Yleistä keskustelua musiikista ›

Tässähän on ehkä semmonenkin juttu -jota etenkin rock-journalismi on ruokkinut- että se nuoruus jotenkin glorifioidaan.Ns.rock-kriitikoille rockin "kapinallisuus" on aina ollut korostunut arvo.Varmaan siksi kun se musatietous on siinä porukassa joskus aika heikkoa.Se nuoruuden huonompi soitto ja paskemmat soundit katsotaan joskus ns."tuoreudeksi".Ja artistin uudempia levyjä ikäänkuin "sosiaalinen pakko" vähintäänkin kritisoida - re-union levyistä puhumattakaan.Vähän niinkuin naisilta aletaan kolmenkympin tienoilla kysellä "milloinkas niitä lapsia tulee?" jos ei jo ole.Mulla ei ole koskaan ollut edes mielenkiintoa johonkin niin epäolennaiseen paskaan kuin artistin ikä.Musiikki ratkaisee.
 
Musta esmes Purplen re-union kiekko Perfect Strangers on bändin parhaimmistoa kokonaisuutena.Sabbathin Heaven and Hell hakkaa kokonaisuutena Never say dien ja Maidenin uusin on yksi parhaita bändin kiekkoja.Jokainen em.on mestariteos mun mielestä siinä kuin ne aiemmatkin klassikot.

Ettei nyt jumituttaisi pelkästään nuoruuteen ja humehiin, niin mitenkäs tämä bisnesasia. Viekö bisnes nykyisin liikaa energiaa itse taiteilijoiltakin? Eikös managerit ole sitä varten, että ne keräävät kuitit ja järkkäävät tilitoimistot yms? Jossain Apulannan haastattelussa vuonna 1 tai 2 haastattelija kirjoitti, kuinka bändin jäsen ravintolassa ruokailun jälkeen otti tarkasti kuitin talteen, koska sen voi vähentää verotuksessa. Näinhän se pitääkin toimia, eikä siten, että lähtiessä viskataan ravintolan pöytä ikkunasta pihalle? Romantisoitu kuva elämäntapaintiaaneista ja muista resupekkataiteilijoista on vanhanaikainen?
 
Sibelius sanoi joskus, että hän seurustelee mieluummin liikemiesten kuin muusikoiden kanssa, koska liikemiesten kanssa voi keskustella musiikista, muusikot puhuvat pelkästään rahasta. Tai paremminkin sen puuttumisesta...

Täyttä oletusta, mutta taitaa verkokarhu ja ympäröivän yhteiskunnan valvontamekanismit ajaa muusikot ja artistit nykyään siihen että ne kuitit pitää olla. Elävän elämän esimerkit muistuttavat siitä, että kusessa olet jos et näin toimi. Taitaa jokainen remuilijakin loppukädessä olla nöyrää poikaa/tyttöä kun karhu koputtaa ovelle?
 
Se on sitten toinen juttu, että hoitaako artistit itse näitä juttuja - varmaan suuren massan osalta näin ja sitten ne jotka saa sitä feimiä voivat palkata ammattilaisia?

Ettei nyt jumituttaisi pelkästään nuoruuteen ja humehiin, niin mitenkäs tämä bisnesasia. Viekö bisnes nykyisin liikaa energiaa itse taiteilijoiltakin?
 
Vähän tätä aihetta liipaten oli uusimmassa Soundissa Jarkko Martikaisen kolumni musiikkiTEOLLISUUS vai MUSIIKKIteollisuus. Ihan vaan näin tiedoksi, jos kiinnostaa lukea.

Sinänsä ja tarkemmin ajatellen tuon bisnesasian voisikin linkittää tuonne:
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=1&t=142712&co=30
 
Toimeentulostahan siinä pakosta yhä bisneshenkisemmäksi käyvässä taiteentekemisessä on.

