Yleistä keskustelua musiikista ›

Keskustelun luonne on mennyt DRAMAATTISEKSI, paino sanalla seksi... eiku
 
Mitä itse pääkirjoitukseen tulee, ei se minun mielestäni mikään ihmetyksen aihe ole että Anna fucking Abreun poikaystävä on sanonut jotain näin, jos se sanois "no hei onha se aika paskaa, meikäki maidenfanina mut ku pesää saa..." niin en usko että sen jälkeen enää kauaakaan keskityttäis Idols-Ariin vaan puhuttaisiin kuinka suomalaiset ovat seksiaddikteja ja terroristit hyökkää... Idols-Ari aka. Heviari on mun mielestä aivan yhtä läppä kuin kuka tahansa muu ns. muusikko jotka on noussut pinnalle, Anna Abreun ja muiden seassa.. Ne on vähän kun amiskuskit, kaikilla c-kadetti ja poppivehkeet, ne muistetaan ja niille kiroillaan sillon kun ne paukuttaa ohi tai pylsii tytärtä mutta kun ne lähtee eikä pidä ääntä niin kaikki unohtaa ne.. Se on siks koska sellasia on tusinassa kolmetoista, ainoastaan jostain american idolista voi tullakin jotain koska siellä on niin isot rahat taustalla...
 
Jokatapauksessa, suosittelen että jatkossa kun tällaisia kohu-uutisia taas tulee, katsomme niitä ja hymyillen pidämme mölyt mahassamme tietäen että tyhmiähän ne on.. Mutta minkäs teet?

tota kyllä ne jenkkivetäjät ihan oikeasti painii aivan kertaluokkaa kovemmassa sarjassakin kuin mikään mikä suomen junttiviihdeohjelmissa on esiintynyt.
 
mutta kuten sanottu, sen tason vetäjät on täällä jo hommissa.

kuumin juttu just nyt: http://www.youtube.com/watch?v=VZIfjHSV1ko

Ei kai kukaan selväjärkinen voi sanoa, että musiikki on hyvää myyntilukujen perusteella? Tämä yksittäinen kommentti sekoitti pääni täysin. Miten on mahdollista...
 
Kyllä voi. Tässä keississä - jossa on myyty triplaplatinaa - voidaan sanoa, että musiikki on ajanut tehtävänsä ja siksi se on myynyt hyvin.
 
Tosin voidaan myös sanoa, että hyvää musiikkia voi löytyä myös julkaisemattomana ja vähän myytynä.
 
Pointti kuitenkin on, että paljon myytyä musaa jengi diggaa (edes hetken).

Kyllä voi. Tässä keississä - jossa on myyty triplaplatinaa - voidaan sanoa, että musiikki on ajanut tehtävänsä ja siksi se on myynyt hyvin.
 
Tosin voidaan myös sanoa, että hyvää musiikkia voi löytyä myös julkaisemattomana ja vähän myytynä.
 
Pointti kuitenkin on, että paljon myytyä musaa jengi diggaa (edes hetken).
 
minä kun luulin että musiikki on subjektiivinen nautinto. hyvä kun tämä on korjattu koska tykkään ajatella että kuuntelen vain hyvää musiikkia. Tämä kirjoitus vei ennakkoluuloni pois. Jos muutkin tykkäävät jostain se on varmasti minunkin mielestäni hyvää joten voin mennä ostamaan ari koivusta ja pitää hänestä niinkuin muutkin.

Ja Abreusta voi puhua paljonkin pahaa, mutta ainakin tän biisin kertsi on kiva.
 
http://www.youtube.com/watch?v=3_zIbAAbWDE&feature=related
 
Oli se mukavaa juu kun lapsena veisattiin Jänöjussin mäenlaskua :)

Tällasta paskaako täällä jauhetaan ???

Tällasta paskaako täällä jauhetaan ???
 
Sinä jauhat. Muut lopettivat jo yhdeksän päivää sitten.

Kyllä voi. Tässä keississä - jossa on myyty triplaplatinaa - voidaan sanoa, että musiikki on ajanut tehtävänsä ja siksi se on myynyt hyvin.
 
Tosin voidaan myös sanoa, että hyvää musiikkia voi löytyä myös julkaisemattomana ja vähän myytynä.
 
