Yleistä keskustelua musiikista ›

Mä oon sitä mieltä että betasalpaajat kannattaa jättää semmosiin tilanteisiin mitkä oikeesti ovat toivottomia, ei niitä kannata turhaan syödä.
Jännitys on luonnollista aina, ja katoaa osin sitten kun tekee paljon keikkaa.

Tässä kannattanee tälläistä jännittämistä tarkastella ilmiönä. Eleensä jonkun tilanteen jännittämisessä on kyse enemmän jännittämisen aiheuttamien fyysisten oireiden pelosta kuin itse tilanteesta.
 
Eli kun pelkää esim sitä käsien tärisemistä yms. ja se sitten yhtäkkiä pamahtaa päälle, niin se on nimenomaan tätä " aargh! kädet teki sen!!!". Betasalpaaja siis sitten ainakin vähentää tätä fyysistä oiretta, joka oikeastaan on taas sitä että keho pääsee sangen kiihtyneeseen tilaan tuossa jännittäessään. Betalla se pulssi ei nouse, sitten.
 
Psyykelääkkeitähän tietysti nykyään taidetaan määrätä kovinkin helposti, mutta pitää ymmärtää että ne ovat jo kovin järeä ase ja oireiden tulisi olla sen mukaiset. Että ei pitäisi poskien punastumisen takia vetää daijua kankaalle kuitenkaan.
 
Ja pieni jännittäminen kuuluu asiaan. Esittämisessä ja elämässä. Miksi ihmeessä kaiken pitäisi olla samaa tasaista pötköä aina? Jos ei pieniä jännitystilanteita ja mielialaheittoja kestä niin, lobotomia on oikein hyvä vaihtoehto.

Ja pieni jännittäminen kuuluu asiaan. Esittämisessä ja elämässä. Miksi ihmeessä kaiken pitäisi olla samaa tasaista pötköä aina? Jos ei pieniä jännitystilanteita ja mielialaheittoja kestä niin, lobotomia on oikein hyvä vaihtoehto.
 
Well said, tätä yritin itsekin sanoa. +

mä yleensä soitan sen verran simppeliä kamaa, että ei mua edes juuri jännitä. hekottelen vaan, jos mokailen ja toivon ettei kukaan huomaa.
 
mut toisaalta mä oon ollut kerran sähkökitaran solistisessa valintakokeessa, jossa jännitin oikeesti niin paljon, että aluksi tuntui että oksennan ja sen jälkeen meinasin pyörtyä. koko koe meni muutenkin aika nolosti, kun olin kuulemma soittanut kaiken ihan järkyttävällä nopeudella ja mun tekniikkahan ei ole mikään maailman paras, niin...
 
mä en edes muista koko kokeesta juuri mitään.
 
sen jälkeen en ole solistisissa valintakokeissa sitten ollutkaan.

Ehkä paras lääke jännittämiseen on vaan jännittää se pois ja yrittää kääntää sitä positiiviseksi energiaksi kun olet stagella tms..
 
Tämä, ja riittävä määrä treeniä ennen esiintymistä, niin kyllä se siitä. Ja tietysti voi yrittää myös jotenkin mielialaharjoitella, tajuta se, että ei se maailma nyt siihen esiintymiseen kaadu jne.
 
Myöskin joku harrastus jossa harjoitellaan esiintymistä (lähinnä teatteri tässä tulee mieleen, en tiedä onko muuta) voi olla hyvinkin hyödyllinen, kun oppii vähän hallitsemaan kehoaankin siinä tilanteessa.

