Yleistä keskustelua musiikista ›

14-vuotiaana rock ja metalli olivat tosiaan ainoita musiikkilajeja. Nykyään ovat jääneet vähän taka-alalle kun paljon mielenkiintoisempaa musiikia on ollu tarjolla. Näin se menee. Minkä ikäisellä kenelläkin.

Lempiaiheeni. "Minä olen, muut eivät."
 
Perkele kun on vaikea aihe. Artistilistani esimerkiksi on erittäin harhaanjohtava. Siellä on lukuisia artisteja joiden tuotannosta, taiteellisista meriiteistä tai edes historiasta minulla ei ole mitään hajua, mutta yksi tai kaksi kappaletta on kolahtaneet tavalla joka on jättänyt pysyvän jäljen ( esim. my dying bride tai Alanis Morrisette ) eletyn elämän kautta koettuejen ja kappeleen soidessa jaetun tilanteen kanssa sekä artisteja joilta en tunne kuullessani kuin sen yhden piisin (esim. Koma tai siis nykyään Khoma ) ja onpa sielä yhtyeitä joiden musiikista en piittaa tuon taivaallista mutta aikalaiskäsityksen mukaan nämä ovat olleet aikaansa edellä tavalla tai toisella. Beatlesin tuottajan studiokokeiluja voidaan pitää tällaisena esimerkkinä ja blackbird kuullostaa kappaleena sellaiselta että sen voisi joskus opetella kitaralla soittamaan.
 
Lista on toki hyvä esimerkki siitä että hyvää löytyy kaikkialta jos jaksaa etsiä.
 
Periaatteessa mieleeni on jäänyt jälki, jossa muut ihmiset tuntuvat jämähtävän tavalla tai toisella johonkin tiettyyn juttuun eivätkä sieltä liiku hirveästi. Tämä näyttäisi olevan jonkinlainen nuoruuteen liittyvä tekijä, en minäkään ennen teini-iän loppuvuosia oikein muuta sulattanut kuin huumemusiikkia ja mustaa metallia. Annan itselleni anteeksi jos peilaan muiden musiikkikulttuuria oletusarvojen mukaan omien kokemusteni kautta.
 
Tosiasiallisesti olen pirun huono ja konservatiivinen musiikinkuluttaja itsekin.
Kuuntelen lähinnä 80-luvun alternativea, joka sentään kattaa alleen aika pirusti musiikin perheitä... mutta aika rajallisesti yhtyeitä.
 
Otetaanpas vaikkapa tämä klassinen grunge. Mitä eroa esimerkiksi on postgrungella ja sillä oikealla ( ne jotka tuntevat genren paremmin älköön ipittäkö tässä triidissä aiheesta. tunnen tuon historian oikein hyvin, mutta suurimmalle osalle termi grunge kiteytyy nirvana & co. -aikalaisiin. )? Tuleeko minun vakavissani olettaa että maallikko huomaa eron näiden yhtyeiden välilllä? Miksi minun pitäisi rajoittaa kattaukseni vain muutamaan ruokalajiin kun tarjolla kaikki maailman banketit?
 
Saamarin simppeliä. Yksi yhteinen nimittäjä yhtyeille mitä kuuntelen on se, että ne harvoin soittavat enää. Ja jos soittavat, ovat vieneet kompromissikyvyttömyyden kokonaan uudelle asteelle ja vaihtavat levy-yhtiötä jos nämä aikovat puuttua musiikkiin. Esimerkiksi Deiciden jätkät väänsivät liki 20 vuotta samaa tavaraa ilman että peruskaava muuttui mihinkään (EI TAPELLA LEGIONISTA NYT SITTEN) ja nyt vasta, nelikymppisinä pystyivät lopettamaan päivätyönsä. Ne eivät soita enää koska yhtyekemia toimi silloin, mutta ei toimi nyt. Ei sillä tavalla tai tasolla ainakaan että jokainen kontribuutio jokaiselta yhtyeen jäseneltä niin voimakkaasti että toimintaa olisi järkevä jatkaa. Kuolemantapaukset luetaan tässä yhteydessä hyväksyttäväksi poissaoloiksi. Ero valtavalla tuotantorahalla tehdyllä studiopomojen silmän alla valvotun ja kellarissa treenatun sekä kolmessa viikossa (tai paljon nopeamminkin) purkitetun levyn välillä on valtava.
 
