Yleistä keskustelua musiikista ›

Krice: Opetuksen ongelma ainakin tuolloin 80-luvulla oli siinä, että yksilöitä ei ollut vaan jokaisen piti oppia kaikki tasavertaisesti. Opetuksessa ei todellakaan tullut mieleenkään, että oikeassa elämässä jotkut tarttuvat kitaraan kun taas toiset osaavat laulaa paremmin kuin soittaa, ja joitakin musiikki ei kiinnosta lainkaan ainakaan soittamisen kannalta.
 
Samaa se lienee edelleen. Sama pätee kaikkeen oppimiseen, toinen oppii lukemalla, toinen tekemällä, kolmas tekemällä yhdessä, neljäs tarvii vähän enempi neuvomista jne. Tämänlaista yksilöllisyyttähän ei voi kouluissa suvaita vaan kaikki tekevät samalla tavalla, opetellaan tekstinpätkiä ulkoa ja joko viittaamalla tai kirjoittamalla pyritään toistamaan samat asiat. Ja tämänhän takia koulussa istuminen on hyvin monelle lähinnä ajan tuhlausta.
 
Tää oli hyvä tää taannoinen hesarin artikkeli http://www.hs.fi/tiede/Koulu+unohti … 4%C3%A4+itsens%C3%A4/a1305622069061

Itse sanoisin niin musiikista kuin monesta muustakin aineesta ,että 80-luvulla kun itse kävin koulua niin kyllä sellainen tasapäistäminen oli se koko homman nimi ihan kaikessa.
Musiikkissa varsinkin tehtiin heti se seikka selväksi, ettei se ole mikään oikea ala vaan lähinnä joku harrastus ja soittamisen sijaan oli tärkeintä opetella nuottien aika-arvoja ja lukea jostain historian suurista säveltäjistä sen sijaan että olisi yhdessä tehty musiikkia.
Kaikesta huolimatta jatkoin kitaran Rämpyttelyä,vaikka siihen ei kyllä millään lailla kannustettukaan.
Toivoisin ,että nykyään olisi musiikin opetus täysin toisenlaista. Musiikki voi toimia myös terapia muotona ja siihen pääse sisälle hyvin helposti jos on vaan siihen osaava ja kannustava opettaja.
Musiikin soittamisesta voi olla siis todella paljon hyötyä ja iloa,vaikka se ei leipää pöytään toisikaan.
Väitän että meistä kaikista löytyy myös se oma musiikaallinen puoli kun se vaan sieltä etsitään ja kaikillehan ei ole se sama soitin juuri se omin.

Kyllä opettajat varmasti olisivat halukkaita yksilölliseen ja kaikkien erityispiirteet huomioivaan opetukseen. Nuohan ovat juuri niitä opettajiksi haluavien "pyhiä päämääriä" (ja illuusioita). Siihen vain tarvittaisiin moninkertainen määrä opettajia ja oppitunteja. Arjen realiteetit ovat aika ankarat. Sen yksilöllisyyden jne. jne. joutuu kyllä itsekukin hankkimaan omia teitään.
 
Itse olen kironnut sitä, että olin skidinä niin taukki, etten tajunnut kuvaamataidonopettajani olevan arvostettu taidemaalari. Jos olisin halunnut,
olisin saanut lähes yksityisopetusta huippuammattilaiselta, kun hän ei ollut mikään "joukkopedagogi", vaan suurin osa luokasta oli hänen tunneillaan ihan muissa maailmoissa.
 
Musiikinopetus on sikäli hankala juttu, että nuoret ovat yleensä tosi fakkiutuneita omiin lempisuuntauksiinsa, ja musanopetuksen (älyttömän pienen) tuntimäärän pitäisi riittää yleisen musiikinteorian ja historian opetukseenkin. Itse en muista musatunneilta saaneeni yhtään mitään evästä harrastukseeni, mutten myöskään tiedä, miten se olisi ollut käytännössä edes mahdollista liki 40 oppilaan luokassa.

Kalmo: Itse en muista musatunneilta saaneeni yhtään mitään evästä harrastukseeni, mutten myöskään tiedä, miten se olisi ollut käytännössä edes mahdollista liki 40 oppilaan luokassa.
 