Myöskin joku harrastus jossa harjoitellaan esiintymistä (lähinnä teatteri tässä tulee mieleen, en tiedä onko muuta) voi olla hyvinkin hyödyllinen, kun oppii vähän hallitsemaan kehoaankin siinä tilanteessa.
 
mulle ehdotetaan kaveripiirissä jatkuvasti, et mun pitäs kokeilla stand up- juttuja. mun Adolf Ehrnrooth ja Arnold Schwarzenegger imitaatiot on kuulemma aika tappavia.
 
toisaalta mun kavereilla ei olekaan mitään tasoa.

kyllä se siitä lähtee. itselläni saattaa olla törkeää jännitystä lavalle noustessa, mutta siinä kun fiilistelee ja tanssahtelee musiikin tahdissa, se usein kaikkoaa poies. beetasalpaajia olen popsinut migreenin estolääkkeenä joskus aikaisemmin muistaakseni. en muista oliko apua.

Mä sain kaverilta joskus kauan sitten beta salpaajia pari kappaletta. Tein silloin tolppaa pääaineesta ja käyttäri jännitti. No, räpylät ei vispannu mut ei ne jännitystä pään sisältä vieny. Sit konserttitilanteessa oli jo rennompi meininki vaikka sekin jännitti. se on ainut kerta noita mömmöjä. En ole kaivannut. Harvoin nykyisin jännittää mut aina joskus (harvoin) tulee jostain itse tiedostamattomasta syystä jänä päälle. Toisinaan se on ihan hyväkin, pistää skarppaamaan! Vielä kun muistais sit sen rentouden soitossa...:-)

Miksi ihmeessä kaiken pitäisi olla samaa tasaista pötköä aina? Jos ei pieniä jännitystilanteita ja mielialaheittoja kestä niin, lobotomia on oikein hyvä vaihtoehto.
 
Nimenomaan. Onko se se coolin ulkokuoren murtumisen pelko? Aina pitäisi olla vahva ja viileä ja välinpitämätön, kaiken yläpuolella. Ei tarvitse! Monesti suuren osan hermostumisesta aiheuttaa varmaan se, että jännittämistä ja hermostumista pitää niin pahana asiana. Jos edes vähän alkaa hermostuttaa, hermostuu siitä, ja pian hyppiikin jo seinille. Jos saisi sellaisen vaihteen päälle, että meni miten meni, hoidan tämän keikan vaikka epilepsiakohtauksen vallassa vaahto suusta roiskuen ja lattialla nykien. Tulisi vähän perspektiiviä ja suhteellisuudentajua, ja pystyisi ehkä jopa vähän nauramaan itselleen.
 
Onhan jännittäminen epämukavaa, tietysti, varsinkin jos/kun haluaisi antaa skarpin vaikutelman ja "näyttää". Mutta inhimillistä se on. Ja inhimillisyys on ihmisessä... no, aika terve ja viehättävä piirre.
 
Bänditouhussa on myös se hyvä puoli, että siellä lavalla ei ole yksin eikä takuulla ainut jota jännittää. Keskinäinen symppaaminen helpottaa oloa kovasti. Se keikkaa edeltävä kollektiivinen jännitys takahuoneessa - sehän on mahtavaa! Kamalaa mutta mahtavaa. Ja sen purkautuminen keikan jälkeen. Monesti ne keikat on voimakkaimpia elämyksiä, joihin on latautunut eniten tunnetta. Rutiinilla hoidettavat keikat menee kyllä leppoisasti, mutta ei se ole vastaava tulen läpi kulkemisen elämys.
 
Jos aina käyttää tukikeppejä ja laimentaa kokemukset, ei koskaan pääse kokemaan väkevää onnistumisen iloa. Ja nimenomaan sitä, että jännittäminen ei estä onnistumista. Ja että yleisöä ei esiintyjän jännittäminen kiinnosta, vaan se mitä annettavaa hänellä on, tekipä hän sen tärisevin tai vakain käsin/äänin. Jos esiintyjä itse ei takerru virheisiinsä, ei yleisökään niihin takerru. Ei yleisöä virheet kiinnosta! Reippaasti vaan eteenpäin. Musiikki on pääasia, ei sen esittäjä. Keikkahan on kollektiivinen kokemus: esiintyjät ja yleisö ovat kokoontuneet nauttimaan yhdessä musiikista.
 