Pointti kuitenkin on, että paljon myytyä musaa jengi diggaa (edes hetken).
 
Kaikki tämä on naurettavaa. Se mikä on oikein on se, että keskustelun aloittaja miettii missä mennään? Musiikki ei mene missään!!!! Kaikki Idolssit on loppupeleissä aivan paskaa! Jaa miksi? No, ajatelkaa nyt, mitä musiikki olisi ilman niitä?????

Pointtia tai yksisilmäistä tai ei;
 
On maailman helpointa sanoa musiikin olevan makuasia, kannattavansa monikulttuurillisuutta, ja olevansa agnostikko. Kaikki nämä kertovat ajattelemattomuudesta, ja itseasiassa kovin kapeista näkökannoista, vaikka yritetään olla "open-minded".
 
Tuossa todettiin jokunen kommentti sitten useaan otteeseen, että objektiivisuutta ei voi olla musiikissa. Kyllä sitä voi esimerkiksi näin;
 
Otetaan samankaltaisissa oloissa eläneet ihmiset, ja mitataan heillä se musiikin miellyttävyys ja vaikka päästä heitetty sävärimittari. Eli paljonko "säväreitä" tulee musiikista. Subjektiivisuuden julistajat aina miettii asioita turhan laaja-alaisesti, esim. eihän suomalainen tanhu voi tarjota MITÄÄN tuttua toisella puolen planeettaa eläneelle, jolle musiikin määritelmä on tyystin eri. Tanhu ei sisällä viidakkorumpua = tanhu "ei musiikkia" viidakko-ihmiselle. Joten ei pääse edes syntymään mitään arviointia musiikista, kun musiikki ei toteudu.
 
Objektiivisuutta voi olla alueellisesti helpostikin. Vaikkapa eurooppalisittain, tai suomalaisittain. Toki täytyy tehdä oletus, että musiikissa voi kehittyä - jos tämä ei pidä paikkaansa, olen väärässä.
 
Sen kehityksen ei tarvitse vaatia soittotaitoa, sävellysteknisten seikkojen tajuamista tai muutakaan - lähinnä sitä jo mainittua ymmärrystä. Kun ymmärtää mitä artisti haluaa kertoa, ja kuinka hyvin sen toteuttaa ja miten syvä se sanoma on, JOKA IKINEN voi päätyä samoihin lopputuloksiin musiikin hyvyydestä. Ei välttämättä biisikohtaisesti, detaileista ei tartte nillittää, mutta yleisesti.
 
Ihan oikeasti - Anna Abreun biiseistä on tullut kuvauksia "ihan kiva". Ja porukka on, että se on ihan yhtä hyvää musaa kuin vakkapa Beruier Noiren - Camouflage, riipuu vaan keltä kysytään. Ei riipu. Kun ymmärtää TODELLA mitä Anna Abreu haluaa sanoa, mitä se musiikki sisältää ja miksi siitä on luotu tälläistä, niin Camouflage johtaa AIKA VITUSTI.
 
http://www.youtube.com/watch?v=m48vua7lQrA
 
Anna Abreu, kaikella kunnioituksella, esittää musaa joka on tarkoitettu vain kuulostmaan "kivalta". Siinä ei ole mitään oikeaa taustalla, AA ei ole latino, ei näytä siltä, eikä se ole ehtinyt vielä nuorella iällään kokemaan mitään sellaista mistä se laulaa. Puhumattakaan, kuinka mielettömän yksulotteisia asioita se esittää ihan kelle vaan, ja suuri osa ihmisistä osaa käsitellä noi asiat arkipäivässä ihan helposti. AA:lla ei ole hajuakaan siitä mitä on vaikkapa oikea ahdistus ja miten sitä tulkitaan, ja kuinka voimakkaita ne tunteet on verrattuna tollaseen "End of Love, no voihan hitsin pitsit menen shoppaan." settiin verrattuna. AA:sta en osaa siis henkilönä sanoa mitään, vaikka olisikin miten aito ihmisenä, niin musiikista se ei tällä kertaa heijastu joten toteutus on kehno.
 