Joku 20 henkeä olisi tietenkin parempi ja 10 vielä paljon sitä parempi. Toisaalta, jos 50 oppilaan luokassa mainitaan vaikkapa Beethoven ja Bach, niin miksei samalla soiteta muutamia näytteitä heidän tunnetuimmasta musiikistaan? Kenties jopa maininnalla, että tässä pop-kappaleessa on muuten sämplätty se ja se kohta tämän säveltäjän tästä teoksestä.
Sen sijaan, että opetellaan hauki on kala -menetelmällä vuosilukuja. Yhdenlaisen tai kahdenlaisen musiikin sijaan voitaisiin käsitellä monenlaista musiikkia.
 
Hartausmusiikin, virsien tai muuten vain luokan laajalti mälsänä pitämän musiikin sijaan voisi joskus ottaa myös muutamia oppilaiden äänestämiä biisejä ja sopivan kevyesti analysoida niitä yhdessä. Mitä soittimia ja efektejä, mikä rytmi, mitä osia biisistä löytyy, löytyykö modulaatio tms.
Näin teoriasta yhtään mitään tietämättömätkin osaisivat heti johonkin vastata ja motivaatiotakin löytyisi, jos on itselle mieluista musiikkia tulossa analysoitavaksi. Ja kun alkuun on päästy, on helppo nostaa rimaa pikkuriikkisen verran ylöspäin.
Siitä se sitten lähtee jos on lähteäkseen, kunhan edes pientä luontaista kiinnostusta jonkunlaiseen musiikkiin löytyy. Jos ei soittamiseen ja laulamiseen, niin kenties musiikin kuunteluun, äänittämiseen tai vaikka keräilyyn liittyen.
 

 
Pakottamisen, tasapäistämisen ja nöyryyttämisen sijaan voisi aktiivisesti painottaa kannustamista ja rohkaisua oma-aloitteisuuteen, omaperäisyyteen ja rohkeaan asioiden kokeiluun. Sosiaalisuuden, itsenäisemmän ajattelun, itsevarmuuden ja rohkeuden karttuminen tuskin haittaisi myöhemmässäkään elämässä. Murkkuikäisen itseluottamuksen murtuminen tai aloituskynnyksen kohoaminen liian korkealle ei välttämättä kovin paljoa vaadi.
Voisi myös opastaa, että missä voi mitäkin jatko-opiskella, missä ovat paikalliset harrastustilat, mitä mikin maksaa jne. Jonkun nuorisotilan, (harrastelija)bändin, kuoron, orkesterin yms. toimintaan voisi pikaisesti tutustua jne.
Murrosikäiset ovat lapsia, mutta eivät enää pikkulapsia. Ostakaa makkaraa -tyyppisten renkutusten sijaan voisisi ottaa riittävän simppeleitä esimerkkejä, mutta hieman varttuneemmille suunnatusta musiikista.
 
Parhaimmillaan päästään jopa sellaisiin tuloksiin, kuin aloitusviestissä mainitussa artikkelissa. Pahimmillaan vain tuhlataan aikaa ja rahaa. Ja jopa aiheutetaan muutamia lapsuudentraumoja, tai ainakin turhaa negatiivista asennetta, pettymyksiä ja turhautumista.

Tätä ketjua lukiessa pitää olla kiitollinen, että itselle osui enimmäkseen hyviä opettajia, toki myöskin 90-luvulla koulunsa aloittaneelle olosuhteet olivat jo (onneksi) erilaiset.
 
Ala-asteen musaopeista ensimmäiset olivat aika perinteisiä, pianoa ja laulua, pennut soitti kannelta, rytmikapuloita, nokkista yms härpäkkeitä (nokkiksesta jopa pidin ja väitän että nuottien ymmärtämiseen loi pohjan). Ensimmäinen taisi olla iältään vanhempi, mutta lämminhenkinen muistikuva hänestä on jäänyt.
Ihan alkuun en muistaakseni varsinaisesti odottanut musatunteja, mutta ei ne pakkopullaa ollut silloinkaan.
 
Vitos-kutosluokan aikana tuli rummut ja bassot ja kitarat jo käytettäväksi
ja niitä kannustettiin soittamaan. Tässä vaiheessa musatunnit oli rento välipala muun opetuksen lomassa. Näihin aikoihin alkoi myös oma kitaranrämpytys, mitä tuettiin kaverin luona (jonka äiti opetti yläasteella 2 vuotta meikäläiselle musiikkia).
 
Ala-asteen loppuvuosien, ja yläasteen musaopettajien lähestymistapa oli selkeästi jo "pop-jazzimpi", juuria ja historiaa unohtamatta, mutta vähemmän pölyinen kun osa ketjussa kerrotuista esimerkeistä. Musatunnit oli parasta koulussa.
 