Tietysti elämäntilanteissa joissa on muutenkin heikoilla ja haavoittuva, ehkä henkisesti kovinkin hajalla, esiintymisjännitys voi helposti riistäytyä paniikiksi ja voimakkaaksi ahdistukseksi. Silloin ymmärrän esim. rauhoittavien käytön, ja ehkä sellaisissa tilanteissa niiden käyttö on jo muutenkin tarpeen. Silloin voi myös miettiä, onko ollenkaan henkisesti sellaisissa kantimissa, että saa esiintymisestä minkäänlaista nautintoa. Jos se muuttuu silkaksi kärsimykseksi, onko se enää sen arvoista? Jos siitä ei itse enää saa mitään, huilitauko on varmaan paikallaan, ehkä myös ammattiapu. Miksi turhaan kiduttaa itseään. Esiintymisestä täytyy saada jotain myös itse.

...voi esiintymistilanteessa esiintyä pahimmillaan niin häiritseviä fyysisiä oireita...
 
OMG! ( Anteeksi jo nyt tuosta ilmaisusta. ;))
 
Hey, if you can't play the game - DON'T BE A PLAYER!
 
Oikeasti! Eihän tuo nyt ihan niin helppoa ja yksiselitteistä ole, mutta miksi kiduttaa itseään moisilla? Jos soittaminen ei suju kuin aineissa, niin ei se ihan oikein voi olla. :|
 
Kummallinen maailma. :) Toisaalta... Kun itse esiintynyt on, niin siihen jää aika hyvin koukkuun. :D

Hieron löössiäni sellonselkään.

Kun esiintymisrutiinia tulee lisää, tietää selviytyvänsä ja jännitys tulee positiiviseksi suorituskykyä parantavaksi tekijäksi.
 
Kuinka paljon pitäisi esiintyä että vapina katoaa?
Olen esiintynyt 19 vuotta, soittanut neljää eri instrumenttia, ollut useissa orkesterissa, pienyhtyeissä ja kuorossa. Oireet vaan pahenee. Salpaajat otin käyttöön neljä vuotta sitten. Vapina loppui ja pääsin vihdoinkin näyttämään mitä osaan.

Yksi vaihtoehto jännitykseen olisi varmaankin myös psykiatrinen hoito, hypnoosi tms. Itse ainakin suosisin mieluummin näitä kuin minkäänlaisia ns. ylimääräisiä aineita, with all respect. Tietysti on niitä, joille edes terapioista ei ole hyötyä, mutta kokeilla minusta kannattaa.

Yksi vaihtoehto jännitykseen olisi varmaankin myös psykiatrinen hoito, hypnoosi tms. Itse ainakin suosisin mieluummin näitä kuin minkäänlaisia ns. ylimääräisiä aineita, with all respect. Tietysti on niitä, joille edes terapioista ei ole hyötyä, mutta kokeilla minusta kannattaa.
 
Niin, ei siis kannata kuitenkaan Valkealan P:stä anoa kämppää, vaan välillä muistaakseni lehdissä on mainoksia firmasta joka järjestää kursseja esiintymisjännityksestä kärsiville. Kellään kokemusta?
 
Mites, annetaanko eri musiikkialan oppilaitoksissa miten esiintymisvalmennusta?
 
Omissa opinnoissani, jotka eivät liittyneet musiikkiin mitenkään, käytiin läpi jonkin verran keinoja esiintymisjännityksen hoitoon ihan äidinkielentunneilla.

OMG! ( Anteeksi jo nyt tuosta ilmaisusta. ;))
 
Hey, if you can't play the game - DON'T BE A PLAYER!
 