Se ymmärtämys pointti (Oliko by John Titor?) oli aivan käsittämättömän hyvä, ja nimenomaan todistaa mun mielestä musiikin objektiivisuuden tietyillä alueilla.
 
Se, jos musiikki on vain "kivaa" ilman sen syvempää merkitystä, ei tietenkään ole ollenkaan väärin. Se on vain yksinkertaisesti huonompaa, tai ehkä paremmin tarkoituksettomampaa taiteellisesti, kuin vaikkapa Camouflage.
 
Tästä tekstistä löytyy varmasti joku täky, sillä en osaa selittää itseäni loppuun tässä ja nyt, mutta ehkä se onnistuu parin-kolmen vääntämisen jälkeen. Katotaan jos jotain kiinnostaa.
 
Eniten hauskaa muuten on se, että useasti (vähän vastaavia keskusteluja on ollut ennenkin) nämä absoluuttisen subjektiivisuuden julistajat saa aika helposti sanomaan "Hyi vittu mitä paskaa", kun hakee jewtubesta pari yli hilseen linkkiä.

Pointtia tai yksisilmäistä tai ei;
 
On maailman helpointa sanoa musiikin olevan makuasia, kannattavansa monikulttuurillisuutta, ja olevansa agnostikko. Kaikki nämä kertovat ajattelemattomuudesta, ja itseasiassa kovin kapeista näkökannoista, vaikka yritetään olla "open-minded".
 
Laittamattomasti sanottu. On totta että nuo ovat helppoja pelastusrenkaita, jos ei jaksa pohtia asioita, mutta ihan valideja pointteja pohtimisen jälkeen.
 
vrt.
 
Teisti: "Näen jumalan rakkauden joka päivä ympärilläni, siitä tiedän että hän on olemassa."
Ateisti: "Maailmassa on niin paljon pahaa, etten millään voi uskoa että on olemassa jumalaa."
Agnostikko: "Mä tutkin hyvin tarkkaan teidän molempien perustelut, mutta saan silti sen verran ristiriitaista tietoa, että mä en jätkät oikeasti osaa sanoa."
 
Sen sijaan voidaan miettiä että vaikkapa ateismi on helppo hengähdyspiste välissä: "okei, mä oon tän asian nyt pohtinut, en jaksa enää, sovitaan nyt et ei sitä oo olemassa"
 
Teismi taas nyt... no, se pelaa ihan eri pelimerkeillä eikä ne käy tällä mun kasinolla, joten...
 
Mutta offtopic sikseen, mennään asiaan:
 
Tuossa todettiin jokunen kommentti sitten useaan otteeseen, että objektiivisuutta ei voi olla musiikissa. Kyllä sitä voi esimerkiksi näin;
 
Otetaan samankaltaisissa oloissa eläneet ihmiset, ja mitataan heillä se musiikin miellyttävyys ja vaikka päästä heitetty sävärimittari. Eli paljonko "säväreitä" tulee musiikista. Subjektiivisuuden julistajat aina miettii asioita turhan laaja-alaisesti, esim. eihän suomalainen tanhu voi tarjota MITÄÄN tuttua toisella puolen planeettaa eläneelle, jolle musiikin määritelmä on tyystin eri. Tanhu ei sisällä viidakkorumpua = tanhu "ei musiikkia" viidakko-ihmiselle. Joten ei pääse edes syntymään mitään arviointia musiikista, kun musiikki ei toteudu.
 
Objektiivisuutta voi olla alueellisesti helpostikin. Vaikkapa eurooppalisittain, tai suomalaisittain. Toki täytyy tehdä oletus, että musiikissa voi kehittyä - jos tämä ei pidä paikkaansa, olen väärässä.
 
...miljoona kärpästä ei voi olla väärässä, sitäkö sinä tässä nyt hait? On luonnollista, että samankaltaisissa oloissa eläneet ihmiset (ts. tietty kulttuuri) kokee tutummaksi tietynkaltaisen tutun musiikin. Mennään vaikka keskimääräiseen keskiolutkapakkaan ja laitetaan intialaista kansanmusiikkia jukeboksissa. Ensin saadaan turpaan ja sen jälkeen joku tulee laittamaan Kikkaa.
 
