Yleistä keskustelua musiikista ›

About näin:
 
Hard rock -> blues -> taide/alternative rock -> proge -> psykedelia -> funk/soul/r&b -> konemusa(suomisaundi/dubstep) -> hip-hop -> disko/dance/mitälie -> (kasari)pop
 
Eli onhan se muuttunut. Varsinkin kun miettii miten ehdoton sitä oli joskus yläasteiässä. Vieläkin tietty löytyy inhokki-genrejä tai sellaisia, mistä ei vaan saa mitään irti, mutta nykyään ehkä tajuaa ettei se ole aina musiikin vika.

Krice: Ei mitenkään. Kuuntelen edelleenkin vain hyvää musiikkia.
 
Se ei kannata. "Huonosta" musasta/elokuvasta/kirjallisuudesta oppii joskus enemmän kuin ns. "hyvästä". Mutta toki kukin toimii tavallaan.

Pelleltä joku nuori kundi kysyi baarissa kuunteleeko se klassista musiikkia. "Oommä kuullu sen", oli vastaus.

Ei oikeastaan mitenkään. Musiikinmaun laajeneminen minun kohdallani tarkoittaa lähinnä sitä, että olen oppinut hyväksymään ja arvostamaan muutakin musiikkia, kuin mitä kuuntelen. 35-40 vuotta sitten en suostunut myöntämään, että on olemassa hyvää iskelmää, jazzia, klasaria tai heavyä. Nykyisinkään en kuuntele noita, mutta myönnän että siellä on arvokasta ja hyvää musiikkia.
 
Musiikki jota kuuntelen on ollut 70-luvulta alkaen 50-luvun rockia ja bluesia ja toisaalta 70-luvun suomirockia. Lisäksi yksittäisiä bändejä esim. Beatles, Dr Feelgood.
 
Tästä tuli mieleeni, että olenko ainoa, jolla se musiikki, mitä tykkää kuunnella ei ole täysin samaa, kuin se mitä tykkää soittaa? Olen soittanut ja tulen soittamaan klasaria harrastajaporukoissa. Samoin olen soittanut bändissä biisejä, joita en kuuntele kuin oppiakseni ja olen tykännyt niiden soittamisesta.

Nuorempana tuli kuunneltua ehkä enemmän rockia, mutta iskelmä on aina kuulunut myös suosikkeihin. Nykyään kuuntelen pääasiassa sitä mitä radiosta tulee. Lähinnä sitä iskelmätyyppistä musaa, mutta kaikensorttinen hyvä musa kelpaa. Musiikin kuuntelu harrastuksena jäi jostakin syystä kokonaan pois, siinä vaiheessa kun musiikista tuli ammatti.

Rupesin kuuntelemaan bluesia enempikin neljänkympin rajapyykin ohitettuani.
 
Lieneekö se sitten ikä tai sen mukanaan tuomaan kokemus? Joskin varsin silkkihansikkain voisin sanoa elämän kohdelleen minua. Ehkä sielussani on sitten se joku kieli, joka värisee tuolle musiikille, jos sallitte runolliseksi heittäytyä. Saattaa olla niinkin että kun ei ehdi eikä jaksa tsekata uutta musaa niin intensiivisesti, niin sitä löytöretkeilee sitten menneisyyden aarreaatoissa.

Kailis: Pelleltä joku nuori kundi kysyi baarissa kuunteleeko se klassista musiikkia. "Oommä kuullu sen", oli vastaus.
 
Pelle???.. oommä nähny sen sirkuksessa

Eipä ole musiikkimaku muuttunut sitten 1980-luvun, syntikkapoppi kelpaa edelleen - vaikka Ladytronin & Retropopin esittäminä, ja Taiskakin soi aina uudestaan. Ineternetin avulla myös minä teen edelleen uusia löytöjä 1970- & 80 -luvuilta. Nuorena aikuisena kuuntelin paljon Ministry-tyyppistä raskaampaa konepoppia, ja metelimusiikin kuuntelu oli jäänyt aikalailla pois jo kolmikymppisenä. Huomattava muutos on ollut minullakin kuuntelemisessa se, että parikymppisenä kuljin mahdollisimman paljon korvalaput päällä, mutta nykyään kotonakin tulee melkoisesta musiikkikokoelmasta huolimatta mieluummin kuunneltua hiljaisuutta (talo sijaitsee metsässä) tai ulkona luonnonääniä.
 
Koska en ole ammattimuusikko, omatekemä musiikki tuppaa olemaan sentyylistä mitä muutenkin kuuntelen. Yhtyeissä kavereitten kanssa tulee soitettua sitten muuntyylisiä, soittamisen ilosta.

Ihan yhtä paska se on kun ennenkin.

Kailis: Pelleltä joku nuori kundi kysyi baarissa kuunteleeko se klassista musiikkia. "Oommä kuullu sen", oli vastaus.
 
Pelle on nimensä veroinen.