Lukion ekat kaksi vuotta oli sitten tällainen uransa jo myöhäisempään vaiheeseen ehtinyt opettaja, kuka ei aina jaksanut olla kauhean ammattimainen tai innostunut/innostava. Viimeisenä vuonna oli sitten ehkäpä paras kaikista, monitoimimies ja vähintään yhtä kova musiikki-intoilija kuin allekirjoittanutkin!
 
Hyvät vibat jäi, kiitos heille.

Epämuusikko: Aavistan keskustelun tulevat raiteet.
 
Niin. Voin kertoa sinun olevan väärässä, sillä agnostiivisten ja epäkorkeakouluisten opintojeni ja kompetenssini perusteella voin kertoa musiikin kuolleen vuonna 1986. Musiikkihan johtaa juurensa itä-afrikkalaisten voodooneekerien loitsuista, joista mustat bluesartistit keksivät jazzin kautta musiikin. Musiikkihan on aprositiivinen entiteetti, joka ei selvinnyt hengissä kaupallistumisesta sekä länsimaistumisesta. Toki on olemassa esimerkiksi Lemmy sekä Rollarit, jotka ovat Ainoat Musiikin Ilmentymät nykyaikana, mutta faktahan on siis se että musiikkia ei ole annettu, koska se fyysisesti oliona on kuollut ja kuopattu jo kauan sitten.

Wradlin: Niin. Voin kertoa sinun olevan väärässä, sillä agnostiivisten ja epäkorkeakouluisten opintojeni ja kompetenssini perusteella voin kertoa musiikin kuolleen vuonna 1986. Musiikkihan johtaa juurensa itä-afrikkalaisten voodooneekerien loitsuista, joista mustat bluesartistit keksivät jazzin kautta musiikin. Musiikkihan on aprositiivinen entiteetti, joka ei selvinnyt hengissä kaupallistumisesta sekä länsimaistumisesta. Toki on olemassa esimerkiksi Lemmy sekä Rollarit, jotka ovat Ainoat Musiikin Ilmentymät nykyaikana, mutta faktahan on siis se että musiikkia ei ole annettu, koska se fyysisesti oliona on kuollut ja kuopattu jo kauan sitten.
 
Mitä vittua?

Epämuusikko: Mitä vittua?
 
Luulin että viittasit keskustelun tulevalla suunnalla tiettyjen käyttäjien kirjoitteluihin. Meni kai vähän ohi sitten, jatkakaa toki aiheesta.

Wradlin: Luulin että viittasit keskustelun tulevalla suunnalla tiettyjen käyttäjien kirjoitteluihin. Meni kai vähän ohi sitten, jatkakaa toki aiheesta.
 
Aika lailla meni. Tähänastinen suunta on ollut juuri sitä mitä arvelin, pl. Felinen, Kalmon ja muutaman muun toivon-, tuurin- ja onnenpilkahdus.

Vieläkö koululuokissa on urkuharmooni ja opetellaan maakuntalauluja? Aikalailla tuollaista se musiikinopetus oli pitkälti ala-asteen ajan eikä itselleni tullut mieleenikään että voisin kuunnella tai tehdä musiikkia joskus.
 
Ylä-asteella musatunnit muuttuivat innostavammiksi. Musiikinopettajani sai tietää kitaransoitonharrastuksestani ja laittoi jatkossa minut säestämään kitaralla, kun muu luokka lauloi tai soitti nokkahuiluja. Minun kohdallani musaope painoi huilu- ja laulukokeetkin aikalailla villaisella ja kiitettäviä arvosanoja ropisi koko yläasteen ajan komppikitaran soittamisesta - en ollut mikään sen enempää ihmelapsi tai nuori Segovia taidoiltani, olin vain niin innostunut kitaran räpläämisestä. Musaope ei ollut ihan nuori äijä ja taisi olla enempi mieskuorolaulun linjalla, mutta tunneilla saatettiin soitella jopa J.Karjalaisen Ankkurinappia tai Beatles-sävelmiä. Että taisihan se ope tuntea musiikkia jälkeen Sibeliuksenkin. Thank you for the music, Toivo!
 
OT: Oli aika hykerryttävä kohtaus "Ella ja kaverit"-elokuvassa, kun löydettiin koulun musiikkiluokka hämähäkinseitin peitossa jostakin kellarista (jos itse leffa ei valitettavasti ollutkaan ihan sitä mitä olin kirjojen perusteella odottanut).