Objektiivisesti mitattuna näin Kikka on parempaa musiikkia. Ja sitten sama koe Intiassa, oho, menikin toisinpäin. Eli tilanne on 1 - 1.
 
Sen kehityksen ei tarvitse vaatia soittotaitoa, sävellysteknisten seikkojen tajuamista tai muutakaan - lähinnä sitä jo mainittua ymmärrystä. Kun ymmärtää mitä artisti haluaa kertoa, ja kuinka hyvin sen toteuttaa ja miten syvä se sanoma on, JOKA IKINEN voi päätyä samoihin lopputuloksiin musiikin hyvyydestä. Ei välttämättä biisikohtaisesti, detaileista ei tartte nillittää, mutta yleisesti.
 
Ihan oikeasti - Anna Abreun biiseistä on tullut kuvauksia "ihan kiva". Ja porukka on, että se on ihan yhtä hyvää musaa kuin vakkapa Beruier Noiren - Camouflage, riipuu vaan keltä kysytään. Ei riipu. Kun ymmärtää TODELLA mitä Anna Abreu haluaa sanoa, mitä se musiikki sisältää ja miksi siitä on luotu tälläistä, niin Camouflage johtaa AIKA VITUSTI.
 
http://www.youtube.com/watch?v=m48vua7lQrA
 
Vertaatko oikeasti kevyttä soulahtavaa latinopoppia ranskalaiseen punkkiin? Kuuntelin tuon biisin kerran, kahdesti, kolmesti. Voin vielä ihan mieliksesi pyöräyttää muutaman kerran uudestaankin. Kyllähän se lämmittää sielua, kun kuitenkin punk on ollut minulle se ponnahduslauta musiikista yleensäkin (puhun nyt siis Bad Religionista ja muista kumppaneista, joiden näkemyksen mukaan kapinointi ilman että ottaa asioista selvää on täysin hukkaan heitettyä puuhaa). Loppujen lopuksi me päästään kuitenkin vain SINUN subjektiiviseen käsitykseesi siitä, että Beruier Noiren näkemys ja tapa tehdä musiikkia on arvokkaampi kuin mitä vaikkapa Teemu Brunilalla, joka Anna Abreaulle biisejä tekee.
 
Eikä siinä mitään, sulla on ihan oikeus ajatella niin. Älä kuitenkaan tule sanomaan että se on objektiivinen juttu.
 
Anna Abreu, kaikella kunnioituksella, esittää musaa joka on tarkoitettu vain kuulostmaan "kivalta". Siinä ei ole mitään oikeaa taustalla, AA ei ole latino, ei näytä siltä, eikä se ole ehtinyt vielä nuorella iällään kokemaan mitään sellaista mistä se laulaa. Puhumattakaan, kuinka mielettömän yksulotteisia asioita se esittää ihan kelle vaan, ja suuri osa ihmisistä osaa käsitellä noi asiat arkipäivässä ihan helposti. AA:lla ei ole hajuakaan siitä mitä on vaikkapa oikea ahdistus ja miten sitä tulkitaan, ja kuinka voimakkaita ne tunteet on verrattuna tollaseen "End of Love, no voihan hitsin pitsit menen shoppaan." settiin verrattuna. AA:sta en osaa siis henkilönä sanoa mitään, vaikka olisikin miten aito ihmisenä, niin musiikista se ei tällä kertaa heijastu joten toteutus on kehno.
 
Niin, sinulle. Äkkiseltään mulle tuli mieleen, että teininä jos koskahan sitä hormonien heittelemänä tunne-elämän tasapaino on dippadai. Ja se ensimmäinen merkittävä ero voi oikeasti tuntua siltä, että se on End of Love. Ja tässä kohtaa kannattaa myös muistaa, että laulun kertoja ei yleensä ole laulun esittäjä. Jos asian esittää laulun kertojan näkökulmasta, voi olla ihan luontevaa, että asiankäsittely tuntuu naivilta. Ihan samalla lailla voidaan tehdä vaikka kaksi biisiä samasta aiheesta, jossa toisessa laulun kertojaääni ei välitä jostain jutusta juuri lainkaan, ja toinen ahdistuu ihan järjettömästi. Silloin toinen sanoo vaikka toteavasti että "metsä palaa rajan takana / minä vain nukun" kun toinen huutaa "kaikki on lopussa / perheeni mökissä palaa / miksei kukaan auta" tai jotain sen tyyppistä.
 