Tämän vuoksi en kuuntele radiota. Tämän takia en katso MTV:tä. En halua tukea artisteja rahallisesti levyjen ja keikkojen ulkopuolella. Haluan että yhtyeet saavuttavat edelleenkin lakipisteen ja kehittyvät tai kuolevat. Kehittymiseksi lasketaan myös sokea yksisilmäinen visio mallia deicide.
Ehkä tällä tavalla ne minulle rakkaat kappaleet pysyvät rakkaina. Ei mene maku kun yhtye ei ole menettänyt sitä potkuaan totaalisesti eikä tarvitse hokea sitä vanhaa mantraa "vanha oli parempaa".
 
Toisaalta, kuuntelen pandoraa päivät läpeensä. Pandora on siitä näppärä että se kriterioi joidenkin logaritmien mukaan musiikin mitä kuulija tykkää parametreittäin ja koittaa heittää samankaltaista musiikkia jatkuvasti. jonkinlainen tekoäly sitä näyttäisi ohjaavat sillä se heittää nyt vähemmän paskaa kuin viikko sitten jolloin sen launchasin.
 
Ja mitä olen huomannut? Vaikka haluaisinkin kentältiltäni lisää yhtyeitä törmään poikkeuksetta samaan totuuteen kuin aina:
Ei vader pärjää deicidelle. Nick Drake on virepelleilyjen ja akustisen kitaran jumala. Uusi on lähes aina huonompaa kuin vanha. Stone temple pilots tallaa nickelbackin alleen niin pahasti että kuulen kun selkäranka murtuu. nämä toki ääriesimerkkejä mutta kun se pätee poikkeuksetta joka kentällä. Skenejohtajat ovat skenejohtajia syystä. Tottakai minua kiinnostaa pintaa syvempi vilkaisu...
...mutta kun suicide commandon consume your vengeance kuullostaa vain laihalta versiolta skinny puppyn inquisitionilta ripauksella apoptygma berzerkiä. Tai ehkä Die Kruppsia. Amorphiksen tuotanto talesin ja eclipsen välillä ON vain täyttä paskaa.
New york dolls on, vaikka kantaisä, vain kalpea varjo gansareista.
 
Loppujen lopuksi minä kuuntelen laajalti musiikkia mutta kypsyn hitaasti uudelle. Jos joku kolahtaa, se on lopun elämää sitten hyvä, eikä vastaväitteitä suvaita. A perfect circlen judithin kuuntelen edelleenkin sellaiset 20-30 kertaa putkeen sen menettämättä hohtoaan. outoa on se että vaikka tiedänkin tarkalleen miten sen rummut menevät, en silti saa osia loksahtamaan kohdalleen kannujen takan. joita en siis ole ikinä soittanut.
 
Kuten kaikki konservatiivinen, muutos on hidasta ja tapauksessani yleensä vain konservatiivisempaan suuntaan. Se ei ole toki mikään tekosyy antaa asian tapahtua kun maailma on täynä upeita asioita joista voisi nauttia.
 
Silti, tänä päivänä on todettava että ehkä ikä alkaa painamaan. Tarvitsen musiikille kiinnekohdan jotta se jättäisi pysyvän tunteen, ja ilman sitä musiikilla ei ole minulle ainakaan väliä. Ja niitä kokemuksia kun ei ihan joka nurkan takana enää piile. Ei ole ensirakkauden huumaa, ei kodittoman ja työttömän vapaata arkea kun ei tiedä mihin seikkailuun tänään joutuu, kun jokainen päivä on sitä, tietämättä mitään velvollisuuksista tai vastuusta. Soisin jokaiselle pienen siivun tuollaista elämää.
Ei ole myöskään huumejuhlien teemamusiikkia tai metsäsienibileitä eikä sielä nyt ainakaan tule musiikkia etsittyä. Ei ole alakulttuuria tukemassa tai johon osallistua ja tarjoamassa kaljahuuruisia hetkiä tutun ja yhteisen musiikkikontekstin vallitessa.
Sangen värikkään elämäni aikana olen nähnyt oikeasti kaiken mahdollisen. Ja kokenut asioita enemmän kuin suurin osa ihmisistä koko elämänsä aikana.
 
Niitä tilanteita jotka luovat uudelle musiikille sen "tästä hetkestä minä muistan ja tänne minä palaan sydämessäni" vaan ei synny enää. Ehkä viimeinen kerta kun aidosti muistan kokeneeni jotain oli Alice in Chainsin konsertti viime kesältä.
 