Tässähän on ehkä semmonenkin juttu -jota etenkin rock-journalismi on ruokkinut- että se nuoruus jotenkin glorifioidaan.Ns.rock-kriitikoille rockin "kapinallisuus" on aina ollut korostunut arvo.Varmaan siksi kun se musatietous on siinä porukassa joskus aika heikkoa.Se nuoruuden huonompi soitto ja paskemmat soundit katsotaan joskus ns."tuoreudeksi".Ja artistin uudempia levyjä ikäänkuin "sosiaalinen pakko" vähintäänkin kritisoida - re-union levyistä puhumattakaan.Vähän niinkuin naisilta aletaan kolmenkympin tienoilla kysellä "milloinkas niitä lapsia tulee?" jos ei jo ole.Mulla ei ole koskaan ollut edes mielenkiintoa johonkin niin epäolennaiseen paskaan kuin artistin ikä.Musiikki ratkaisee.
 
Musta esmes Purplen re-union kiekko Perfect Strangers on bändin parhaimmistoa kokonaisuutena.Sabbathin Heaven and Hell hakkaa kokonaisuutena Never say dien ja Maidenin uusin on yksi parhaita bändin kiekkoja.Jokainen em.on mestariteos mun mielestä siinä kuin ne aiemmatkin klassikot.
 
Näiltä suunnilta lähestyisin minäkin.
 
(Suuri) yleisö on pitkälti vieraantunutta artistin itsensä "todellisen arjen" suhteen, ja toisaalta, jos näin ei ole, on kai syytä huoleen. Mutta...
 
Siinä missä (suurelle) yleisölle on tärkeää, että vieraantunut suhde artistin kulissien takaiseen elämään säilyy, artistille itselleen se on pikemminkin vaarallista. Seuraukset voivat olla monet, parhaimmillaan/pahimmillaan käy niinkuin Jani The Rockin mainitsemalle Neumannille, joka (olettaen) "pakenee" nykyisyyttä menneisyyteensä.
 
Ainakin oman näkemykseni mukaan luovuuden (JA miksei elämänkin) vaatimus on avoimuus muutokselle, muutosten edessä. Muutos voi tietenkin tapahtua täysin "rock-elämänkin" puitteissa, mutta tuskin se erityisen hyvä lähtökohta (arkena) on. Toki pitää muistaa, että lähtökohdat ovat vain lähtökohtia.
 
'Arjen ja luovuuden hallinnasta' esimerkkinä käynee, kuten aina, vaikkapa edellisellä sivulla esiintynyt Tom Waits; aviomies, kahden (avioliiton puitteissa syntyneen) lapsen isä, joka todella tekee parhaillaan kenties uransa hurjinta musiikkia yhdessä vaimonsa - ja viime vuosina myös poikansa - kanssa. Ei kovin cool päällisin puolin, mutta toimii. Sama mies julkaisi debyyttinsä 24-vuotiaana (1973) ja musiikkinsa polki jokseenkin paikoillaan "rappiovuosien" ajan (ollen toki laadukasta kautta linjan), kunnes 80-luvun alussa avioitui, lähti musiikillisesti kokeellisille poluille ja loppu onkin historiaa. Tiet ovat toki monet, mutta 'sanoma' lienee selvä.
 
E: Lisätään/tarkennetaan nyt vielä, että minusta tekijän kannalta luovuus on "puhtaimmillaan" (tietoista) ajautumista kohti hulluutta, omien ja yhteisten turvaverkkojen hylkäämistä. Kyse _uran_ kannalta lieneekin luonnollisesti siitä, kuinka onnistuneesti kykenee liikkumaan varman ja epävarman välillä, ja siksi _uran_ kannalta onkin kenties elintärkeää, että taustalla on nimenomaan vankka arki, lähtökohtana. Yhtä lailla "rappioelämästä" käsin voi "aidosti luoda", itsetuhoisuus lähtökohtana antaa tietenkin "rohkeutta" jättää tuttu ja turvallinen, mutta seuraamukset lienevät nähtävissä esim. juurikin rock-legendojen kohdalla. Ura se on lyhytkin, mutta:
 
"Rock-piireissä arvostetaan lyhyttä ja kiihkeää elämää
Se on perseestä
Mieluummin pitkä ja kiihkeä."
-J.A. Mäki, Radiopuhelimet
 
E2: Ja jottei kuva luovuudesta jäisi turhan dramaattiseksi ja "romantisoiduksi", niin korostetaan vielä sitä, että tietenkin hulluus on "vain" se horisontti, jota vasten luova teko tapahtuu. Hulluus suhteutuu 'normaaliin' ja luovuuduuden tuote samoin - on poikkeava, omalaatuinen. Aikansa hullu on tuleville polville nero.

