Yleistä keskustelua musiikista ›

Eipä olis Motörhead saundia ilman Lemmyä.

Pääasia, että laulu istuu musiikkiin vallan mainiosti.
Laulaja on yleensä vaan yks niistä bändin jäsenistä, eikä yhtään sen paremmassa asemassa mun mielestä, kuin muutkaan.
 
Ei oo väliä, vaikka ei oliskaan lauluteknisesti mikään huipputyyppi. Pääasia, että homma toimii ja rokki raikaa.

Painoarvo on toki suuri, mutta en edellytä varsinaista teknistä taituruutta (lue: monipuolista, useiden tekniikoiden hallintaa). Kliseisesti voisi sanoa, että laulajan on ehdottomasti kyettävä hengittämään musiikkia, elämään sitä, olemaan 'uskottava'. Viime kädessä oleellistahan on vain kyetä tulkitsemaan kappale, mitä ikinä se sitten vaatiikaan tekniikalta tai laulajan soundilta.
 
Kovimmat tekijät biisien(sä) tulkitsemisen saralla, oman maun mukaan: Tom Waits, P J Harvey, Devin Townsend. Kaikki monipuolisia laulajia, kaikki myös käyttävät monipuolisuuttaan hyväkseen. Pidän toki myös esim. Jens Kidmanista ja vaikkapa Dana Fuchsista, joista etenkin ensin mainittu käyttää ääntään kovin yksipuolisesti, mutta sitäkin uskottavammin.

Hyvä esimerkki bändeistä joita en kuuntele ovat kaikki Bodom -tyyliset örinäbändit. Mielestäni vähän paskempi laulukin on parempi kuin mukamas pelottava örinä.

Mike Matijevic (Steelheart)
 
Eikös tämä kaveri laulanut biisejä Rock Star- elokuvaan? Niiden perusteella on kyllä todella kovan luokan tekijä.

Hmm.. No ainakin ikisuosikkieni Alice In Chainsin, Faith No Moren (ja muidenkin Patton-projektien), Soundgardenin ja miksei Stone Temple Pilotsienkin laulaja(t) ovat kyllä keskeisessä asemassa, kun heidän musiikkiaan kuuntelen. Mutta ei parastakaan laulajaa jaksa kuunnella ilman toimivaa taustaa, IMO.
 
Paha sanoa vastausta kysymykseen, on bändejä joiden musiikista pidän, mutten laulua pidä erityisen nautinnollisena. Esimerkkinä vaikkapa Rage Against The Machine, ja ehkäpä jopa Kingston Wallkin. Pete oli kyllä ehdottomasti parempi kitaristi kuin vokalisti, mutta kaikki kunnia hänelle ehdottoman rautaisesti musiikista ylipäätänsäkin.

Eikös tämä kaveri laulanut biisejä Rock Star- elokuvaan? Niiden perusteella on kyllä todella kovan luokan tekijä.
 
Kyllä vaan, Matijevic lauloi suurimman osan leffan biiseistä ja on erinomainen vokalisti. Steelheartista olisi tullut 90-luvun suurimpia hardrock-bändejä, ellei Matijevicille keikalla sattunut onnettomuus (valoteline putosi päähän tai jotain) olisi katkaissut bändin uraa. Laulaja jäi henkiin, mutta toipuminen kesti kauan ja bändi ei enää jatkanut toimintaansa.
 
Jos tykkäät Matijevicin laulusta, niin hankipa jostain Steelheart (-91) ja Tangled In Reins (-92) -levyt. Erittäin hyvää kamaa.

Hyvä esimerkki bändeistä joita en kuuntele ovat kaikki Bodom -tyyliset örinäbändit. Mielestäni vähän paskempi laulukin on parempi kuin mukamas pelottava örinä.
 
Offtopic: Bodomin laulutyyli ei ole örinää, pikemminkin rääkymistä.
 
Itselleni oli nuorempana sama juttu. Metallica, Megadeth, Iron Maiden ja Pantera menivät, mutta kun kaveri lainasi In Flamesin Whoraclea, niin en tykännyt vokaaleista yhtään. Pikkuhiljaa kun kuuli enemmän rankempia vokaaleita sisältäviä bändejä, alkoi tottua ja tykkää aggressiivisemmasta laulutavasta entistä enemmän. Eli pointtina on se, että kaikki vaatii totuttelua.

kaikki vaatii totuttelua.
 