Kun kävelin sieltä pois muistan ajatelleeni nuoruuttani, elämääni ja sen hetkistä tilannettani töissä, parisuhdettani ja jotenkin tajusin että tässä se nyt oli.
Katsoin taaksepäin jäänyttä ja haikeana tajusin että muutos on edessä.
Sittemmin työstä on kadonnut hauskuus eikä sitä väännä intohimon ja ammattitaidon kanssa vaan vastuulla ja velvollisuudentunteella, tyttöystävä vaihtunut, viina ei maistu niin paljoa eikä kyllä huumeetkaan, ystäviä näkee vähemmän...
 
Ehkä juuri alicen keikka oli elämääni verrattaessa se hetki jolloin tällaisten asioiden kuului päättyä. Viimeinen helvetinmoinen rykäisy ja aikuisuudeen harmaaseen arkeen mars.
 
Niihin tunteisiin minä palaan joka kerta kun rooster pärähtää soimaan. Enää en ehkä kuule kaukomaan kaipuuta niin paljoa i stay awayssä, mutta sainpahan kokea ne aallot päälläni mistä muistan nimimerkki cutterille jouluna -04 puhuneeni.
 
"Yeah, I want to travel south
This year..."
 
Kiitos kun jaksoit lukea.

Yritän itse lähestyä musiikkia biisien kautta - en niinkään tyylien kautta. Tätä kautta on avautnut valtavasti hienoja biisejä. Ja paras ja kestävin musa ei ole useinkaan määriteltävissä kapea kategoriaan.

Yleisesti ottaen pidän itseäni hyvin avoimena musiikin suhteen, ainakin verrattuna useimpiin tuntemiini ihmisiin. On harmillista, että niin monet leimautuvat tiettyyn musiikkityyliin, tai jopa bändiin. Vai oletteko kenties tavanneet joskus hopparin, joka tykkää Eppu normaalista, tai gootin joka kuuntelee myös Tuomari Nurmioita? Ehkä, mutta harvinaista se on.
 
Jäsenkuvauksestani löytyy muutamia suosikkibändejäni. Useimpia niitä yhdistää se, että eivät ole aivan mainstreamia, ja se että, taitavat kaikki olla suomalaisia.
 
Näiden artistien lisäksi kuuntelen paljon myös ulkomaista musiikkia, olipa sitten heviä, countrya tai folkrockia. Harmillista vain on, etten ole suuresti päässyt kiintymään yhteenkään ulkomaiseen artistiin niin suuresti kuin noihin suomalaisiin.
 
Jopa Hiphopiin ja rappiin päin kallistuvaa musiikkia saatan kuunnella, jos kyseessä on Beastie boys tai Tulenkantajat, mutta muuten ko. laji saa minut ärsyyntymään. Etenkin ne kaikki maailmaa parantavat poliittiset biisit joissa kaikissa lauletaan, että "huomenna koittaa päivä uus", tai että "kyl' aurinko viel' nousee". Se sapettaa minua.
 
Mutta olen sitä mieltä, että mikä vain musiikkityyli voi olla hyvä, jos sitä osataan edustaa kunnolla. ..tosin poikabändityylin musiikki (Backstreet Boys, XL5) ei luultavasti tule koskaan yltämään siihen tasoon, että sitä saattaisin kuunnella.
 
..Ai, niin. Peter McConnel Grim Fandango Big Band and Bones on kova!
 
..Ja Voice ja Mtv viiksettävät minua suunnattoman paljon!

..Ja Voice ja Mtv viiksettävät minua suunnattoman paljon!
 
Sama. Yritän kyllä olla avoin kaikenlaista musiikkia kohtaan, mutta kyseisten kanavien tarjonta menee kyllä ihan yli, ei vaan pysty. Ja sitten on tietysti nämä musiikkiohjelmat lobotoomisine juontajineen... Vähän nauratti kerran kun eksyin Penn & Telleriä odotellessani Voicelle ja siellä juontaja luki katsojien palautetta, joku oli laittanut mailia että "soittakaa 40-80 -lukujen musiikkia". Juontaja siihen sitten vaan toteaa, että "enpä usko että 40-luvulla on tehty musiikkia".
 
