Yleistä keskustelua musiikista ›

Robert Gordonia ei ole juuri tullut kuunneltua vuoden 1981 jälkeen. Viime kesän keikan jälkeen olen veivannut Robertin levyjä yhä enenevässä määrin. Huttu kuulostaa jopa paremmalta kuin silloin 25 vuotta sitten.

Offspringiä tuli kuunneltua ihan helkkaristi siinä siirtymässä ala-asteelta yläasteelle. Sitten joskus 19-veenä löysin sen uudestaan pyörittämällä Smashia autossa ja nyt on muutaman vuoden maistunut taas kauhian hyvin.
 
Ootko mun tsätti-sisko? Mulla meni tuo Offspring-juttu TASAN samalla tavalla.

Tämäntapainen juttu kävi tuossa vähän aikaa sitten. Kuuntelin Obituaryn Back From the Dead-levyä, jota olin viimeksi kuunnellut varmaan joskus yläasteella ollessani, ja nyt se on autossa soinut aika paljon. Hyvä matkalevy. Ja muutenkin.

Metallicahan on vähän tämmöinen.

Paradise Lostin kanssa kävi periaatteessa justiin näin. Toisaalta kyseisen bändin minulle tärkein albumi on pysynyt koko ajan lempilevyjeni joukossa mutta bändi ei. Viime vuosisadan lopussa, kun orkesteri julkaisi Host-levynsä, meikäläinen putosi kärryiltä; ei perhana Draconian Times-klassikon julkaissut yhtye voi tehdä tuommoista munatonta soopaa, sitä edellinen One Second-levy nyt oli vielä hyväksyttävissä. Meni monen monta vuotta niin, ettei bändi ollut silmissäni yhtään mitään.
 
Nyt sitten syksyllä kuunneltuani Draconian Timesia vaihteeksi niin tuli mieleen että mitä he nykyään tekevät ja kun kuulin tuon heidän toisiksi uusimman, Symbol of Life-albumin niin tuli semmonen nostalginen olo kun kuuli jälleen Nick Holmesin karjuvan. Ymmärsi jotenkin, että tätä on kaivannutkin ja kun musiikkikin oli reippaalla säröllä vaihteeksi varustettua niin löysin itseni "diggailemasta" aivan "kybällä." Näin sitä jälleen huomasi pyörittävänsä viien-kuuen vuojen tauon jälkeen Paradise Lostia soittimessaan ja sangen tiuhaan vielä. Nyt tämä heidän uusimpansakin on pitänyt saman tason yllä ja olen jälleen yhtyeen "fani."