Oikeasti! Eihän tuo nyt ihan niin helppoa ja yksiselitteistä ole, mutta miksi kiduttaa itseään moisilla? Jos soittaminen ei suju kuin aineissa, niin ei se ihan oikein voi olla. :|
 
Kummallinen maailma. :) Toisaalta... Kun itse esiintynyt on, niin siihen jää aika hyvin koukkuun. :D
 
No kuule, musiikki ei todellakaan ole ainoa ala jolla tarvitaan esiintymistaitoja. Aika vähän on sellaisia ammatteja joissa ei koskaan tarvitsisi esim. puhua julkisesti. Jos ajatellaan vaan että no älä ryhdy alalle jos jännität kerran niin paljon, niin on se aika kapeakatseista.

Aika monet tuntuu ajattelevan, että Beta-salpaajat jotenkin parantavat soittoa. Kyllähän se on esim. tutkinto- tai kilpailutilanteissa, joissa on lautakunnat niin, että ammattitaitoinen raati kyllä kuulee musikaalisuuden vaikka jännittäis kuinka.
 
En tiedä kun en ole kokeillut itse ikinä noita lääkkeitä, mutta muutamien ihmisten soittoa olen kuullut jotka esiintymisissä salpaajia käyttävät. He ovat soittaneet paremmin aikanaan kun eivät vielä syöneet niitä. Siinä jotenkin tuntuu että sellainen herkkyys ja reaktiovalmius häviää, tai ainakin vähenee huomattavasti.
 
Ja niin. Ei kannata yleistää klasaripianisteista. En itse tunne yhtäkään, joka myöntäisi käyttävänsä.

Tarkoittamasi valmiste on lienee Propral (vaik. aine: propranololi), joka on Suomen eniten käytetty valmiste kyseiseen ongelmaan(käsien vapina). Beetasalpaajat eivät sovi astmaatikoille, diabeetikoille ja erityisen alhaisesta verenpaineesta kärsiville, mutta ovat soittajille huomattavasti järkevämpiä ja turvallisempia kuin pamit.
 
Oho.. napsin noita propraleja teininä aika tiheään tahtiin (annostuksena näyttää ollen 1 tabl. 2-3 kertaa/vrk) niinsanotun migreenin estoon. Eivät auttaneet, kun kyse ei ollut migreenistä... Heh... En kyllä tiennyt mistään beetasalpaajista silloin mitään...

.. niin on se aika kapeakatseista...
 
It is okay to say ass while talking about a donkey. ;)
 
Enemmänkin hain viittausta siihen, että muusikkona etc joutuu esiintymään usein ja pitkään/usein jatkuva käyttö ei voi olla hyväksi kenellekään, right?
 
...ja todettakoon; mun mielestä kaikki esiintymisessä on sallittua. Ihan ymmärrettävää se kuitenkin on, että jos pienellä lääkityksellä kykenet esiintymään, niin varmasti se sen arvoista on. :)
 
Eihän vaikka astmaatikoiltakaan suoranaisesti urheilua kielletä (..ja tilastojen mukaan varmasti puolella huippu-urheilijoista on rasitusasta. ;)). :D
 
Kukin taplaa tavallaan - ja se kai siinä tärkeintä on.

Eihän vaikka astmaatikoiltakaan suoranaisesti urheilua kielletä (..ja tilastojen mukaan varmasti puolella huippu-urheilijoista on rasitusasta. ;)). :D
 
Off-topic, mutta tää johtuu kai siitä, että osa astmalääkkeistä sivuvaikutuksena kasvattaa lihasmassaa, jolloin mahdollisimman moni huippu-urheilija venkoilee itselleen astma-diagnoosin ----> laillista dopingia.

Off-topic, mutta tää johtuu kai siitä, että osa astmalääkkeistä sivuvaikutuksena kasvattaa lihasmassaa, jolloin mahdollisimman moni huippu-urheilija venkoilee itselleen astma-diagnoosin ----> laillista dopingia.
 
Vrt. norjalaishiihtäjät 90-luvulla. Historian astmaattisin maajoukkue.