Roots ›

Jimmie Vaughan
Anson Funderburgh
Ronnie Earl
Bob Margolin
Peter Green

cläpän vuosikymmenet:
'60s-clapton is GOD
'70s-eka puolisko jees (kokkelit astu kuvioihin)
'80s-ihan p..seestä
'90s-jotain hyvääki
'00s-nojoo, elossa vielä... (nähty oikein livenä asti, meni kyl vähän viihteen puolelle ne biisivalinnat..muuten ok)
'10s-bluusia enemmän toivottavasti?!
 
En voi olla kirjoittamatta omaa vastinettani tuohon vuosikymmenarvioon. Selvennykseksi laitettakoon, että olen valtaisa Clapton-fani. Eric on minulle suurin ja merkittävin yksittäinen artisti, kitaristiesikuva ja Jumala! En ole jaksanut tähän ketjuun aiemmin vastata, kun ei tahdo enää jaksaa tätä "onko clapton bluesia"-juttua. Mutta anyway, asiaan:
 
60-luku:
Kitarajumala ja bändisoittoaikaa. Clapton olisi jäänyt legendaksi, vaikka ura olisi päättynyt heti 60-luvun loputtua. Viiden vuoden aikana käsittämättömän monta loistavaa bändiä ja vielä useampia klassikkolevyjä. Blueasbreaker with Eric Clapton-levyllä Eric loi standardin valkoiselle blueskitaroinnille. Levy sopii valkoisen blueskitaran lyhyeksi oppimääräksi. Cream oli ensimmäinen todellinen superbändi. Kolme soittajaa, jotka olivat sen hetken kukin maailman paras omassa instrumentissaan. Wheels of Fire ja Disraeli Gears ehdottomia Aution Saaren Levyjä. Ja myös Blind Faithin ainoaksi jäänyt levy oli upea. Mahtava uran aloitusvuosikymmen!
 
70-luku:
Sooloartisti-uran merkittävimmät klassikot tällä vuosikymmenellä. Bluesin lisäksi levyillä paljon vaikutteita reggaesta, countrystä. gospelista jne. Täydellisiä klassikko-biisejä, kuten Derek-taiteilijanimellä levytetty Layla ja omalla nimellä Cocaine, Wonderfull Tonight, Let It Grow. 70-luvun parhaat klassikko levyt: Layla and Assorted LOve Songs, 461 Ocean Boulevard, Slowhand. Upea vuosikymmen tämäkin!
 
80-luku
Tällä AOR-vuosikymmenellä Ericin, Phil Collinsin, Elton Johnin ja vaikkapa Tina Turnerin levyt kuulostivat hyvin pitkälti samalta. Taisivatpa kyseiset artistit vieraillakin ristiin toistensa levyillä. Huonoja ja keskitasoisia aikuisrock-levyjä enimmäkseen. Täydellisenä poikkeuksena 1989 ilmestynyt Journeyman-levy, jolla kuullaan mm. myöhempien aikojen klassikko Bad Love. Upea levy pelastaa vaatimattoman vuosikymmen.
 
90-luku
Sekava vuosikymmen. Hyviä blues-levyjä kuten Unplugged ja From The Gradle sekä vaatimattomampaa omaa soolotuotantoa kuten Pilgrim. Kuitenkin selvää piristymistä kokonaisuudessaan verrattuna edelliseen vuosikymmenykseen.
 
00-luku
Vuoronperään näköjään omaa AOR-soolotuotantoa (Reptile ja Back Home), Blues-covereita (Robert Johnson-levyt) ja kimppalevyjä (B.B King ja J.J. Cale). Kypsymistä kaikenkaikkiaan. Upeat kaksi Suomen keikkaa tällä vuosituhannella. Kypsynyt itsevarmuus näyttää nostavan tämän vuosikymmenen kolmanneksi parhaaksi herran uralla.
 
Jep jep.. Tässäpä minun vaatimaton mielipiteeni..

Se Mid Boostihan on ihan jees ja kätevä.
 
Sen mitä oon videoista katellu, niin Clapa heittää se nollissa/lähes nollissa kaikki normi jutut, mutta sit buustaa soolot sun muut sillä. Kätevämpää kun joidenkin muiden juttujen kans sählääminen.

Jossain Mojossa Cläpä tunnustaa arvostavansa nykykitaristeista Robert Crayta eniten. Tällä on kuulemma eniten voimaa sormissaan; Erkki ei enää pysty pääsemään samaan.
 