Juu, muuten allekirjoitankin tässä ketjussa useaan otteeseen esille tulleen mielipiteen siitä, että kuuntelen ennemmin sitä musiikkia kuin niitä genrejä... Viime aikoina on taas ollut melkoisen metallinen musiikkimaku, mutta löytyypä hyllystä paljon muutakin.

Mä en tiedä onko se enemmän ahdasmielisyyttä vai avoimuutta, että mä kiinnitän muutamaa tapausta lukuunottamatta huomiota lähes yksinomaan biisiin ja sen (suhteelliseen) hyvyyteen. Tyyli, genre tai mikään muukaan ei tule biisin hyvyyden tielle. Paska biisi ei säväytä, vaikka se olisi suurimman suosikkini tekemä. Duh. :)
 
Hyviä biisejä meikäläisen makuun löytyy jo nyt ainakin yhden ihmisen tarpeiksi laajalta kentältä, tosin pyrin itseäni sivistämään ja uusia juttuja löytyy alituiseen.

On harmillista, että niin monet leimautuvat tiettyyn musiikkityyliin, tai jopa bändiin. Vai oletteko kenties tavanneet joskus hopparin, joka tykkää Eppu normaalista, tai gootin joka kuuntelee myös Tuomari Nurmioita? Ehkä, mutta harvinaista se on.
 
Koska heitit tällaisen avoimen kysymyksen, vastaan: oikeastaan kukaan yli kakskymppinen tuttu, eikä edes teini-iän lopputaistoissa sotiva velipoika tunnusta vain yhtä bändiä tai genreä. Äärimmäisen harvoin tapaa ihmisen joka on täysin fakkiutunut johonkin tiettyyn kapeaan lohkoon.

Koska heitit tällaisen avoimen kysymyksen, vastaan: oikeastaan kukaan yli kakskymppinen tuttu, eikä edes teini-iän lopputaistoissa sotiva velipoika tunnusta vain yhtä bändiä tai genreä. Äärimmäisen harvoin tapaa ihmisen joka on täysin fakkiutunut johonkin tiettyyn kapeaan lohkoon.
 
Samaa mieltä. Ei tästäkään kaveriporukasta löydy ketään kuka kuuntelisi vain yhtä ja tiettyä genreä. Enemmänkin eri artisteja.

MrQ
 
Prkle, usein tekstejäsi lukiessani olen ollut asioista eri mieltä, mutta tässä oli jotain rehellistä ja kaunista. Hieno kirjoitus.
 
+

Äärimmäisen harvoin tapaa ihmisen joka on täysin fakkiutunut johonkin tiettyyn kapeaan lohkoon.
 
niin, ei ehkä niin kapeaan lohkoon. Mutta esimerkiksi tunnen useita tyyppejä jotka tunnustavat ainoastaan metallia, saattavat toki kuunnella joskus muitakin lajeja, mutta eivät "tunnusta" niitä. Sama koskee useita lökäpöksyjä. En tarkoittanut tyyppejä jotka eivät voi sietää mitään muuta kuin sitä tiettyä suppeaa musiikkityyppiä, sellaista kuvaa ei ollut tarkoituas antaa.
 
..mutta jos vähän laajennetaan tätä aihetta, niin törkein väittämä johon olen usein törmännyt, on se, ettei Suomessa osattaisi tehdä hyvää musiikkia. Luonnollisesti näin väittävät ihmiset saattavat kuunnella ainoastaan englanninkielistä (harvemmin muuta) ja ulkomaista musiikkia. Minusta tämä on silkkaa vääryyttä.

Rehellisesti sanoen avoimuuteni taitaa musiikin suhteen rajoittua siihen, että kuuntelen SEKÄ heviä että rokkia. Eli en kovin avomieliseksi tässä asiassa itseäni menisi väittämään. ;) Eihän siinä mitään, jos radiosta sattuu tulemaan poppia tai räppiä, joskus niistäkin löytää ihan kivoja biisejä, mutta en esimerkiksi menisi maksamaan pop-artistin levystä mitään. Ja iskelmästä tai gospelista minun on turha puhua sanan "avomielisyys" yhteydessä. :P

Rehellisesti sanoen avoimuuteni taitaa musiikin suhteen rajoittua siihen, että kuuntelen SEKÄ heviä että rokkia. Eli en kovin avomieliseksi tässä asiassa itseäni menisi väittämään. ;) Eihän siinä mitään, jos radiosta sattuu tulemaan poppia tai räppiä, joskus niistäkin löytää ihan kivoja biisejä, mutta en esimerkiksi menisi maksamaan pop-artistin levystä mitään. Ja iskelmästä tai gospelista minun on turha puhua sanan "avomielisyys" yhteydessä. :P
 
"What kindsa music you have?"
-"Oh, we play *both* kinds; country AND western."
 