No, laitetaan tänne sekaan positiivinen kokemus 90-luvun alkupuolelta. Minulla oli ala-asteen lopulta yläasteen läpi sama musiikinopettaja. Hän kannusti kiinnostuneita oppilaita erittäin aktiivisesti bändisoitinten pariin. Meitä olikin kokoonpanoja, jota saivat välitunneilla ja hyppytunneilla käydä itsekseen treenaamassa musaluokassa. Homma toimi hyvin, koska jengi osasi pitää kamoista huolta. Näiltä pohjilta perustettiin sitten itsenäisesti toimivia bändejä, joilla oli omat treenikämpät jne. Saimme myös luvan järjestää koululla muutamia keikkoja muille oppilaille. Opettaja ymmärsi, että motivaatio on korkeimmillaan, kun oppilaat voivat itse vaikuttaa myös siihen mitä musiikkia soitetaan.
 
Tuon ajan bändiporukasta moni harrastaa bändisoittoa aktiivisesti edelleenkin. Tämä ei tietenkään ole pelkästään musiikinopettajan tai koulun ansiota, mutta ne kyllä tarjosivat erinomaiset lähtökohdat harrastuksen aloittamiseen.

Syy siihen että ala-asteilla musiikin opiskelu on niin epämukavaa ja traumoja aiheuttavaa on se että sillä pyritään ohjaamaan lapsia siihen suuntaan etteivät he vahingossakaan tule ikinä rekisteröitymään sivustolle nimeltä muusikoiden.net.
 
e: Omakohtaiset muistoni ala-asteelta pitävät sisällään pelkoa ja ahdistusta, kun musiikinopettaja rankaisi aina pianoa soittamalla sitä mahdollisimman aggressiivisesti ja me laulaessamme mietimme että kota toi hullu sekopää vetää meitä varmaan turpaan.

Onneksi satuin syntymään 80-luvun alussa. Eli ei joutunut laulamaan musatunnilla yksin a capellana luokan eteen, kuten vielä 50-luvunkin tenavat ja muut lapset tietenkin silloin nauroivat.
 
Voi vaan kuvitella, että minkälaiset traumat tuollaisesta metodista on joillekin aikanaan jääneet.
 
Tarkoitan vaan sitä, että kun niille on sitten vielä mahdollisesti musiikinopettaja ehkä lyönyt karttakepeillä sormille ja sanonut, että "SÄ ET OSAA LAULAA".

Anonymous-jazz: Onneksi satuin syntymään 80-luvun alussa. Eli ei joutunut laulamaan musatunnilla yksin a capellana luokan eteen, kuten vielä 50-luvunkin tenavat ja muut lapset tietenkin silloin nauroivat.
 
Ei se syntymävuotta kato kun on tarpeeksi vittumainen musiikinopettaja. Luokan edessä laulettiin ja soitettiin nokkahuilua. Naama valkoisena täristen kirkuvanpunaisten kynsien ollessa siinä metrin päässä valmiina repimään laulu- tai soittotaidottoman silmät päästä. Ja kelanauhurille piti laulaa. Miksi ihmeessä, se ei koskaan selvinnyt. Ehkä musiikinopettaja fiilisteli sitten kotona punkkulasi kädessä.

Mulla oli yläasteella ja lukiossa hyvä musiikinopettaja, joka kannusti bändisoittoon ja ylipäätään iloitsemaan musiikista. Hänen opastuksessaan tajusin myös sen, että kyllä koulun musamaikka voi soittaa muutakin kuin pystypianoa: ihan ensimmäisiä esimerkkejä tästä oli heti seiskaluokalla J. Karjalaisen Kolme cowboytä, jota ope komppasikin musantunnilla pianon sijasta kitaralla. Saman hepun johdolla käytiin yläasteella valinnaisilla musantunneilla läpi myös sähkökitaran, sähköbasson, sähköisten kiippareiden, rumpujen, analogisen miksauspöydän ja mikrofonien toimintaperiaatteet. Elettiin vuosia 1994-1997.
 
Kiitokset Jussille!

Jucciz: tajusin myös sen, että kyllä koulun musamaikka voi soittaa muutakin kuin pystypianoa
 
Kyllä joka musaluokassa pitäis ehdottomasti olla flyygeli

Veksu: Ehkä musiikinopettaja fiilisteli sitten kotona punkkulasi kädessä.
 
