soitto ainakin livenä on puuduttavan kuulosta. Jokainen biisi alkaa samalla tavalla ja loppuu samalla tavalla.. ja jos oikein tarkkoja ollaan se soitto sen alun ja lopun välissäkin on aika samanlaista kuin muissakin kappaleissa.
 
Kuta kuitenkin samoilla linjoilla.
Niin, oon yrittäny perehtyä kyseisen miehen tuotantoon, kuitenki levyjen yleisoundi on sitä luokkaa ettei huvita ollenkaan kuunnella, kasarihallit sun muut ei mun mielestä sovi tommoseen musaan, toki se aikahan sen varmaan silloin saneli aika pitkälle, mutta miksipä noihin takertua kun on vaan taivas rajana minkälaista jälkeä voi tehdä.
Kyllä srv hyvin ja nopeasti osaa blues-skaalan edestakaisin, mutta kyllä silti odottaisin jotain muutakin, tyyppi vetää samalla soundilla koko keikan läpi, mikä sinänsä kuuluu juttuun, monetkaan bluesmiehet kovin niiden efektien tms. kanssa veivaa, mutta niitten soitossa (esim. bb king, johnny lee hooker) jotenki kuulee muitakin juttuja kuin että bändi veivaa kuin kone taustalla ja kitaristi kepittää nuotin tarkalleen, ja jatkuvasti toistuu samat jutut samalla voimakkuudella. Toki srv:n soundi on omanlaisensa, mutta kun kuuntelee aikansa sitä samaa ja samalla tavalla soitettuna, niin ei saa mistään kiinni, ja varsin helppo vaihtaa artistia sitten...
 
ja nyt sitä sontaa niskaan. :)

Vaughanista vouhkataan, osa 567. Saako täällä roots-palstalla muuten avata ketjuja muistakin aiheista kuin Vaughanista? Vaikken mikään juurimusiikin –enkä varsinkaan Vaughanin- erityisasiantuntija olekaan, niin pistänpä monologini tähänkin ketjuun.
 
Joskus taannoin sanoin tietämykseni SRV:ista rajoittuvan 80-luvulla televisiosta tulleeseen ja c-kasetille nauhoittamaani (mitään viideoita ei täällä raukoilla rajoilla ollut siihen aikaan kellään) Pori Jazz –taltiointiin ja muutamiin levyihin, joissa hän on vierailevana tähtenä (lähinnä Dylanin Under the red sky ja Bowien Let’s dance). Porin keikan perusteella SRV vaikutti innottomasti keskinkertaista bluesia veivaavalta Hendrix-kopiolta. Just sitä tavaraa, jonka perusteella blues monesti tyrmätään vanhanaikaiseksi ja tylsäksi muinaisjäänteeksi. Martti Syrjän sanoin; ”sama jos minä kertoisin samat kolme vitsiä illasta iltaan”, tjsp. Paikanpäällä fiilis on voinut olla ihan toinen, jos joku tietää niin kertokoon ihmeessä.
 
Asiaan. Näiden m-netin miljoonien SRV-ketjujen innoittamana nappasin divarin vinyylikaukalosta hyllyntäytteeksi Texas Floodin, Couldn’t stand the weatherin ja In stepin. Että selviäisi mikä tässä jannussa on niin perin ihmeellistä. Ei tuo kyllä varsinaisesti selvinnyt, johtuneeko sitten siitä, että rajoittunut musiikkimakuni on tällä hetkellä enemmän sinne Mississippin suuntaan kallellaan. Tai sitten siitä, että Hendrixin tuotantoa löytyy hyllystä enemmän kuin laki sallii. On minulla pari Gary Moorenkin levyä… Tosin hevisellaisia. Ai niin, kun on mainittu Moore, niin pitää mainita myös Clapton: Pidän suuresti monista Cläppi-ukon tuotoksista, kuten on puhetta ollut. Eihän tämä millään tavalla asiaan liity, mutta tämmöinen on tapa m-netissä, kuten hyvin tiedätte: Pyhä kolminaisuus nääs, isä, poika ja pyhä henki. Clapton, Moore, Vaughan. Liekö Henkka sitten se paha henki…
 
Niin joo, piti mennä siihen asiaan. Eiköhän näin pitkällä alustuksella ole jo karsittu lukutaidottomat m-nettiin kirjoittelijat pois ketjua sotkemasta. Texas flood on tylsä levy. Soitto on varmasti hyvää ja sitä on riittävästi, mutta mitään tästä levystä ei jäänyt mieleen. Pride and joy ja Mary had a little lamb olivat ennestään tuttuja, joten ne erottuivat massasta jotenkin. Eipä oikeastaan pitäisi sanoa mitään koko levystä, koska edessäni olevasta biisilistasta huolimatta en saa päähäni kuin yhden levyyn liittyvän ajatuksen, eli sen, että sen kuunteleminen oli työlästä. Ehkä pitäisi ottaa se tehokuunteluun, jospa sen hienous avautuisi, mutta aika on rajallinen.
 
