Roots ›

Terve !
 
Kun mies tulee tiettyyn ikään.. niin sitä alkaa muistella menneitä :) Naiset myös !
Oletko bluesdiggari ? Minkälaista bluesia diggaat ? Miten sait bluesherätyksen.. ?
 
Itse innostuin 12-13 vuotiaana bluesista, kun ystäväni Aki soitteli muutamia mainioita Chicago -blueslevyjä, mm. Muddy Waters, HowlinŽ Wolf, Little Walter, Jimmy Rogers jne.. Peruskamaa siis.
 
Myöhemmin tuli sitten tutustuttua mainioon Excello -bluesiin ja vähemmän tunnettuihin jenkkibluesartisteihin. Ja tulihan sitten mukaan valkoisiakin bluesbändejä etunenässä John Mayall Bluesbreakers, Fleetwood Mac, Canned Heat..
 
Oman soittourani aloitin bassolla muistaakseni 1972 juuri tuon ystäväni Akin ja kahden muun kaverin kanssa "soittamalla bluesia". Kaksi kitaraa, basso ja rummut. Taisi olla Hgin Korkeavuorenkadun kuuluisassa pommarissa ! Stormy Monday ja Mojo Working oli niitä ekoja biisejä :)
 
Tuosta nyt on kulunut jo yli 30 vuotta, mutta aina se perhanan blues jaksaa innostaa. Tänä päivänä soi tietysti nuo vanhat perusjäärät ja jatkuvasti kyllä löytyy hienoja, uusia ylläreitä ! Listaa en nyt tähän laita, mutta kuunnelkaapas vaikka Erja Lyytista !
 
Sinisiä hetkiä.

Roots-musaa tuli kuunneltua jo kersana kantrin muodossa, ja teini-iän punkvaiheen jälkeen alkanut rockabillydiggailu loi oivallisen kasvualustan myös bluesinnostukselle.
 
Tädin mies (vaikuttaa myös m.netissä) on kova bluesmies, ja heidän luonaan käydessäni kuulin ekaa kertaa John Mayall & The Bluesbreakers with Eric Clapton -levyn. Se iski välittömästi, ja kun siihen lisättiin vielä Johnny Winterin tuotokset päälle, niin paluuta ei enää ollut.

Perse eellä puuhun, eli ensin metallica, sitten SRV ja sen jälkeen tulikin jo Lightnin Hopkins. Loogista, eikö?
 
Hendrixiä taisin kuunnella jo aiemminkin, ehkä... En muista mikä sai kuuntelemaan SRV:n matskua, varmaan tarttui Tornion kirjastosta joskus vain mukaan ja vei mennessään... Vuosi taisi olla '96 tai ehkä '97, eka levy oli Soul to Soul.

Raa'asti tiivistettynä näin: Teininä brittihevin (Purplen, Zeppelinin, Freen yms.) kautta John Mayallin Bluesbreakers feat. Eric Clapton -levyyn, Yardbirdsiin ja BB Kingiin. Siihen se sitten jäikin, mitään suurta bluesherätystä en tuolloin kokenut. En vielä silloinkaan kun yksi ensimmäisiä ostamiani laserlevyjä jokunen vuosi myöhemmin oli Anttilan halpa Howlin' Wolf -kokoelma. Ihmettelin vain, että onpas raakaa musiikkia, eihän tämmöistä pysty kuuntelemaan.
 
Kunnes sitten jonkinlaisessa alustavassa kolmenkympin kriisissä ostin Robert Johnsonin King of the delta blues singersin. Se kolahti täysillä ja sen jälkeen aukesivat korvat pikkuhiljaa myös Muddy Watersille. Siihen se olisi varmaan jäänytkin, mutta sitten löytyi m-net ja sen välityksellä alkoi varsinkin tuolta Hämeenlinnasta tulla niin upeita suositteluja, että etenkin deltaosasto ja muu maalaismeininki kolahti ja kovaa. Siitäpä tämä bluesin ja muun rootsmusan kuuntelu on pikkuhiljaa laajentunut moneen muuhunkin suuntaan.
 