Francis Ford Coppolalla on elokuva nimeltä Rumble Fish. Se on mustavalkoinen ja sisältää aika naivia henkilöhahmokäsittelyä. Yleisesti ottaen porukka ei tajunnut sitä, että Matt Dillonin esittämä päähenkilö on värisokea ja näkee värillisenä vain veljensä omistamat taistelukalat. Elokuva siis on mustavalkoinen siksi, koska tapahtumat nähdään Dillonin hahmon silmin ja Dillonin hahmo taas on vähän yksinkertainen kaveri.
 
Tekeekö tämä Rumble Fishistä naivin ja typerän elokuvan, vai onko se sittenkin oivaltava poptaiteellinen teos?
 
Tähän väliin muuten vielä yksi subjektiivinen pointti: itsehän en voi sietää kappaleita "aidosta ahdistuksesta", kun heroiinipöllyissä olevat grungeartistit kertovat kun nyt on niin vitun paha olla ja aaa-aa-agh. Sellainen överiksi vedetty "et tiedä miten pahalta musta nyt tuntuu eiiii saatana" -kama on itse asiassa mun mielestä paljon hävyttömämpi ihmiseenvetoamiskonsti.
 
Ei siinä mitään, Johnny Cash vetää vaikkapa Hurtin järkyttävän hyvin ja saa siihen lisää uskottavuutta sillä kun se on ollut aikanaan vähän kusipää läheisiään kohtaan. Monet itse asiassa sanovat että Johnny vetää Trent Reznorin ohi tuolla biisillä seitsemisen kierrosta. Mutta Trentillä taas on kuitenkin eri näkökulma. Ja kysymys kuuluu: olisiko Cashin versio niin hyvä, jos emme tietäisi miten Trent sen on alunperin vetänyt?
 
(Minä en tiedä, koska tiesin NIN:in version tuosta aiemmin. Joku joka kuuli biisin ekaa kertaa Cashin vetämänä vois ehkä mainita, mua oikeasti kiinnostaa.)
 
Se ymmärtämys pointti (Oliko by John Titor?) oli aivan käsittämättömän hyvä, ja nimenomaan todistaa mun mielestä musiikin objektiivisuuden tietyillä alueilla.
 
Se, jos musiikki on vain "kivaa" ilman sen syvempää merkitystä, ei tietenkään ole ollenkaan väärin. Se on vain yksinkertaisesti huonompaa, tai ehkä paremmin tarkoituksettomampaa taiteellisesti, kuin vaikkapa Camouflage.
 
Tähän kohtaan lainaus High Fidelity -elokuvasta:
 
Dick: It guess it looks as if you're reorganizing your records. What is this though? Chronological?
Rob: No...
Dick: Not alphabetical...
Rob: Nope.
Dick: What?
Rob: Autobiographical.
Dick: No fuckin' way.
 
Eli vaikka Titor puhuikin siitä, että jokin on paskemmin soitettua, muihin vertaisiinsa nähden shaibaa ja siitä puuttuu sisältö, on mun mielestä typerää lähteä sanomaan, että se on silti objektiivisesti huonompaa.
 
Mun mielestä avainsana tässä on kiksi. Joku toinen kokee toisen biisin, toisen bändin, toisen jutun merkittävämmäksi kuin toisen. Ja jos täytyy asettaa levyjä järjestykseen, niin autobiografinen järjestys on ihan yhtä pätevä kuin joku muodollisesti pätevä "objektiivisuus".
 
Tästä tekstistä löytyy varmasti joku täky, sillä en osaa selittää itseäni loppuun tässä ja nyt, mutta ehkä se onnistuu parin-kolmen vääntämisen jälkeen. Katotaan jos jotain kiinnostaa.
 
Eniten hauskaa muuten on se, että useasti (vähän vastaavia keskusteluja on ollut ennenkin) nämä absoluuttisen subjektiivisuuden julistajat saa aika helposti sanomaan "Hyi vittu mitä paskaa", kun hakee jewtubesta pari yli hilseen linkkiä.
 