Couldn’t stand the weather oli sitä vastoin paljon tuoreempi ja verevämpi tapaus. Voodoo Chilen tarpeettomasta läpiluennasta ja Things I used to don muuten vaan tuttuudesta huolimatta pidin tästä levystä paljon debyyttiä enemmän. Levyllä on jotenkin innostuneempi ote ja menevämpi meininki.
 
In step –albumiin tartuin kiinni kunnioittavalla hartaudella, sillä levyn kansikuva antoi odottaa paljon. Ajattelin, että nyt SRV näyttää vääräuskoiselle mistä kana pissii ja heittää dobrollaan sellaiset perinnemusiikit, että olen valmis polvillani todistamaan tämän bluesin kuninkaan suuruutta kaikille jotka viitsivät kuunnella. Ihmetykseni oli suuri, koska kuuloelimeni eivät rekisteröineet yhtään dobron rämpäytystä koko levyltä. Voin olla väärässä, olenhan saattanut olla niin syvissä sinisissä ajatuksissa, että joku biisi on jäänyt huomaamatta. Pääpaino oli kuitenkin menevissä rokkiralleissa, ja oikein mukava ja vauhdikas levy tämä onkin. Kuluttaja-asiamiehellä saattaisi tosin olla jotain huomauttamista kansikuvan ja sisällön selkeästä eroavaisuudesta. Korjatkaa jos olen väärässä, en ole sattuneesta syystä onnistunut kuuntelemaan näitä levyjä niin hyvin keskittyen kuin olisi tarpeen. Perheen 1-vuotias pitää nimittäin aika tehokkaasti huolen siitä, ettei iskä uppoudu liian pitkäksi aikaa bluesin syövereihin…
 
Vaughan on ihan mainio tapaus, mutta tuolla alusta mainitsemastani syystä en jaksa hänestä hirveästi innostua. Mitä ”syvemmälle” bluesin maailmaan perehtyy sen vähemmän siitä huomaa tietävänsä ja tuntuu jollain tavoin ajan haaskaukselta jäädä jumiin pelkkään SRV:iin. Ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos olisin tutustunut esim. Weatheriin tarkemmin silloin kun se ilmestyi. Nimibiisin video tuli joskus silloin ihan teeveestäkin, mutta se ei minua SRV –uskovaiseksi kääntänyt, olin tuolloin sen verran rajusti Hendrixin ja Deep Purplen pauloissa. Nyt ovat sitten eräät mokomat ammoin kuolleet kitaraa rämpyttävät neekerit tehneet minusta tämmöisen mahdottoman tiukkapipoisen puristin, joka ei sulata ketään jolla on naama valkoinen, hampaat suussa ja joka ei ole vähintään yhtä lähimmäistään tappanut…
 
Vaughan on kuitenkin yksi osoitus siitä, että termin ”blues” sisälle mahtuu hirmuisen monenlaista musiikkia. Jos nyt satunnaisotannalla nappaan omasta levyhyllystäni esim. C. Pattonin, BB Kingin, Eric Claptonin, T-Model Fordin, Howlin’ Wolfin, Keb’Mon ja Erja Lyytisen, niin jokainen noista soittaa toisiinsa nähden erilaista musiikkia ja silti kaikista käytetään sanaa blues. Voisi melkein sanoa niin, että jos joku ei bluesista pidä, niin se ei ole vaan kuullut sitä tarpeeksi tai ei pidä musiikista muutenkaan.
 