:D;)

Kyllähän sitä itsestään löytää aina kaikenlaisia ennakkoluuloja jotain tiettyjä musiikkityylejä kohtaan, mutta yleensä yritän päästä niistä eroon. Nyt tänään on tullut kuunneltua ainakin Weezeria, Laibachia, Queenia, Manboyta, YUP:ta, PMMP:tä, Ladytronia, Diabloa ja Devin Townsendia.
 
Tokihan sitä on genrejä, joista löytää itselleen enemmän mielekästä tavaraa kuin jostain toisesta, mutta hyviä juttuja löytää kyllä ihan kaikkialta kun vaan antaa musiikille mahdollisuuden. Huonoistakin biiseistä voi itse asiassa löytää hyviä juttuja, jotka voi sitten päänsäsisäisessä sulatusuunissa yhdistellä parempiin juttuihin ja häveliäästi hyödyntää omissa kappaleissaan.

Ihan kaikkea tulee kuunneltua lähes laidasta laitaan (mtv hiphop jää kyllä usein kuuntelematta). Nyrkkisääntönä on että maailmasta ei huonoa biisiä löydykkään, vain vähän erilaisia, tosin minuun tuntuu nekin iskevän. Aina tullut kuunneltua soittimet randomina, peräjälkeen eppuja, meshuggahia, jazz-orkestereita ja suomi-iskelmää :)

Minuun iskee musiikki jossa on joku juju. Se juju voi olla hyvä riffi, kitarasaundi, lauluääni, rytmi biisin aiheuttama mielikuva, tunne, omalaatuisuus, äänimaailma, soitanta, jännä taustaääni, biisin kulku tai melkein mikä tahansa miten tahansa. Genrerajoilla ei oikeastaan ole mielestäni paljonkaan tekemistä noiden asioiden kanssa ja siksipä kuuntelenkin melkein mitä tahansa musiikkia. Minulla ei ole melkein koskaan ollut vaihetta, jolloin olisin suosinut vain tiettyä genreä, mutta aina tulee vaiheita jolloin huomaa kuuntelevansa erityisesti tietynlaista.

Oopperalaulajien esittämä kliimaksisi esim. tenorin ja sopraanon huutaminen keskenään noissa taidemusapippaloissa, aiheuttaa mielessäni assosiaation selkeään avioriitaan tai muuhun hullunmyllyyn ihmiselämässä - ja sitähän ei kukaan järkevä ihminen vapaaehtoisesti siedä kovin kauan.

Melkein joka genrestä olen löytänyt jotain hyvää, mutta ei kaikkea jaksa aina kuunnella. Loppupeleissä ne suosikit on kuitenkin sähkökitaroilla soitettua menoa. Tosin viime aikoina on konemusiikin parista löytynyt paljon mielekästä menoa. Enemmänkin musiikissa vetoaa tunnelma, meininki ja fiilisjutut kuin se, että millä välineillä se on tuotettu.

Musiikkityylillä ei ole mulle periaatteessa mitään väliä - tykkään jos biisi tai meininki muuten on hyvä. Tässä suhteessa olen muuttunut paljon kymmenen vuoden takaiseen verrattuna. Oikein puistattaa ajatella sitä snobbailua ja "poppielitismiä", mitä silloin tietyissä piireissä harrastettiin (minä mukaanlukien). Musiikkia ei _ehkä_ tarvitse ottaa niin vakavasti...
 
Pidän itseäni kuitenkin aika ennakkoluuloisena enkä kovin avoimena. Tarjontaa on niin maan perkeleesti, että ennakkoluuloisuus on tietyllä tavalla tarpeellista informaatiovirran suitsimista. Joskus se valitettavasti johtaa siihen, että joku hyvä juttu menee ohi korvien ennakkoasenteen vuoksi. Mutta eipä se paljoa paina, koska musiikki on vain musiikkia, ja tosi hyvät jutut bongaa joka tapauksessa.

"enpä usko että 40-luvulla on tehty musiikkia".
 
musiikkivideoita

musiikkivideoita
 
Näinpä. Mutta silti huvittava tuo enpä usko... -lause.