Puhutaanko nyt Maldororista vai Kai Merilästä? :D
 
Ei mitään, hyvä keskusteluhan tämä. Vastapalloa odotellessa. Käännä pääni, I implore you.
 
e: Yhden jutun unohdin.
 
Joskus aikanaan Blues Traveler teki biisin "Hook", jossa ihan hävyttömästi hyväksikäytetään Pachelbelin Canon in D:n tunnettuutta.
 
http://www.youtube.com/watch?v=MZ36xmNHCvs&feature=related
 
ja katso, porukka diggasi.
Ja yhtye nauroi - hölmöt! Tanssitte kappaleelle joka on piloilla tehty!
Mutta tanssijoilla oli hauskaa, he nauttivat eivätkä tajunneet että heille naurettiin. Yhdessä loivat arvon kappaleelle, jolla ei sellaista aiemmin ollutkaan.
 
Kummalla oli loppujen lopuksi hauskempaa?

anteeks, oli pakko tarkertua tähän koska sisäpiirivitsit vie nyt vähän huomiota itse asian tolalta.
 
Tähän väliin muuten vielä yksi subjektiivinen pointti: itsehän en voi sietää kappaleita "aidosta ahdistuksesta", kun heroiinipöllyissä olevat grungeartistit kertovat kun nyt on niin vitun paha olla ja aaa-aa-agh. Sellainen överiksi vedetty "et tiedä miten pahalta musta nyt tuntuu eiiii saatana" -kama on itse asiassa mun mielestä paljon hävyttömämpi ihmiseenvetoamiskonsti.
 
Ainoa joka/jotka ovat tehneet ahdistuksesta taidetta tuolla kentällä ovat taiteilijat cobain ja staley. kun otetaan huomioon ettei layne kirjoittanut juurikaan musiikkia ja reilut puolet lyriikasta näin ulkomuistista repäistynä niin näkisin että tämä mielenilmaisu, kontekstistaan irrotettuna tai ei, perustuu enemmän tai vähemmän luotuun mielikuvaan jota koitan tässä vähän korjata kunnon offtopikin hengessä.
Pearl Jam oli noista reippaasti poliittisin, käytännössä nolla-angstitasoilla vetelevät
Screaming Treesillä oli ehkä tietynlainen ystävyyden ja rakkauden ylistys pääteemana kurjan elämän ja katteettomien lupausten keskellä, hyvinkin idealistista matskua
Nirvanasta kieltämättä paha sanoa mistä oli kyse ja sama pätee Temppareihin... niiden umpipaskasta lyriiaksta ei saa erkkikään tolkkua.
Nää vanhan polven grungebändit jotka oli lähempänä punkia ja garagea taas sekoili kuka mistäkin, lähinnä kai aika lailla punk-estetiikalla höystettyä kahkoamista.
 
Lähinnä, kai. En tunne niitä niin hyvin.
 
Ja mitä tulee taiteilija staleyn tapaukseen, yhtymämerkit voidaan vetää erääseen Morrisoniin joka on Nero ja Jumalasta Seuraava, Paras Tulkitsija Mumbayn tällä puolen, Shivan Avatar, Kekkonen ja Vapaan Maailman Johtaja samaan aikaan eikä doorsilla ole yhtään huonoa biisiä vaan ne kaikki ovat toinen toistaan parempia eikä niitä voi edes verrata mihinkään muuhun musiikkiin ja tekivät jokainen hole in onen ekalla golf-kerrallaan jne.
 
Yksi laulaa kuolemasta, käärmeistä ja tulesta sekä vähän seksistä ja se kanonisoidaan suunnilleen vatikaanin toimesta, toinen laulaa huumeista, ystävistä ja yksinäisyydestä ja vähän omista virheistään ja se dissataan alimpaan helvettiin.
 
Kai se ois pitänyt laynen vaan olla taiteellisempi eksistentialistisen paskansa tulkinnassa ettei vainajaa pilkattaisi Paskasta Vedosta ja vitun nisti heh juum

anteeks, oli pakko tarkertua tähän koska sisäpiirivitsit vie nyt vähän huomiota itse asian tolalta.
 