Näin joo. Deep Purple on muuten viime aikoina mainittu m-netissä hämmästyttävän usein, näköjään jopa roots-palstalla. Hirveän hyviä kommentteja siitä on ollutkin, vanhana fanina on ollut ilo lukea niitä. Esim. Sormunen käytti Purplesta taannoin määritelmää korni. Hetken heristelin virtuaalinyrkkiä näyttöä kohti, mutta tarkemmin ajatellen Sormusen määritelmä kuvaa Purplea aika hyvin, eikä ole välttämättä edes loukkaava. Onhan Purple hieman naurettava/tyylitön siinä missä lähes kaikki muutkin hevibändit. Hevirokkia ei tosin välttämättä kannata arvostella esim. 50-luvun rock’n’rollin kriteereillä, koska se ei siinä mielessä rock’n’rollia ole, vaan paremminkin sitä bluespohjaista jytää. Tosin Purple nyt on tehnyt niin monenlaista musaa, että voisi melkein puhua linjattomuudesta. Mutta puhutaan mieluummin vaikka monipuolisuudesta… Monet Purplen biisit –tai ainakin riffit- ovat kuitenkin ihan silkkaa nopeutettua ja metelöitettyä bluesia. Soittakaapa vaan vaikka Burnin riffi slideputkella ja vähän hidastettuna, niin eikös siinä ole ihan silkkaa maalaisbluesia. Silloin kun Purple tosissaan yrittää soittaa bluesia, niin se on kyllä aika kamalaa kuultavaa. Jonkun Mistreatedin livevenytykset ovat järkyttävän tylsää kuultavaa. Mutta pitänee palata tähän aiheeseen toiste ja toisella palstalla. Yhdyn muuten täysin aiemmissa kirjoituksissa esiin tulleeseen näkemykseen siitä, että noita alkeelliselta kuulostavia bluesinrenkuttajia on vaikeampi kopioida kuin Blackmorea. Tosin Blackmoren soolot ovat monesti sellaista sekasotkua, että pystyneekö niitäkään sitten nuotti nuotilta jäljentämään. Eikä ole kyllä tarpeenkaan. Joka tapauksessa jos haluan vibaa punttiin, niin pistän Highway starin soimaan. Jokohan meni bannin arvoisesti aiheesta ohi.
 
Jos joku luki tämän kokonaan, niin voisin sille sisupussille painaa melkein plussaa.

dfloreno:
Mä oon täsmälleen samaa mieltä kanssasi. Voisi jatkaa tätä vaikkapa niin, että moniko Mississipin deltan (+ lähialueiden) ulkopuolella kasvanut muusikko on vuosien varrella pystynyt aidon ja luontevan kuuloisesti esittämään tätä Charley Patton/Tommy Johnson/Skip James/Son House/Fred McDowell yms. - osastoa? Ei tuu mulle mieleen montaakaan nimeä. Sen sijaan näiden tässäkin ketjussa mainittujen, kuulemma tekniikaltaan ylivertaisten, superkitaristien jäljitelmän saattaa bongata vaikka lähipubista keikalta. (EDIT: Mitä en tietenkään tarkoita millään tavalla negatiiviseksi jutuksi)
 
No tossa osuit tän jutun ytimeen: tottahan toki noita superkitaristien kopioita esiintyy baareissa (oon mäkin ollut baarissa soittamassa ;-), mutta kuten itse sanoit ne on jälijtelmiä. En oo tähän päivään asti kuullut kovin montaa hyvää esim. SRV -'kopiota', ja nekin jotka on olleet hyviä on lähtenyt sitten omille urilleen. Et hankalaa se on kopioida 'hyvää' tai 'huonoa' soittajaa :).

Voisi melkein sanoa niin, että jos joku ei bluesista pidä, niin se ei ole vaan kuullut sitä tarpeeksi tai ei pidä musiikista muutenkaan.

 
Kenkkunen puhuu asiaa. Ton lauseen pitäis olla roots-palstan motto. :).

100% samaa mieltä mutta väitän että persoonalliset artistit Davis, Tom Waits tai vaikkapa Jack White ei mieti milliäkään "tekniikkaa, nopeutta ja laaja-alaisuutta" vaan ne vetää fiiliksellä omien mahdollisten rajoitustensa puitteissa ja ennenkaikkea tekee omanlaistaan musiikkia.
 
Joo, totta, ei siinä tekohetkessä varmaan kukaan mieti, ei varmaan tilusankaritkaan(???), mutta kyllähän jokainen haluaa kehittää itseään, silloin joutuu punnuitsemaan omia tekeleitään, biisejään, ym. oheishärpäkettä mitä tähänkin lajiin kuuluu :). Ja ei sen välttämättä tarvii olla mitnekään semmoista labra-analyysiä, vaan erittäinkin inuitiiviselta pohjalta, vaikkapa Peitsamon tyyliin "joo, nyt ei kyllä saatu mitä tilattiin" :-).