Lastenlaulukasettien jälkeen tuli Scatman, sitten 90-luvun lopulla The Doors. Siitä sitten enemmänkin 60-luvun yhtyeitä: Cream mm. Sitten isän kautta tietoon tuli Dire Straits, Deep Purple jne. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta oli aika, jolloin Speed Kingin intro oli heveintä mitä tiesin. Sitten seurasi luonnollisesti Metallica. Tuli aina "fakkiuduttua" yhteen tiettyyn bändiin ja osteltua vain sen tuotantoa. Siksi levyhyllykin näyttää ehkä vähän tylsältä "High Fidelity" -tyypin silmin. Nykyään ei ole paljoa rahaa hommailla levyjä, mutta kun sellaisen ostan, se on lähes aina jotain, mitä ei ennestään löydy hyllystä. Ei enää "pakko kerätä rockhistorian tunnetuimpien bändien koko tuotanto" -mentaliteettia.
 
Doorsia luukutin silloin teininä niin paljon, että kyllästyin siihen moneksi vuodeksi. Viime vuosina olen taas mieltynyt tuohon yhtyeeseen, ja kuunnellut sitä ihan uusilla korvilla, kun on itsekin alkanut soittaa räpeltää. Priest, Heep, Black Sabbath, Doors ym. ovat suurin osa tällä hetkellä kuuntelemastani musasta. Kai sitä on aivoissa jotain vikaa... vikaa... vikaa..
 
edit. Hmm: kaksi uusinta levyäni: Iron Maiden - Live After Death ja Albert King - King of the Blues Guitar.

Kailis: Pelleltä joku nuori kundi kysyi baarissa kuunteleeko se klassista musiikkia. "Oommä kuullu sen", oli vastaus.
 
Erittäin hyvä ja ironinen vastaus jonkun ärsyttävän konservatoriobesservisserin typerään kysymykseen.

Muun muassa Iskelmän määrä on lisääntynyt kuuntelemani musiikin joukossa, ja sellainen elämäntapahevarius, jolloin leimauduin tietoisesti vain rock/heavy -linjan tyypiksi, on onneksi hävinnyt. Mukavaahan se on nauttia varsin erilaisista musiikeista.

Muutos on ollut aaltoilevaa. Kotona, lapsena 70-luvulla kuulin tahtomattanikin 60-luvun tavaraa ja finnhitsejä. Sitten 80-luvulla Queen ja Bon Jovi sekä Kiss ja suomi (Pori)rokki. Sitten yhtäkkiä ja yllättäen musiikinkuuntelu muuttui aktiiviseksi ja aloitin levyhamstrauksen siinä 25-vuotiaana brittipopin aallonharjalla, jolloin kovimmat olivat Oasis ja U2. Kuitenkin pikkuhiljaa musiikkimaku muuttui raskaammaksi perinteistä kautta eli Metallica ja Maiden siirtyen aina death- ja blackmetalliin saakka. 2000-luku heitti taas toiseen suuntaan ja löysin Dylanin ja Youngin sekä indiekaman. Ja nyt tuoreena isänä siirtymä takaisin metalliin.
 
Mutta kuitenkin kaikki mikä on isosti kolahtanut, on myös pysynyt eli nykyään soittolistalla voi peräkkäin olla Burzumia, U2:sta, Katatoniaa ja Bob-setää.
 
Ja uusin käänne: olen yrittänyt ottaa haltuun progea (mm. King Crimson) ja urbaania kamaa.
 
Mottona voisi olla: etsi aina uutta, mutta älä halveksi vanhaa.

Volkkari73: (Pori)rokki.
 
Täh! Onko Porissakin joskus tehty rokkia????

Volkkari73:
Mottona voisi olla: etsi aina uutta, mutta älä halveksi vanhaa.
 
Taidanpa nyysiä tuon moton.

Euphonium: Täh! Onko Porissakin joskus tehty rokkia????
 
No Porillahan oli hetkensä hypetettynä rock-kaupunkina, kuten Tampereellakin.

Tajusin ettei hevi ole paskimmillaankin parasta. Se on paskimmillaan hyvinkin paskaa. Kuten joku sanoi, hyvä musiikki ei ole genrestä riippuvainen.

Marshallga: Tajusin ettei hevi ole paskimmillaankin parasta. Se on paskimmillaan hyvinkin paskaa. Kuten joku sanoi, hyvä musiikki ei ole genrestä riippuvainen.
 
Otat ensiaskeleita MAM-maailmaan.

Lempimusa ja lempiartistit ovat pysyneet pääosin samana, 60-70-luvulta asti, mutta kyllä mukaan on liittynyt uusiakin tasaista tahtia.
 
Selkein suhtautumismuutos on se, että nyt (tai jo 25 vuotta) uutta artistia kuunnellessa/katsellessa ensimmäinen ajatus on: Missä olen nähnyt/kuullut tämän aikaisemmin, ketä tämä muistuttaa?