Sitten on nämä born to loose -heput tyyliin Johnny Thunders ja Sid Vicious, joilla koko karriääri on median välittämän (vääristyneen?) kuvan mukaan ollut vaarallista tietä tietoisesti kohti hautaa. Eri asia on, oliko Sid Vicious luovan taiteen huipulla missään vaiheessa?
 
Niin, Thundersin luova huippu oli monien mielestä jo paljon ennen hänen epäonnista kuolemaansa 39-vuoden iässä. Joistain lähteistä olen saanut käsityksen, että Thunders kirjoitti suuren osan soolouran biiseistään Dolls ja Heartbreakers aikoina, siis seitkytluvun kuluessa ja että myöhempi ura olisi perustunut enemmänkin kulttimaineeseen ja vanhojen biisien vetämiseen sekä ajoittaisiin Heartbreakers reunioneihin.
 
Omasta mielestäni Thundersin viimeisin kokoonpano Oddballs on muutamien livetallenteiden perusteella aivan mainio, räimintää ja herkempää tulkintaa hyvässä tasapainossa. Olisikin ollut mielenkiintoista kuulla se levy, jota Johnny lähti New Orleansiin tekemään, mutta toisin kävi.

Kaksi sanaa: Teemu Brunila.

Kaksi sanaa: Teemu Brunila.
 
Turku ja juristi? Mihin viittaat? Et kai siihen että Crashin olisi pitänyt lopettaa jo ennen kuin Teemu täytti 28?
:-D
 
Eikun... nythän mä tajusin: Teemu Brunila alkaa vihdoin olla uskottava laulaja ja Crash tekee lopultakin nyt relevanttia musaa niin monen vuoden etsikkoajan jälkeen. Niinhän?
 
Jeps. Lasse Kurkikin on lahjakas ja karismaattinen heti Lemonator-konseptin ulkopuolella (ja Lemonator rokkaa Kelan taustalla enemmän kuin kotonaan). Joskus se eka linjanveto vaan on väärä ja vaatii rajua muokkausta ennen kuin artisti herää henkiin.
 
Tai sitten ekat konseptit ei vaan tavoita yleisöä, vrt 69Eyes.
 
Tai sitten voi olla toisinpäinkin, vrt Poverty Stinks, jonka ekat pikkulevyt oli niin loistavia ja sitten soundi muuttui LP:lle mennessä täydellisesti.

Tai sitten ekat konseptit ei vaan tavoita yleisöä, vrt 69Eyes.
 
Saattaahan siinä olla konseptistakin kysymys.. Ei yleensäkään ne ensimmäiset, kun ihan tuore bändi alkaa ilman suhteita kasautumaan, konseptit ainakaan ihan heti tavoita suurta yleisöä.. ..puhumattakaan siitä jos joku siinä eka kokoonpanossa tuumaa, että poskisolistin on vaihduttava. Silloin sen on vaihduttava, tai ainakin sitä uutta suuntaa etsittävä jotenkin muuten.
 
Mitä puhun, nyt menee jo off-topiciksi:)
 
Mutta siis, mun mielestä edelleenkään ei oo pakko olla viinalle haiseva piripää, että saavuttaa Rock- uskottavuutta:)

Turku ja juristi? Mihin viittaat? Et kai siihen että Crashin olisi pitänyt lopettaa jo ennen kuin Teemu täytti 28?
:-D
 
Eikun... nythän mä tajusin: Teemu Brunila alkaa vihdoin olla uskottava laulaja ja Crash tekee lopultakin nyt relevanttia musaa niin monen vuoden etsikkoajan jälkeen. Niinhän?
 