Clapton on Blues, sitä en kiistä ollenkaan. Mutta Mojo-lausunnot kertovat enemmän hollywood-tyyppisestä meiningistä, pieni piiri seurapiirimuusikkoja kehuvat toisiaan ja soittavat toistensa levyillä ja keikoilla. Claptonin lausunto Robert Craysta kertoo hyvin missä todellisuudessa starat elävät, ainostaan superstarat noteerataan.
 
Muuten, Cray on mielestäni hyvä kitaristi ja laulaja, levyjä löytyy hyllystä useampiakin. Kultsalla vuonna ´85 Cray oli mielestäni parempi kuin itseni keikalle houkuttelema Duke Robillard.
 
Claptonin strato-soundista en pidä, todella tylsä ja mitäänsanomaton.
 
Cream-comeback Albert Hallissa oli hieno kokemus, minulle heikoin lenki oli
kyllä Eric Clapton, ehkä juuri tuon kitarasoundin takia ja toiseksi White Room ilman vahvaa wah-wahia on kuin Whole Lotta Love ilman kitarasooloa.

Claptonin strato-soundista en pidä, todella tylsä ja mitäänsanomaton.

Cream-comeback Albert Hallissa oli hieno kokemus, minulle heikoin lenki oli
kyllä Eric Clapton, ehkä juuri tuon kitarasoundin takia.
 
Olen eri mieltä, mutta sehän on vaan mun mielipiteeni.

Olen eri mieltä, mutta sehän on vaan mun mielipiteeni.
 
Niin minäkin. Oli kyse kenestä hyvänsä, itse musa kiinnostaa ilman muuta eniten, mutta kieltämättä kitaranrämpyttäjänä kiinnitän huomiota soundiinkin ;P
 
Claptonhan on nykyään enemmänkin biisintekijä ja laulaja kuin kitaralegenda, eli siis niingo oikea muusikko. Ja kuten oon tullut todenneeksi jo aikoja sitten, minusta Clapton on tänään parempi laulaja kuin kitaristi. Mikä on sinänsä mielenkiintoista.
 
Turhan moni 60-luvun artisteista on jo mullan alla ja muutamat kieppuu siinä rajoilla. Aika hienoa, että joku on sentään siinä määrin järjenihminen, että on osannut ottaa kiinni elämänsyjästä.
 
Ehh.. kieltämättä rupiset Bluesbreakers-soundit napsahtivat mullekin aikoinaan, mutta ajat muuttuvat.
 
Hyvä Stratosoundi toimii aina. Jos musa on muuten kohdillaan...

Mistäköhän johtuu että Claptonista puhuttaessa muistetaan aina mainita että: valkoiseksi mieheksi tosi kova bluesmies? Mitäs jos puhuttais mustista ja valkoisista samaan hengenvetoon? Vähän sama kun heittäis että: punapartaiseksi ihan helvetin kova bluesmies. Itselle moisista lausahduksista tulee mieleen että kun Clapton ei pärjää vertailussa mustiin miehiin niin todetaan nyt sitten että....
Ja ennen kun joku tosi fanittaja hermostuu tahdon huomauttaa että, itse pidän Claptonia paljon parempana kitaristina kuin itse olen, joten tarkoitukseni EI ole haukkua Claptonia.

Mut onks oikeestaan ykskään valkoinen blues kitaristi saanut samallaista tunnetta soittoonsa kuin kuin Esim. Albert King, BB King tai vaik Muddy Waters?

 

Jimmie Vaughan
Anson Funderburgh
Ronnie Earl
Bob Margolin
Eric Clapton
Niin ja mitä "valkoisen" ja "mustan" blues kitaristin tässä tapauksessa erottaa on ennenkaikkea eri ikäkaudet ja varsinkin eri kulttuuri tausta. esim. B.B Kingin ja Eric Claptonin saama kulttuuri perintö on varmasti totaalisesti erilainen, mutta silti Eric Claptonin soittama blues on minusta aivan samanarvoista kuin B.B. Kingin. Se mikä Claptonissa useimpia (minä mukaanlukien) häiritsee on hänen soittama muunlainenkin musiikki.

Jimmie Vaughan
Anson Funderburgh
Ronnie Earl
Bob Margolin
Peter Green
Eric Clapton
Hollywood Fats
Stevie Ray Vaughan
Junior Watson
Johnny Winter
Duke Robillard
Albert Järvinen
Jarkka Rissanen
Ykä Putkinen
Heikki Silvennoinen
Chris Duarte
Charlie Baty
Jeff Healey
Harvey Mandel

Minkäslaisia ovat nuo Claptonin konsertti-DVD:t? Onko jokin niistä selkeästi parempi vaiko kaikki suht. samanlaista tavaraa?