Hienointa tässä on se, että vielä aikuisiälläkin pystyy näköjään innostumaan jostain yhtä paljon kuin teininä esim. Beatlesistä. Huonoa on tietysti se, että jos olisi kokenut tämän valaistumisen jo 15-vuotiaana tietäisi nyt aiheesta paljon enemmän.

Sen jälkeen kun akustisen sain, joskus 8 tai 7 vuotiaana, kuuntelin Agentsia aluksi, sitten kuulin Hendrixin Firen, Wind Cries Maryn, Blues Brothersia, Hurriganesia, Elvistä, rockabillyä, rock'n'rollia, siitä kait se lähti. Onneksi sisko diggaa Elviksestä että johdatti minutkin tälle tielle ja vanhemmille että sain kitaran, damn it's great!

Terve !
 
Kun mies tulee tiettyyn ikään.. niin sitä alkaa muistella menneitä :) Naiset myös !
Oletko bluesdiggari ? Minkälaista bluesia diggaat ? Miten sait bluesherätyksen.. ?
 
No kyllä varmasti oon! Diggailen oikeastaan kaikkea ihan varhaisimmista Delta/New Orleans -soundeista nykypäivän hieman retrompaan meininkiin. Bluesrock hyvin rajoitetusti tippuu.. Oikeastaan Hendrix, SRV ja Cream.
 
Kuuntelin jo 5-10 vuotiaana Elvaria, Eddie Cochrania jne. mut en ees tienny mitä se on ja mistä se tulee. 15 -vuotiaana sit vähän paukuttelin rumpuja ja piti tutustua eri musatyyleihin ja blues oli ihan kysymysmerkki. No, lainasin sitten kirjastosta kassun jonka nimessä oli sana "blues". Elmore Jamesin Pickin' the blues kolahti tosi kovaa. Sitten tutustumista kaikkiin perusartisteihin ja pikkuhiljaa rockabillyyn, jazziin ja kantriinkin..
 
Kitaraa aloitin soittamaan about 1kk Elmoren kuulemisen jälkeen. Suuri vaikuttaja tähän oli Albert King massiivisine soundeineen ja olemuksineen "BB.King & The Friends" -videolla.

Kaikki alkoi 70 luvulla Hurriganesista. Sitten alkoi omat soitot ja tietysti soitettiin ajan hengen mukaan punkkia. Kuitenkin mukana kulki vuosien ajan mm. Claptonia, Winteria, ZZ Top yms. rockaavampaa bluesia.
 
80-luvun lopulta aina 2000 luvulle asti meni töissä ja koko musiikki jäi aika taka-alalle, kunnes n. 5 vuotta sitten innostuin uudellen soitteleen ja muutenkin aktivoimaan mm. musiikin kuuntelua.
 
Nyt sit vaan aletiin kiinnostua vähän syvemmältä. Lithgin Hopkinsia, Hookeria, Watersia, Elmore Jamesia yms. vastaavaa stankku kamaa.
Reilu vuosi sitten Mnetin kautta tutustuin erääseen nimimerkkiin Hämylinnasta, joka on todellinen asianharrastaja. Nyt sitten mentiin jo 20-30 luvulle ja syvälle delta maailmaan. Robert Johnsonia enempi, Missisippi John Hurttia ja monia minulle tuntemattomia juttuja tuli tapeetille. Näitä on nyt kuunneltu ja yritetty jotain sen suuntaista yhdessä em kafrun kanssa soitellakkin. Hienoa musaa. Niin ja Hound Dog Taylor on ollut viime aikojen ehdoton henk. koht feivoritti !!!
 
Mut diggaan mä edelleen Lemmyäkin :-)

Kiinostuin bluesista kun kuulin sitä.

Kyllä mun täytyy hävetäkseni tunnustaa, että se tais olla tavallaan Stevie Ray Vaughan, joka sai kiinnostumaan bluesista. Broidi soitteli kitaralla sen biisejä joskus 80-luvun puolivälissä ja kait se siinä sitten iskostui takaraivoon. Sittemmin olen kyllä kiinnostunut näistä vanhemmista blues starboista.