Jeps. Lasse Kurkikin on lahjakas ja karismaattinen heti Lemonator-konseptin ulkopuolella (ja Lemonator rokkaa Kelan taustalla enemmän kuin kotonaan). Joskus se eka linjanveto vaan on väärä ja vaatii rajua muokkausta ennen kuin artisti herää henkiin.
 
Tai sitten ekat konseptit ei vaan tavoita yleisöä, vrt 69Eyes.
 
Tai sitten voi olla toisinpäinkin, vrt Poverty Stinks, jonka ekat pikkulevyt oli niin loistavia ja sitten soundi muuttui LP:lle mennessä täydellisesti.
 
Täällähän ei saa haukkua. Muotoilen nyt vaikka niin, että mies on asemassa, jossa oma tekeminen on jo niin professionaalia, että videotkin on sponsoroituja.

Heitänpä tapani mukaan ihan off-topicia kehiin. Rokkareiden huono elämä ja kurjuus on usein mytologisoitu tai mystifioitu (hianoja sanoja), koska heitä ihailtiin kaukaa. Nykyisin on liian helppoa olla suorassa kotaktissa tämän ennen niin salaisen ja ihaillun ammattiryhmän kanssa esim. internetin välityksellä. Ihmeen moni suurikin tähti jaksaa vastailla nettisivuillaan fanien sepustuksiin. Kaikki entinen mystisyys häviää, kun fanipoika huomaa, että tämä suuruushan on ihminen, joka tekee kirjoitusvirheitä ja vastailee hölmösti kysymyksiin. Tulevatko rocktähdet liian lähelle fanejaan? Tiedämmekö heistä liikaa?
 
Siinä mielessä ainakin tulevat liian lähelle, että saavat helpommin haukkuja. Edellisessä Soundissa oli Apulannan Tonin vuoro ottaa netin keskustelupalstat puheeksi. Erittäin moni rocktähti on puhunut samasta asiasta, eli siitä miten inhottavaa on lukea oman työnsä tai persoonansa rääpimistä anonyymien kirjoittajien toimesta.
 
Sama koskee tietysti vaikka nyt toimittajia, jotka aikaisemmin olivat vain arvostettuja nimiä sivujen alalaidassa, mutta nyt he saattavat vääntää kättä lukijoidensa kanssa vaikka m-netissä. Mureneeko heidänkin mahdollinen auktoriteettinsa tästä liiasta läheisyydestä...?
 
Lipsahti nyt ihan sivuraiteille, mutta menköön.

Heitänpä tapani mukaan ihan off-topicia kehiin. Rokkareiden huono elämä ja kurjuus on usein mytologisoitu tai mystifioitu (hianoja sanoja), koska heitä ihailtiin kaukaa...
 
Funtsein joskus samaa asiaa tuolla:
http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=1&t=64842

Funtsein joskus samaa asiaa tuolla:
http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=1&t=64842
 
Kato joo, unohdinkin tuon. Jatkukoon tämän aiheen käsittely siellä, jos on jatkuakseen.

Tähdet tulee lähelle kun media antaa välineet tehdä niin ja osin media itse työntää artistit lähemmäs kansaa. Perusajatukseltaan hyvä näin, saavutettavuus on julmetun paljon parempi nykyään.
 
Ennenhän ensinnäkin joku levysoitin oli vain harvoilla ja valituilla, kasetiltahan sitä musaa yritettiin kuunnella. Toisekseen, kirjasto oli lähes ainoa mahdollisuus onkia uutta matskua ja luojan kiitos meidän kirjastosysteemin se oli mahdollista. Pakkasessa poljettiin kilsatolkulla kuuntelemaan jotain Maidenia - kyllä siinä tunsi antaneensa palan itseään kun sai vihdoin kuulokkeet korviinsa.
 
Lehdet syynättiin aasta ööhön, ja jokaikinen juttu tavattiin. Radiosta tuli jotain, teeveestä ei nyt tarvinnut haaveillakkaan näkevänsä mitään itseä kiinnostavaa. Lauantaitanssit urles.
 
Joten ei ole ihme, että bändit ja artistit tuntuivat olevan todella korkealla huipulla, mystisiä olentoja jotka taikoivat jumalallisia sointuja. Jos sait äänitteen hommattua, sait olla kiitollinen.
 