Tai pikemmin ymmärtämistä.

Mielestäni vähän paskempi laulukin on parempi kuin mukamas pelottava örinä.
 
Minä taas voisin sanoa että kuuntelen mielummin vähän paskempaa örinääkin kuin monia "tavallisia" laulajia.
 
Jostain syystä sellaiset laulajat jotka todella miellyttäisivät ovat todella harvassa. Kurt Cobainin laulusta olen aina tykännyt, vaikka nirvanaa olenkin aina inhonnut. Kumma juttu. Extremen laulaja Gary Cherone on myöskin niitä harvoja joista oikeasti pidän.

Kyllä laulaja ja lauluääni mulle on tosi tärkeä. Tosin kuuntelen myös musiikkia, jossa ei edes välttämättä ole laulua tai se on vain mauste tai sivuseikka tai yksi instrumenteista, mutta sanotaanko että _eniten_ kuuntelen musiikkia jossa laulu(ääni) ja jopa laulunsanat on mulle keskeisiä. Johtunee siitä, että näiden parissa puuhaan itsekin.
 
Jos rehellisesti mieltymyksiäni tarkastelen, niin kyllä ne epävireiset känisijät jää auttamatta vähemmistöön, vaikken lonkalta dissaakaan. Tällainenkin laulaja voi kuitenkin päätyä levylautaselleni sanoitusten tai biisien takia (esim. Dylan, Röyhkä, Putro...). Mutta jos lauluäänestä puhutaan, eniten minua miellyttää sielukas, väreilevä ja taipuisa ääni (suosikkejani jäsenkuvauksessa). Raspikurkkuja, rokkiräkää ja rankemman puoleista karjuntaa ihailen myös, vaikkei se välttämättä aina olekaan teknisesti ns. oikeaoppista ja äänihuulia hyväilevää.

Itse en sitä suuremmilta osin huomaa. Biisi kuulostaa hyvältä tai ei, en ajattele että onkos tässä ja tässä hyvä laulaja ja soittajat jne. jne.

Hyvin useinhan pändeissä on näin että vokalistiin se kulminoituu, vokalisti vie kaiken huomion ja lähes kaikki naiset. Ja eikös näin ole ollut jo vuosisatoja; laulaminen on piisin (suomeksi sanottuna LAULUN) sydän, ja juuri laulu pitää musiikin mielenkiintoisena. Jos piisissä on millään määrin ärsyttävät melodiat (joskus sanatkin), kyllä allekirjoittanut sen heti teilaa. Laulu on se, joka yhdistää perusjampan musiikkiin; sanat ja melodiat ovat "käsitettävissä" ja niitä voi vaikka hyräillä mukana.
 
Paska vokalisti tekee paskan pändin, tosin niin tekee paska basisti tai paska rumpalikin. Sanoitus ja päämelodia laulussa tuovat (yleensä) musiikkiin paljon enemmän kuin mikään soitin voi tuoda. Itse näen että suurin osa nykymusiikistakin (niin pop-, iskelmä- kuin rockpuolellakin) kietoutuu siihen hyvän laulumelodian ja vokalistin karisman ympärille. Ei tietenkään pidä vähätellä muitten soittajien osuutta, he tekevät laulajan pelkästä melodiasta musiikkia, vetelevät niitä melodioitakin aika usein.
 
Kuuntelen itse aika paljon instrumentaaleja, mutta epä-muusikon näkökulmasta kyllä ne on ne laulu ja laulaja jotka huomion kiinnittää.

Laulu on se, joka yhdistää perusjampan musiikkiin; sanat ja melodiat ovat "käsitettävissä" ja niitä voi vaikka hyräillä mukana.
(blaablaalbaa) ...mutta epä-muusikon näkökulmasta kyllä ne on ne laulu ja laulaja jotka huomion kiinnittää.
 
Tämä on täyttä totuutta, niin paljon kuin se minua v*tuttaakin... mutta minkäs teet.
Tuolla elävässä elämässä kuulee niin paljon nuotinvierestä viheltelyä, että pakkohan se musiikki on niille työntää päähän jotenkin muuten kuin sävelillä - siis sanojen voimalla. :)

Mutta jos lauluäänestä puhutaan, eniten minua miellyttää sielukas, väreilevä ja taipuisa ääni (suosikkejani jäsenkuvauksessa).
 