Kesäkuussa 1980 kuuntelin innokkaasti vasta aloittanutta Rockradiota. Eräänä päivänä sieltä pärähti soimaan The Blues Bandin "Talk To Me Baby", jonka (ajan tyyliin) tulin nauhoittaneeksi kasetille. Paria päivää myöhemmin tuli kuulokkeilla kuuntelemastani "Kovan päivän illasta" parikin biisiä Eric Claptonin uudelta "Just One Night" -liveltä.
 
Just One Night löytyi vähän myöhemmin italialaiselta kirpputorilta, mutta The Official Blues Band Bootleg Albumin jäljittämiseksi jouduin käymään läpi suunnilleen kaikki Helsingin silloiset levykaupat, ennen kuin tärppäsi. ("Just tänään saatiin lisää.")
 
Niin, ja suunnilleen samoihin aikoihin tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerhon postimyynnistä neljän LP-levyn boksin "The First Years of Beatles, Cream, The Who, Procol Harum" (varsinainen yhdistelmä!) kun sen kerran sai halvalla. Cream-osuus oli käytännössä "Fresh Cream" täydennettynä "Wrapping Paperilla". Suurimman vaikutuksen teki silti "N.S.U." ja se pieni, yksinkertainen bassovälike. Soitinvalinta oli sitä myöten selvä, vaikka slidekitarointiakin kohtaan jäi tBB:n jäljiltä suuri rakkaus.
 
Pikku hiljaa tuli sitten tutkiskeltua asioita vähän pidemmälle ja kun kerran olin vastikään täyttänyt 18 ja päässyt yliopistoon, Tavastiakin tuli tutuksi monine blueskeikkoineen.
 
Kiinnostavaa kyllä, kaikesta tuosta taustasta huolimatta Elmore James ei ole koskaan kolahtanut.

Pekka Gronowin toimittama "Bluesin maailmasta"-ohjelma 70-luvun alussa potkaisi liikkeelle oman blues-diggailuni.

Lähtökohtana oli blues-pohjainen rock ja britti-blues. Eli Fleetwood Mac, John Mayall, Ten Years After, Savoy Brown, Foghat, Steve Miller Band, Hendrix ja Claptonin touhut Creamissa oli mm. vaikuttajana. Kyllähän te nämä tiedätte. Tietysti Albert Järvinen oli tärkeä (Hurriganes, Ride On-soolo, Royals). Oikeastaan vielä 70-luvulla oli suuri osa musiikista (esim. Southern Rock) aika suoraan blues-pohjaista, vaikka ulkoinen olemus olisikin muuta viestinyt. Usein cover-biisit saivat hakemaan käsille alkuperäisesittäjiä ja jonkinlainen käsitys noista alkuperäisistä lähtökohdista alkoi hahmottua, vaikka suurimmat suosikit oli vielä selkeästi rockin puolella.
 
"Yllättäen" oma kitaransoitto alkoi suuntautua enemmän bluesin suuntaan, kun ikää kertyi lisää. Stevie Ray Vaughanin vaikutus on pakko mainita. Mies oli minullekin innotuksen lähtökohta juuri omaan soittoon. Kun kuulin miestä ekan kerran (taisi olla radiossa v.-82 Montreauxin nauhoja), niin kyä kolahti. Biisi taisi olla Texas Flood. Rory Gallagheria tuli kuultua myös ja löysin miehen oikeastaan uudelleen n. 10 vuotta sitten.
 
Siitä sitten aluksi 50-luvun Chicago-bluesin pariin ja Robert Johnsonia kuuntelemaan..
 
Niin, ja suunnilleen samoihin aikoihin tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerhon postimyynnistä neljän LP-levyn boksin "The First Years of Beatles, Cream, The Who, Procol Harum" (varsinainen yhdistelmä!) kun sen kerran sai halvalla.
 