Nykyään homma on silmänräpäyksen päässä saatavilla, kyse on siitä jaksaako painaa klikkiä kerran vai kaivaako mieluummin nenää. Jos sitten intoutuu kuuntelemaan jonkin biisin vaikka netistä ja se ei heti miellytäkkään, voidaan se viskata samantien veks.

Mark Knopfler oli yli 30, kun sultans of swing löi läpi Dire Straitsilla. Oiskohan se ollu äidinkielen opettaja silloin..muistankohan väärin..enivei..
 
Muistaakseni Knopflerilla on tutkinto viestinnästä, ja oli toimittaja nuorempana. Viestintä ja äidinkieli on liki toisiaan joka tapauksessa, oli miten päin vaan.
 
Mick Jaggerhän opiskeli aikanaan taloustieteen eurooppalaisessa mekassa, London School of Economicsissa. Ei kovin ROCK, mielestäni.

Jaa, mä kun luulin että homma on juuri päinvastoin. Bändit pääsee levyttämään ilman ensimmäistäkään keikkaa ja kaksvitonen on levy-yhtiöiden mielestä aivan liian vanha musamaailmaan. Hommassa pitää olla nuori nätti, vähän rok-uskottava pärstä ja tietokoneella saa sit musapuolen kuntoon.

Mä kaipaan takasin niitä rumia ja vanhempiakin äijiä tekemään musaa!!
 
Pakko kyllä myöntää, että on jokseenkin vaikea saada porukkaa keikoilla, kun toimii aikamiesbändipohjalla. Meidän ikäiset nelikymppiset on a) deekiksellä b) kotona lapsien kanssa leikkimässä c) urajohteisia eikä välitä ravata baareissa bändejä katsomassa ainakaan viikolla. Ymmärrettävästi parikymppiset Lapko-diggarit ei sitten taas ole kauhean innostuneita keski-ikäisten miesten bändistä, jonka musiikillinen pohja on vähän vanhemmassa musassa kuin heidän suosikkiensa. Käytännössä menee siis siihen, että kicksit pitää ottaa soittamisesta pikemminkin kuin sukseesta.
 
Edit. Tässähän on ehkä semmonenkin juttu -jota etenkin rock-journalismi on ruokkinut- että se nuoruus jotenkin glorifioidaan.Ns.rock-kriitikoille rockin "kapinallisuus" on aina ollut korostunut arvo.Varmaan siksi kun se musatietous on siinä porukassa joskus aika heikkoa.Se nuoruuden huonompi soitto ja paskemmat soundit katsotaan joskus ns."tuoreudeksi".Ja artistin uudempia levyjä ikäänkuin "sosiaalinen pakko" vähintäänkin kritisoida - re-union levyistä puhumattakaan.Vähän niinkuin naisilta aletaan kolmenkympin tienoilla kysellä "milloinkas niitä lapsia tulee?" jos ei jo ole.Mulla ei ole koskaan ollut edes mielenkiintoa johonkin niin epäolennaiseen paskaan kuin artistin ikä.Musiikki ratkaisee.

Sä et ole nyt oikein ymmärtänyt asiaa. Ei kyse ole yleensä kapinallisuuden suosimisesta, vaan siitä, että toisinaan musiikista kuulee tunteenpaloa, kiihkoa, nuoruuden ehdottomuutta ja loputonta itsevarmuutta, mikä kyllä tuo lisäarvoa taiteeseen - muussakin kuin musiikissa. Musatietous ainakin vakiintuneimpien rock-kriitikoiden keskuudessa on mielestäni varsin hyvä, useimmiten korkeampi kuin harrastajilla. Fakta on vaan se, että diggarin mielestä kriitikko on onneton tunari, jos erehtyy juuri hänen suosikkiartistinsa kohdalla. Kriitikko taas arvostelee tai kirjoittaa juttuja sadoista levyistä/artisteista vuodessa eikä voi mitenkään olla ihan kaikkien suhteen huippuasiantuntija. Väittäisin sitäpaitsi, että musiikki eikä ikä ratkaisee yleensä myös kriitikoilla. Jos musa ei toimi, sitten voi tietysti aina miettiä onko ao. artistin paras vaihe jo takanapäin. Mutta oletko nähnyt useinkin esim. Neil Youngin kohdalla arvosteluja, jossa miehen levyt teilataan ikään vedoten?

Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että artistin/bändin elämäntavoilla ja siviilistatuksella on merkitystä, kun musiikkidiggari pistää kiekon soimaan. Jos on käynyt taidekoulun, joka on jäänyt ryyppäyksen ja muun toilailun vuoksi kesken, on katu-uskottava. Mutta jos on verotarkastaja, ekonomi tai lakimies, ei katu-uskottavuutta heru eikä sitä anneta. Ketjulompakkorokkaripitkätukka vs. stylistin kautta median eteen valunut antitaiteilija.
 
Rockin saagaan kuuluu mystiikka. Taatusti Tom Waitsin on helpompi (rahoja laskiessaan ja äänensä yksinoikeutta valvoessaan) pitää mystiikkaa yllä kuin Teemu Brunilan, koska tämä maamme on niin pieni, että kuka tahansa meistä voi törmätä Siwassa Ville Valoon tai Teemu Brunilaan. Tai HenkkaMaukassa Ilkka Alankoon. Ja kun nämä eivät olekaan ennenaikaisesti pubissa marlboro toisessa ja jallu toisessa kädessä boheemielämää viettämässä, on uskottavuus mennyttä. Heidän motto ei saatakaan olla I hope I die before get old, vaan I hope I get old before I die. Tunne raahautuu levylle, henkkamaukan vaatteissa esiintyvän taiteilijan levy ei kuullostakaan enää yhtään uskottavalta artistin laulaessa murheen ja rappion alhosta.
 
Meidän tavisten kuvaanhan kuuluu uskoa tähän rock-saagaan, jossa artisti demonien vallassa, ollen vain välikappale taiteen ja yleisön välissä, vetää Jack Danielsia kitusiinsa ja samalla raapaisee 16-raitaiselle selkäpiitä riipiviä klassikkoriffejä.
 
edit:
kahesti kiljtysvilheitä

Sama koskee tietysti vaikka nyt toimittajia, jotka aikaisemmin olivat vain arvostettuja nimiä sivujen alalaidassa, mutta nyt he saattavat vääntää kättä lukijoidensa kanssa vaikka m-netissä. Mureneeko heidänkin mahdollinen auktoriteettinsa tästä liiasta läheisyydestä...?
 
No, ehkä näin ymmärretään, että toimittajat ovat pääosin musadiggareita itsekin eivätkä kusipäitä muusikoiden vihaajia ja loisia, kuten vielä monesti muusikkopiireissä ajatellaan. Ja hekin ovat ihmisiä, jotka voivat olla yhtä hyvin väärässä kuin oikeassa.

Vielä kerran. Kun tähän tämä nyt jotenkin vain istuu.
 
Eivät ole kuolleet. vaikka vanhentuneet ovatkin. Pelle Miljoona & 1980 Lutakossa 24.2.07 soitti setin, jossa ei yhtään uutta biisiä kuultu, mutta silti biisit ovat ajankohtaisempia kuin koskaan -kun ottaa vielä huomioon, että ne tehty jo lähes 30 vuotta sitten. Jotain siitä kaukaisesta energiasta ja asenteesta on tässä bändissä säilynyt.
 
Jossain vaiheessa olisi tuntunut mahdottomalta, että tämä kokoonpano voisi uskottavasti esiintyä enää näinä päivinä ja noilla mittarilukemilla vanhojen biisiensä kera. Tietenkin tähän liittyy nostalgia-trippi (ainakin minulla), sitä kun on vanhentunut mukana.
 
Jääräpäisesti linjastaan ja ihanteistaan kiinni pitäneestä Pelleä on pakko ihailla. Vanheneminen ei olekaan kaiken idealismin menettämistä. Vaikka nuoren mustavalkoiseen maailmaan on tullut harmaasävyjä ja kovasti kyynisyyttä.
 
Talking 'bout my generation, probably.