Nauratti visio niin että plussa ropisi :-).
 
Muistan itsekin yhden äänittelysession kuudennelta luokalta. Luokanvalvojalle oli joku pikkumankka mukana, koko luokalle jotkut perkut kouraan ja muistaakseni jotkut läyhät ohjeet että rämistellään täysillä, koska dempataan jne. Jos opella tuota kassua onkaan kassaholvissaan, niin en usko että sillä on historiallista keräilyarvoa - ei ollut muistaakseni kukaan tuleva suuruus/julkkis läimimässä esim. jotakin pimpparautaa tai kehärumpua.... kuitenkin sika upannut tallenteen mikserinettiin :-)

Groke:
Hartausmusiikin, virsien tai muuten vain luokan laajalti mälsänä pitämän musiikin sijaan voisi joskus ottaa myös muutamia oppilaiden äänestämiä biisejä ja sopivan kevyesti analysoida niitä yhdessä. Mitä soittimia ja efektejä, mikä rytmi, mitä osia biisistä löytyy, löytyykö modulaatio tms.
 
Pakottamisen, tasapäistämisen ja nöyryyttämisen sijaan voisi aktiivisesti painottaa kannustamista ja rohkaisua oma-aloitteisuuteen, omaperäisyyteen ja rohkeaan asioiden kokeiluun. Sosiaalisuuden, itsenäisemmän ajattelun, itsevarmuuden ja rohkeuden karttuminen tuskin haittaisi myöhemmässäkään elämässä. Murkkuikäisen itseluottamuksen murtuminen tai aloituskynnyksen kohoaminen liian korkealle ei välttämättä kovin paljoa vaadi.
Voisi myös opastaa, että missä voi mitäkin jatko-opiskella, missä ovat paikalliset harrastustilat, mitä mikin maksaa jne. Jonkun nuorisotilan, (harrastelija)bändin, kuoron, orkesterin yms. toimintaan voisi pikaisesti tutustua jne.
Murrosikäiset ovat lapsia, mutta eivät enää pikkulapsia. Ostakaa makkaraa -tyyppisten renkutusten sijaan voisisi ottaa riittävän simppeleitä esimerkkejä, mutta hieman varttuneemmille suunnatusta musiikista.
 
Parhaimmillaan päästään jopa sellaisiin tuloksiin, kuin aloitusviestissä mainitussa artikkelissa. Pahimmillaan vain tuhlataan aikaa ja rahaa. Ja jopa aiheutetaan muutamia lapsuudentraumoja, tai ainakin turhaa negatiivista asennetta, pettymyksiä ja turhautumista.
 
Eiköhän ylivoimaisesti suurin osa musiikinopettajista ota huomioon myös oppilaiden musiikkimieltymykset jne mainitsemallasi tavalla. Sinulla on ilmeisesti ollut tosi huonoja kokemuksia, kun maalaat noin yksioikoisen synkän kuvan, jonka yleistät. Nuo muut luettelemasi asiat ovat kaikki ihan oikeutettuja toiveita, mutta siinä palataan siihen yhteen ja samaan: Mistä aika tuntiohjelman puitteissa (ja rahat), kun opinto-ohjelman pakolliset kuviotkin on hoidettava?
 
Tosi monissa vähänkin isommissa kouluissa toimii useitakin bändejä ja kuoroja, ja oppilaat voivat tutustua soittimiin ja harrastaa koulun tiloissa, yleensä tietysti omalla ajallaan. Ylipäätään, uskoisin, että useimmiten nuo monipuolisemmat ja kiinnostavammat puolet avautuvat vain oman harrastamisen ja osallistumisen kautta koulun muissa toiminnoissa, kerhoissa jne.
Pienissä kouluissa on tietysti näiltä osin paljon niukempaa.
 
Mahdollisten jatko-opiskelujen käsittely taas kuuluu enemmänkin opinto-ohjaajien työsarkaan. Pienemmissä paikoissa kaukaa tullut tuntiopettaja ei välttämättä tunne nurkkia yhtä hyvin, kuin oppilaat itse, joten omatoimisuuttakin voi odottaa harrastustilojen metsästyksessä.
 
Yleisesti ottaen olemme tietysti yhtä mieltä: Resursseja tarvittaisiin lisää, että
olisi tarjota muutakin, kuin peruskaurat, eikä tässä asiassa todellakaan vallitse tasa-arvo maan eri kolkkien välillä.