Oletko kuullut Kamelot-nimistä yhtyettä ja sen laulajaa Roy Khania?
Kyllähän hyvä laulu pelastaa aika paljon, jos yhtye ei muuten ole kovin ihmeellinen, tai sitten huono laulaja voi latistaa hyvänkin yhtyeen.
Bal-Sagoth on sitten taas sellainen yhtye, jonka musiikillinen anti on niin kivenkovaa, ettei haittaa yhtään vaikka laulaja örisee.

Bal-Sagoth on sitten taas sellainen yhtye, jonka musiikillinen anti on niin kivenkovaa, ettei haittaa yhtään vaikka laulaja örisee.
 
Samoin Cannibal Corpse :O

Hyvin useinhan pändeissä on näin että vokalistiin se kulminoituu, vokalisti vie kaiken huomion ja lähes kaikki naiset. Ja eikös näin ole ollut jo vuosisatoja
 
Itse asiassa ei ole ollut, ainakaan länsimaissa. Soitinmusiikki oli vallalla 1800-luvun lopulle saakka, kunnes oopperasta tuli ensimmäinen globaali musiikkityyli imperialismin myötä. Caruso ja jotkut muut oopperalaulajat olivat ensimmäiset äänilevyn tulevan vallan hiffanneet, joten he alkoivat levyttää ja myydä rutosti. Jazzin myötä soitinmusiikki kisasi laulumusiikkimyynnin kanssa muutaman vuosikymmenen, mutta 1960-luvulta alkaen on soitinmusiikilla ollut vaikeaa musiikkibisneksessä. Klassiset markkinat ovat erikseen, mutta kyllähän ne Kiri Te Saimaankanavat ja Karita Mattilat taitavat kuoria kermat päältä.

Kyllähän se laulaja paljolti merkkaa koska lauluhan siinä päällimmäisenä erottuu. Lauluääni on mielestäni pienempi tekijä kuin laulutekniikka. Ja oletuksenahan on että laulu on vireessä.

Laulajan merkitys on valtaisa; Alice in Chains ja Soundgarden voisivat paljolti jäädä tuuba-asteelle ilman mielestäni loisteliaita laulajia. Näin hyvin moni muukin bändi. Minulle tekniikka ei ole se ykkösjuttu, vaan se laulajan oma luonne ja tapa millä ilmaisee itseään. Tästä esimerkkinä Neil Youngin Hey Hey My My (Into the Black), joka sisältää teknisesti korvaan särähtäviä "epätarkkuuksia", mutta joita en mistään hinnasta jättäisi äänityksestä pois. Ne antavat sellaisen miellyttävän lohduttomuuden vivahteen kappaleeseen. Kyse on tulkinnasta.

Itse asiassa ei ole ollut, ainakaan länsimaissa. Soitinmusiikki oli vallalla 1800-luvun lopulle saakka, kunnes oopperasta tuli ensimmäinen globaali musiikkityyli imperialismin myötä. Caruso ja jotkut muut oopperalaulajat olivat ensimmäiset äänilevyn tulevan vallan hiffanneet, joten he alkoivat levyttää ja myydä rutosti. Jazzin myötä soitinmusiikki kisasi laulumusiikkimyynnin kanssa muutaman vuosikymmenen, mutta 1960-luvulta alkaen on soitinmusiikilla ollut vaikeaa musiikkibisneksessä. Klassiset markkinat ovat erikseen, mutta kyllähän ne Kiri Te Saimaankanavat ja Karita Mattilat taitavat kuoria kermat päältä.
 
Mutta ajattelet nyt lähinnä taidemusiikin kehitystä, kyllähän maalaisbakkanaaleissa varmaan ne laulajat on ollut keskipisteenä. Ja johan Antiikissakin keskipisteenä oli nimenomaan runonlaulajat, joita soittajat vaan säestivät. Ja itseasiassa taidemusiikissakin tuo instrumentaalimusiikin nousu, ylitse kuoromusiikin tapahtui siinä 1500-luvulla renessanssin moniäänilauluihanteen vähennyttyä, ja kirkon hyväksyessä soitinmusiikki (jota pidettiin pitkään paheellisena). Tosin siinä ei sitten ollutkaan yksittäinen laulaja kyseessä vaan koko kööri.
 
Mutta tottahan se on, että ensimmäiset supersankarilaulajat tulivat nimenomaan oopperan mukana.