Jos joku luki tämän kokonaan, niin voisin sille sisupussille painaa melkein plussaa.
 
Luin. :) Ihan hyvää tekstiähän tuo. Kiteyttää osittain minun ajatukseni SRV:stä, mutta Deep Purplesta ei saanut minua sen enempää innostumaan.

Kyllähän Kenkkusenkin teksti on helppo allekirjoittaa, missäs muuten mies on luuraillut, kenties opettanut G-virettä jälkikasvulle?
 
Pitääkin kaivaa se 24golden carat purple hyllystä kun ei ole tullut vähään aikaan kuunneltua Ian Gillanin äänihuulien venyttämistä.
Dion levyjä sentään kuuntelin alkukeväästä, se muuten on jossain karvapää festareilla kesällä, pitäisköhän mennä katsomaan.
 
Asiaan:
Bluesin uudistamisesta on jatkuvasti puhetta täälläkin palstalla, en kuitenkaan näe yhtäläisyyttä uudistamisen kanssa sillä että samoja biisejä soitetaan vähän nopeammin, erilaisilla soundeilla tai hassu hattu päässä.
Kyllähän bluesia on yritetty uudistaa milloin kenenkäkin toimesta mutta levyjä ostavat ja keikoilla käyvät kummajaiset eivät yleinsä ole olleet samaa mieltä tuotosten laadusta.
Mielenkiintoisimpia uudistuksia on ollut Fat Possumin ja esim. Jon Spencerin tunnetuksi tekemä "punk blues" ja sitten nämä marginaalitahot kuten Bob Log III tai kotimainen Cosmo Jones minkä uusi levy No matter how You pray on muuten kohtuullisen rankka kokemus.
 
Voisi melkein sanoa niin, että jos joku ei bluesista pidä, niin se ei ole vaan kuullut sitä tarpeeksi tai ei pidä musiikista muutenkaan
Jos joku teetättää tuolla sloganilla paidan voisin sen vaikka ostaa...

Kyllähän Kenkkusenkin teksti on helppo allekirjoittaa, missäs muuten mies on luuraillut, kenties opettanut G-virettä jälkikasvulle?
 
Sitäpä hyvinkin. Tosin tämä tuleva Memphis-Minnie on toistaiseksi erikoistunut lähinnä virittämiseen ja kitaran perkussionistisien ominaisuuksien hyödyntämiseen. Myös huuliharppu ja kazoo kuuluvat ilmeisen multi-insturmentalistin soitinvalikoimiin.
 
EDIT: Olikos se Tom Waits joka piti Bob Log III:sta tämän hetken mielenkiintoisimpana muusikkona. Tjsp. Onhan se melkoista extremeä sen herran musiikki.

Jos nyt satunnaisotannalla nappaan omasta levyhyllystäni esim. C. Pattonin, BB Kingin, Eric Claptonin, T-Model Fordin, Howlin’ Wolfin, Keb’Mon ja Erja Lyytisen, niin jokainen noista soittaa toisiinsa nähden erilaista musiikkia ja silti kaikista käytetään sanaa blues. Voisi melkein sanoa niin, että jos joku ei bluesista pidä, niin se ei ole vaan kuullut sitä tarpeeksi tai ei pidä musiikista muutenkaan.
 
Niin, ja pitää muistaa, että bluesia voivat esittää muutkin kuin kitaristit/laulajat. Jos hieman jazzahtavampaan suuntaan mennään, niin esim. big band- ja New Orleans -jazzin puolelta löytyy paljon puhaltimilla soitettua hyvää blueskamaa, joka on taas ihan erilaista kuin mikään edellä mainituista.
 
Vähän offtopikiksi menee, mutta joskus tuntuu siltä, että täältä roots-puolelta löytyy (rankasti karrikoiden) kahdenlaisia mielipiteitä:
 
a) Hyvä blues on sellaista, jota soittaa valkoinen mies sähkökitaralla hattu päässään, lujaa ja nopeasti.
b) Hyvä blues on sellaista, jota soittaa musta mies akustisella kitaralla, hitaasti ja alkukantaisesti.
 
No, mene ja tiedä. Itse pidän SRV:stä, mutta toisaalta pidän kyllä John Lee Hookeristakin. Kaikista parhaiten bluesia on kuitenkin soittanut Charlie Parker tai Louis Armstrong...