Sama boksi on myös mulla! Hauska ranskalainen julkaisu. Kaksi kokoelmaa ja kaksi alkuperäistä albumia kimpassa.
 
Kiinnostavaa kyllä, kaikesta tuosta taustasta huolimatta Elmore James ei ole koskaan kolahtanut.
 
Sama juttu täällä.

No ne on tietysti kaikki nää Led Zeppelinit, Fogertyt ja Järviset. Ilman Fogertya nyt en kuuntelis countrya enkä zydecoakaan. :)

Zeppareistaha se blues innostus lähti. sitten nää perinteiset, howlin wolf, robert johnson, muddy waters..

Jossakin mainosmusa levyllä oli Muddy Watersin Mannissh Boy, se oli yksi tärkeä herättäjä. Myös Kuloniemen Ulvovilla Susilla on tärkeä osa bluesiin perehdyttäessä. SRV:n live välähdys jossakin rock-historia ohjelman kitara-jaksossa. Kiitoksen ansaitsee myös ylä-aste aikainen liikunnan ja käsityön opettaja, joka soitti yhdessä blues bändissä. Lainasi minulle mm. SRV:n el Mocambon keikka videon.

Jos vähänkin tutkii populaarimusiikkia tarkemmin, tulee blues vastaan kuin valvontakamera Varkaudessa. Jonkinlaista blueskaavaa tuli vedettyä venäläisellä itkuvirsikitaralla jo heti, kun sai siitä jotain järkevää irti. Pinnallista on kuitenkin bluestuntemukseni. Blues on!

Vahingossa katsoin televisiosta blueskeikkaa. Kuulosti hauskalta. Kirjastosta löytyi B.B. Kingin ja Bukka Whiten levyt. Yht'äkkiä kaikki muu tuntui turhalta.

Kun muistaisi...oiskohan koulussa joku lainannut John Lee Hookerin ja Lightning Hopkinsin levyn ja siitä se lähti? Toinen mahdollinen syy on John Mayall's Bluesbreakers with Eric Clapton. Mutta ehkä se on sittenkin puolisokkona hankinttu Howlin' Wolfin keinutuolilevy. Joka tapauksessa teininä innostuin ja sitten 18-vuotiaana B. B. Kingin konserttiin Kultsalle, joka sitten olikin viimeinen tikki.

Kiinnostuksen pohjan loi varmaan Raittisen veljekset joskus seitkytluvulla. Sitten tuli serkun esittelemä Johnny Cash mitä tuli monomankasta kuunneltua nauhan venymiseen asti, Rockabilly vaihekin oli matchbox rintanappeineen. Kultaisella kahdeksankymmentäluvulla iski sitten kovempi hevivaihe mitäkautta löytyi ZZ-topit, Lynyrd Skynyrdit Johnny Winterit ja muut vastaavat siitä sitten luonnollisena jatkumana alkoi tutustuminen Muddy Watersiin ja kumppaneihin minkä jälkeen noi vanhat suosikit alkoi kuulostamaan jotenkin popilta. Asiaa auttoi radio, mistä joskus tuli joku Easy Rider ohjelma jota tuli kuunneltua ja myöhemmin tietysti Roots ilta. Blues News lehti löytyi paikallisesta kirjastosta mitä tuli luettua ahkerasti ja parin vuoden ranskalainen visiitti Turun seudulla tutustutti sitten livebluestarjontaan mitä täällä hämeessä ei juurikaan ollut tarjolla. Joskus matkan varrella tuli tarve hankia kitara ja opetella soittamaan tuota maagista musiikkia mutta on se vaan niin p***leen vaikeata edelleen.
 
Kyllä tässä melkoisen kiitoksen on velkaa monille kavereille ja tutuille ketkä on tutustuttanu uusiin bändeihin mihin on voinut olla itsellä jotain turhia ennakkoluuloja. Pari niistä löytyy täältäkin :)

Kuulin SRV:n version Little wingistä ja voi hitto se kolahti. Sen jälkee tuli tutustuttua enemmänki SRV:n musiikkiin ja sen kautta muuhunkin bluesiin...