Ainoa joka/jotka ovat tehneet ahdistuksesta taidetta tuolla kentällä ovat taiteilijat cobain ja staley. kun otetaan huomioon ettei layne kirjoittanut juurikaan musiikkia ja reilut puolet lyriikasta näin ulkomuistista repäistynä niin näkisin että tämä mielenilmaisu, kontekstistaan irrotettuna tai ei, perustuu enemmän tai vähemmän luotuun mielikuvaan jota koitan tässä vähän korjata kunnon offtopikin hengessä.
Pearl Jam oli noista reippaasti poliittisin, käytännössä nolla-angstitasoilla vetelevät
Screaming Treesillä oli ehkä tietynlainen ystävyyden ja rakkauden ylistys pääteemana kurjan elämän ja katteettomien lupausten keskellä, hyvinkin idealistista matskua
Nirvanasta kieltämättä paha sanoa mistä oli kyse ja sama pätee Temppareihin... niiden umpipaskasta lyriiaksta ei saa erkkikään tolkkua.
Nää vanhan polven grungebändit jotka oli lähempänä punkia ja garagea taas sekoili kuka mistäkin, lähinnä kai aika lailla punk-estetiikalla höystettyä kahkoamista.
 
Noo joo. Myönnän että sorruin kärjistykseen, ehkä jopa vähän sarkasmiin. Pahoitteluni siitä. MUTTA. Kyseessähän oli subjektiivinen mielipiteeni siitä, että sellainen materiaali ei vain yksinkertaisesti putoa mulle.
 
Käytännössä tällä vastineellasi sä kuitenkin todistit mulle mun väitteeni todeksi. Sulle tää on jotain todella merkittävää. Ja mun mielestä se on hienoa, koska mun mielestä musiikin subjektiivinen arvo on NIIIN paljon merkittävämpää kuin mikään objektiiviseen pyrkivä. Samoin kuin lauluteksti ei elä ilman laulua, ei laulukaan voi elää ilman kuulijaa. Ilman mitään tunnesidettä se on vain nippu nuotteja. Ehkä ne ovat matemaattisesti laskettuja että "hei, tän pitäisi kuulostaa hyvältä". Mutta vain korva kuulee ja tajunta ymmärtää, mikä siinä voi olla hienoa.
 
Ja mitä tulee taiteilija staleyn tapaukseen, yhtymämerkit voidaan vetää erääseen Morrisoniin joka on Nero ja Jumalasta Seuraava, Paras Tulkitsija Mumbayn tällä puolen, Shivan Avatar, Kekkonen ja Vapaan Maailman Johtaja samaan aikaan eikä doorsilla ole yhtään huonoa biisiä vaan ne kaikki ovat toinen toistaan parempia eikä niitä voi edes verrata mihinkään muuhun musiikkiin ja tekivät jokainen hole in onen ekalla golf-kerrallaan jne.
 
Yksi laulaa kuolemasta, käärmeistä ja tulesta sekä vähän seksistä ja se kanonisoidaan suunnilleen vatikaanin toimesta, toinen laulaa huumeista, ystävistä ja yksinäisyydestä ja vähän omista virheistään ja se dissataan alimpaan helvettiin.
 
Kai se ois pitänyt laynen vaan olla taiteellisempi eksistentialistisen paskansa tulkinnassa ettei vainajaa pilkattaisi Paskasta Vedosta ja vitun nisti heh juum
 
Hassua. Mä taas en ole törmännyt käytännössä kehenkään lisäkseni, joka ei joka käänteessä jaksaisi mainostaa että miten helvetin hieno bändi se AIC nyt on. Mun nähdäkseni Staley-kultti on kohta melkein Morrison-tasoa. Ja se on jees kato digata sitä, koska se on katu-uskottavaa, ju nou!
 
Mutta jos mä nyt täällä ilmoitan, että Pet Shop Boys on yksi merkittävimmistä popyhtyeistä historian kirjoissa, niin ei mee kuin kolme sekuntia kun joku kertoo että "jaha, taidat olla matkalla perspanotaivaaseen". Tai että Jarvis Cocker oikeasti tiivisti aika paljon 20+ -porukan fiiliksistä laulaessaan että
 
"Sing along with the common people
Sing along and it might just get you through
Laugh along with the common people
Laugh along even though they're laughing at you
And the stupid things that you do
Because you think that poor is cool.
 