Jimmie Vaughan
Anson Funderburgh
Ronnie Earl
Bob Margolin
Peter Green
Eric Clapton
Hollywood Fats
Stevie Ray Vaughan
Junior Watson
Johnny Winter
Duke Robillard
Albert Järvinen
Jarkka Rissanen
Ykä Putkinen
Heikki Silvennoinen
Chris Duarte
Charlie Baty
Jeff Healey
Harvey Mandel
 
Tosta kun vaihtaa Silvennoisen Ville Leppäseen niin saattaisin minäkin allekirjoittaa... Pukama Jenkka... Jees...

Tosta kun vaihtaa Silvennoisen Ville Leppäseen niin saattaisin minäkin allekirjoittaa... Pukama Jenkka... Jees...
 
Leppänen on kyllä ihan käsittämättömän hieno soittaja ja laulaja.

Ton listan lisättynä Leppäsen Villellä allekirjoitan minäkin!

Jimmie Vaughan
Anson Funderburgh
Ronnie Earl
Bob Margolin
Peter Green
Eric Clapton
Hollywood Fats
Stevie Ray Vaughan
Junior Watson
Johnny Winter
Duke Robillard
Albert Järvinen
Jarkka Rissanen
Ykä Putkinen
Heikki Silvennoinen
Chris Duarte
Charlie Baty
Jeff Healey
Harvey Mandel
Ville Leppänen
Michael Bloomfied
Elvin Bishop
Billy Gibbons
Duane Allman
Dicky Betts
Rick Derringer
Buzzy Feiten
Ron Thompson
 
Katos kun jäi Ville pois.

Ainiin, Billy Gibbons ja Duane Allman.

Minkäslaisia ovat nuo Claptonin konsertti-DVD:t? Onko jokin niistä selkeästi parempi vaiko kaikki suht. samanlaista tavaraa?
 
Katsoin taannoin Live In Hyde Park-konsertin. Muutama tunnetumpi biisi ja loput vähän tuntemattomampia. Ei mielestäni parasta Claptonia. Oikeastaan ensimmäistä kertaa en pitänyt Claptonin stratosoundista. Kuulosti jotenkin aivan käsittämättömän kireältä sooloissa. Aika rutiinisuoritus kaikenkaikkiaan. Faneille kait pakkokatsottava.

Eric Clapton
Niin ja mitä "valkoisen" ja "mustan" blues kitaristin tässä tapauksessa erottaa on ennenkaikkea eri ikäkaudet ja varsinkin eri kulttuuri tausta. esim. B.B Kingin ja Eric Claptonin saama kulttuuri perintö on varmasti totaalisesti erilainen, mutta silti Eric Claptonin soittama blues on minusta aivan samanarvoista kuin B.B. Kingin. Se mikä Claptonissa useimpia (minä mukaanlukien) häiritsee on hänen soittama muunlainenkin musiikki.
 
Ei se ole Claptonin yksinoikeus, kyllä esim. B.B Kingin levyillä 70-luvulla ainakin minun makuuni soi liian usein jousikvartetto.

Jimmie Vaughan
Anson Funderburgh
Ronnie Earl
Bob Margolin
Peter Green
Eric Clapton
Hollywood Fats
Stevie Ray Vaughan
Junior Watson
Johnny Winter
Duke Robillard
Albert Järvinen
Jarkka Rissanen
Ykä Putkinen
Heikki Silvennoinen
Chris Duarte
Charlie Baty
Jeff Healey
Harvey Mandel
Ville Leppänen
Michael Bloomfied
Elvin Bishop
Billy Gibbons
Duane Allman
Dicky Betts
Rick Derringer
Buzzy Feiten
Ron Thompson
 
Katos kun jäi Ville pois.
 
Mites Lindholm, "Just" on just semmoinen strato-soundinen levy minun makuuni, toinen tulee mieleen, James Thackery, erikoinen ja samaa sarjaa Roy Buchanan sekä Danny Gatton.

No siittä lähtee. Alppu Kingiä olen paljon kuunnellut, mutta kyllä tämä kolahtaa kovemmin kuin yksikään Kingin lauluista tai sooloista.
 
Kuka ihmeen hullu vielä väittää, ettei Claptonilta lähde blues tunteella?
 
http://www.youtube.com/watch?v=OsHsMuCNmyw

No siittä lähtee. Alppu Kingiä olen paljon kuunnellut, mutta kyllä tämä kolahtaa kovemmin kuin yksikään Kingin lauluista tai sooloista.
 
Kuka ihmeen hullu vielä väittää, ettei Claptonilta lähde blues tunteella?
 
http://www.youtube.com/watch?v=OsHsMuCNmyw
 
Toivottavasti ei tuon videon jälkeen enään kukaan :)