Yleistä keskustelua musiikista ›

Liekki - Veljet... siinä on jotain sanoin kuvaamatonta pulun kakkaa josta ei saa selvää vaikka kuinka haluais... jotaki veljesi ei oo hoomoo jotain sinne päin sain selvää..... Että repikää siitä huumoria.

Megadeth - Youthanasia, Kingston Wall - II, Dream Theater - Scenes from a memory (en tiedä minkä takia) ja Slipknotin eka levy, olin aika snadi sitä kuunnellessa, joten olin aluksi järkyttynyt :D Ainiin lopuksi unohtui tietysti: Matti Nykänen - Yllätysten Yö

Pink Floyd - Atom Heart Mother
 
Mutta ah sitä tunnetta kun se "aukeaa"...

Kun Sonic Youthin Dirty ilmestyi, kuuntelin sitä repeat-playlla kolme vuorokautta pystyäkseni päättämään, oliko se askel oikeaan vai väärään suuntaan. Oikeaan oli.
 
Sonic Youth on hyvä bändi, mutta vaatii kyllä kuuntelua. Ensin se kuulosti musta ihan kamalalta kissan raiskaukselta, mutta opin tykkäämään kovastikin. On niillä kyllä paskoja biisejäkin tai jotain ärsyttäviä, mut myös huippuja!

se on kyllä jo kummallista, minusta kun tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä kauemmin pitää levyjä kuunnella.
 
Joskus huomaan vähän samaa ilmiötä. Kohdallani saattaa johtua siitäkin että musiikkimaku on teinipäivistä aika lailla monipuolistunut; silloin kuin hyväksyvän tuomion saivat lähinnä kasarirokkarit. Mutta hitaasti avautuvassa levyssä riittää myös haastetta pitemmäksi aikaa kuin sellaisessa, josta voi kertakuuntelulla sanoa, että "se on siinä".

Kersantti Pippuri oli vaikea, miltei kaikki sävellykset tuntu milteipä mitäänsanomattomilta.
 
Nyt on toisin.

Liekki - Veljet... siinä on jotain sanoin kuvaamatonta pulun kakkaa josta ei saa selvää vaikka kuinka haluais... jotaki veljesi ei oo hoomoo jotain sinne päin sain selvää..... Että repikää siitä huumoria.
 
Hoho. Tämä oli niin absurdia että repesi ja pahasti.

Ehkä sanottu jo mutta
Kingston Wall - Tri-Logy

Eka dream theater eli Images and words. Vähän aikaa kesti, mutta sitten "valaistuin".
Loput DT:t olikin sitten hyviä ihan ekoilla kerroilla.

Kun kuuntelin Metallican levyjä ekan kerran, ajattelin että ei tämä kyllä kuulosta hyvältä. Sitten muutaman vuoden päästä löysin Metallican kunnolla ja nykyään olen kova fani. Laakista aukeavat levyt ovat tylsiä.

Esimerkiksi Manicsien The Holy Bible ja The Soundtrack of our livesin levyt ovat sellaisia että niitä on parempi kuunnella useammin kuin kerran, jotta saa enemmän irti. Mars Voltasta ja Disco Ensemblestä olen myös samaa mieltä. Eikä varmaan ole yhtä oikeaa avautumistapaa, riippuu kuuntelijasta ihan miten haluaa käsittää..

Aarnin Bathos piti kyllä aika monasti kuunnella kunnolla ennen kun aukesi paremmin.

Omasta mielestä Dream Theaterin "Scenes from a memory" oli aluksi aika vaikea levy päästä sisälle, mut ajan kanssa aukeaa kyllä hienosti :)
 
näinhän se on. parilla ekalla kierrätyksellä ei päähän jää edes yhtä melodiaa, mutta sitten kun se pirulainen iskee niin eihän niitä saa pois päästä millään!

Ostin viikonloppuna Faith No Moren Angel Dustin ja ainakaan vielä en osaa sanoa levystä yhtikäs mitään. Helvetin rumat kannet siinä ainakin on. Kitarasoundeissakin voisi olla parantamisen varaa...

Mulle taas Nuclear Nightclub avautui jo ekalla kuuntelukerralla, kun taas Being vaati jo muutaman kierroksen enemmän..
 
Täysin sama. Nuclear Nightclub on mielestäni todella helppo levy verrattuna juuri Beingiin, jonka "Pedagogue" oli varsinkin vaikea biisi aluksi hahmottaa, kuunnella ja jopa tykätä. Yllättäin biisi kuitenkin nousi kuuntelukertojen moninaistuessa levyn huippuhetkiin. Tokihan Being on kuunneltava albumikokonaisuutena, eikä biiseittäin! :)
 
Muuten minulla on niin laaja musiikkimaku, ettei mikään ole aikoihin tuottanut sen suurempia vaikeuksia kuunnella. Monet levyt toki avautuvat ajan kanssa paremmin ja säilyvät täten ajassa helpommin... yksi pitkän ajan aukeamisen tarvinnut levy minulle oli Jamiroquain Return of the Space Cowboy. Suosittelen, aika uskomattomia juttuja ko. levyllä, kun vaan jaksaa pitempään keskittyä.
 
EDIT: Ja jos puhutaan "helpommasta" musiikista (jostain syystä tässä threadissa puhutaan vaan progesta vaikeasti avautuvana musana), niin kyllä minulla meni aikoinaan aikaa, että opin tykkäämään Iggy Popista, The Ramonesista tms. amerikanpunkista. Sen hienouden tajusi vasta, kun rupesi ymmärtämään genren estetiikkaa sen omista lähtökohdista käsin. Uskallan siis väittää, että jokaista genreä ja genren huippuja voi oppia kuuntelemaan jos vaan yrittää.

Van Dyke Parksin "Song Cycle" on aikas tiukka pala.

Toolin Lateralus aukes mulle aika hitaasti, huomattavasti hitaammin kuin Aenima. Mutta sitten kun se aukes niin se olikin sitten menoa.
 
Myös Travisin 12 Memories oli varsin hankala tapaus. Aluksi tuntui ettei mitään jäänyt juuri käteen, mutta pikkuhiljaa alkoi aukeamaan ja osoittautuikin sitten varsin päteväksi kokonaisuudeksi.

Captain Beefheart & His Magic Band: Trout Mask Replica kuuluu tuohon sarjaan, kuulin sen ekan kerran 15-vuotiaana; vanhempien eron jälkeen se LP oli faijalta jäänyt hyllyyn ja levyn outo kansi houkutti laittamaan sen levylautaselle pyörimään. Eka reaktio oli "What The F...??" mutta sittemmin olen ostanut sen kahteen kertaan itselleni, sekä vinyylin että CD:n. Kuuluu nykyään henkilökohtaiseen aution saaren top 10-levystööni.
 
Eka kerran kuullessani n. 3biisiä oli helvetin hyviä ja loput epärytmistä taidepaskaa.
15 vuotta myöhemmin puolet biiseistä on helvetin hyviä ja loput taidepaskaa.
Todennäköisesti tajuan levyn alusta loppuun 90-vuotispäivän kynnyksellä...
Ihan kiva tekosyy elää vanhaksi.

the Who:n tommy. ekan kuuntelukerran jälkeen vihasin sitä mutta kun se avautui niin siitä parempaa levyä ei sitten ole vastaan tullutkaan.

Noh Dream theaterin Metropolis part II avautuu aika vaikeasti... jos joku tajusi niin oliko se nyt se Miracle se tappaja?