Like a dog lying in a corner
They will bite you and never warn you
Look out.
They'll tear your insides out
 
`cos everybody hates a tourist
Especially one who thinks it's all such a laugh
Yeah and the chip stain and grease will come out in the bath
 
You will never understand
How it feels to live your life
With no meaning or control
And with nowhere left to go
You are amazed that they exist
And they burn so bright whilst you can only wonder why"
 
Ja sitä voi tanssia.
 
Entä Jenni Vartiainen? Sillä on radiossa biisi siitä, kuinka tyttöpari ensimmäistä kertaa uskaltaa kävellä käsi kädessä ihmisten ilmoilla. Voisin kuvitella, että kaapista tuleminen on aika merkittävä juttu, ja siinä se on tiivistetty muutamaan riviin, uskottavasti.
 
Hieno musiikki ei kumpua silkasta ahdistuksesta. Se on useimmiten huomioita ympäristöstämme ja viittaa siksi kunkin omaan kokemuspiiriin.
 
Silläkin uhalla, että toistan itseäni: riippuen omasta näkemyksestä, kaikki tosiaan on hyvää.

Mä en kyllä ymmärtäny tuota Camouflage ja Anna Abreu vertausta.

Hassua. Mä taas en ole törmännyt käytännössä kehenkään lisäkseni, joka ei joka käänteessä jaksaisi mainostaa että miten helvetin hieno bändi se AIC nyt on. Mun nähdäkseni Staley-kultti on kohta melkein Morrison-tasoa. Ja se on jees kato digata sitä, koska se on katu-uskottavaa, ju nou!
 
Itseasiassa voit tehdä vertauksia vaikka kaivamalla aic-ketjun ja doors-ketjun. näin esimerkiksi. Grunge-ketjussakaan ei ole etnopojun persurpoilun jäljiltä oikein ketään keskustelemassa mitään mistään...
 
Idea on siinä että etenkin musanetissä aic ja grunge kokonaan on aika vitun kuoliaaks vaiettua. Ei ehkä ihan samalla tavalla kuin niiden vitun dadaajien keskuudessa vaikka metallimusiikki, mutat kuitenkin.
 
Hevistäkään ei vittuilla niin paljoa.
 
"ai kuuntelksä sitä marinaa eiks se ollut yläasteiän juttuja muistan kyllä kun nirvanaa kuunneltiin ja annettiin tukan aksvaa heh juum lohi vaneri" jne
 
Layneen suhtaudutaan tietyissä piireissä niin miten suhtaudutaan koska se puolikuolleenakin lauloi ja välitti tunnetta kuin enkeli.
 
Ei sen takia että se oli rangga nabbo jätkä ja tykitti itsensä hautaan.
 
Ei se marina, vaan miten se tuodaan esille.

Layneen suhtaudutaan tietyissä piireissä niin miten suhtaudutaan koska se puolikuolleenakin lauloi ja välitti tunnetta kuin enkeli.
 
Vrt. Freddie ja Show must go on?
 
Ok, voin arvostaa :)

Itseasiassa voit tehdä vertauksia vaikka kaivamalla aic-ketjun ja doors-ketjun. näin esimerkiksi. Grunge-ketjussakaan ei ole etnopojun persurpoilun jäljiltä oikein ketään keskustelemassa mitään mistään...
 
Sama jätkä teki samat monellekin otolliselle progekeskustelulle. Eli ehkä syynä ei olekaan ninkään AIC vaan Etnopoju itse.

Vrt. Freddie ja Show must go on?
 
Ok, voin arvostaa :)
 
vähän samaa, joo. toki, runkku on paljon introvertimpaa musiikkia...
showmiehellehän kuten freddielle, toi oli ainoa tapa kuitata homma hoidetuksi, mikään vähäisempi ei ois kelvannut enää.
 
laynen vikaa keikkaa kattoessa tulee vaan ihan vitun paha mieli, kerta toisensa jälkeen.
 
kova levy, mtv unplugged.

Sama jätkä teki samat monellekin otolliselle progekeskustelulle. Eli ehkä syynä ei olekaan ninkään AIC vaan Etnopoju itse.
 
se voi olla joo. idiootti jätkä.