Yleistä keskustelua musiikista ›

Pohdiskelen ammatikseni työyhteisöjen toimivuutta ja on tullut mietittyä missä määrin organisaatioiden lainalaisuudet koskevat erilaisia yhtyeitä/bändejä/orkestereja - jossain kohden varmasti koskevatkin, joitakin asioita taas tuntuu hassulta soveltaa musisointiin.
Oma kokemukseni bändisoitosta on melkein olematon, joten olisi kiva kuulla mitä erilaisissa (tanssi-, rock/pop-, klasari-) yhtyeissä soittaneet näistä asioista ajattelevat. Mikäli tämä herättää kiinnostusta, niin voin kirjoitella näitä pohjustuksia useammastakin työyhteisön "peruspilarista", mutta aloitetaan nyt ainakin "perustehtävästä".
 
PERUSTEHTÄVÄ Organisaation perustehtävä määräytyy sen ylätasoilta käsin - yksikkö itse ei voi itse päättää esimerkiksi alkavansa tehdä kumisaappaiden sijasta kännyköitä. Perustehtävä katoaa yllättävän helposti tähtäimestä ja usein aletaan näpertelemään liikaa perustehtävän kannalta epäolennaisten asioiden kanssa. Tässä seuraa ongelmia niin yksikön sisällä kuin suhteessa organisaation ylätasoon, yhteistyökumppaneihin ja asiakkaisiinkin.
 
No, bändin perustehtävä? Pitäisi kait lähteä siitä, että sen jäsenet voivat haluta soittamisesta erilaisia asioita: rahaa/toimeentulon, seuraa (niin muiden pelimannien kuin yleisönkin), breikkausta kotimaassa tai maailmalla, luoda taidetta, päästä pois kotoa, ajatukset pois työasioista, hauskanpitoa jne jne.
Itse kukin haluaa tietysti useampiakin asioita, ja orkesterin eri jäsenet aina enemmän tai vähemmän eri asioita. Mutta voisi väittää että orkesterien ristiriitojen ytimessä on usein juuri vääränlainen tai liian suuri erilaisuus perustehtävän suhteen (eli siitä, miksi koko orkesteri ylipäätään on olemassa).
Jotkin ongelmat voi nähdä jo ennalta, ja jos yksi haluaa tehdä rahaa, toinen taidetta ja kolmas pitää hauskaa, ei tarvitse olla suuri ennustaja todetakseen että kohta ollaan riidoissa. Eli hipi hipi miettimään "perustehtävää" heti bändiä kasattaessa ja palkkaamaan konsultteja (niinhän Metallicakin teki, ja kait Nightwishinkin olisi pitänyt tehdä)?

PERUSTEHTÄVÄ Organisaation perustehtävä määräytyy sen ylätasoilta käsin - yksikkö itse ei voi itse päättää esimerkiksi alkavansa tehdä kumisaappaiden sijasta kännyköitä. Perustehtävä katoaa yllättävän helposti tähtäimestä ja usein aletaan näpertelemään liikaa perustehtävän kannalta epäolennaisten asioiden kanssa. Tässä seuraa ongelmia niin yksikön sisällä kuin suhteessa organisaation ylätasoon, yhteistyökumppaneihin ja asiakkaisiinkin.
 
No, bändin perustehtävä? Pitäisi kait lähteä siitä, että sen jäsenet voivat haluta soittamisesta erilaisia asioita: rahaa/toimeentulon, seuraa (niin muiden pelimannien kuin yleisönkin), breikkausta kotimaassa tai maailmalla, luoda taidetta, päästä pois kotoa, ajatukset pois työasioista, hauskanpitoa jne jne.
Itse kukin haluaa tietysti useampiakin asioita, ja orkesterin eri jäsenet aina enemmän tai vähemmän eri asioita. Mutta voisi väittää että orkesterien ristiriitojen ytimessä on usein juuri vääränlainen tai liian suuri erilaisuus perustehtävän suhteen (eli siitä, miksi koko orkesteri ylipäätään on olemassa).
Jotkin ongelmat voi nähdä jo ennalta, ja jos yksi haluaa tehdä rahaa, toinen taidetta ja kolmas pitää hauskaa, ei tarvitse olla suuri ennustaja todetakseen että kohta ollaan riidoissa. Eli hipi hipi miettimään "perustehtävää" heti bändiä kasattaessa ja palkkaamaan konsultteja (niinhän Metallicakin teki, ja kait Nightwishinkin olisi pitänyt tehdä)?
 
Vastaan tähän rokin soittajana, bändin jäsenenä sekä eri lähteistä oppimiani perinteisiä bändiarvoja ylläpitäen.

Aamutuimaan ajatus voi vähän tökkiä mutta voisihan sitä aloittaa sanomalla, että mielestäni bändi on perhe, joka on kasvanut yhteen pidemmän ajan kuluessa ja jonka luomisprosessi ei ole vakaa vaan siihen on kaikilla halukkailla mahdollisuus vaikuttaa haluamallaan tavalla. Bändissä harrastetaan myös demokratiaa vaikkakin välillä vain näennäisesti.
 
Bändin perustehtävä on toimia sen kaikkien osapuolten tarpeiden täyttäjänä, näiden tarpeiden ei tarvitse olla samanlaisia vaan ne voivat jopa poiketa huomattavasti toisistaan. Mikäli tarpeet on kaikilla liian samantyyppiset ja jo alussa sovitut ei bändin sisällä ja itse bändillä ole mahdollisuutta kehittyä tietyn pisteen jälkeen. Liian tiukkaan määritellyt tarpeet ja tavoitteet voivat myöskin vaikuttaa bändin luomisprosessiin kierouttamalla sen rakenteen.
 
Se, että puhun yhteenkasvaneesta orkesterista, tarkoittaa sitä että bändin jäsenten tarpeet kohtaavat toisensa tietyssä pisteessä, mielellään jolloin jokainen kokee osittaisen tyydytyksen, jättäen silti huomattavan tarpeen porkkanaksi.
 
Lainauksessa mainitun tapaiset ristiriidat kaatavat monet soittajaryhmittymät yleensä melkein heti perustamisen jälkeen, tämä estää minusta ryhmän kasvamisen bändiksi vaikka he itseään niin kutsuisivatkin. Sen takia en huomioi niitä omaan näkökantaani.

Kirjoitustani lukiessa on tärkeää mieltää bändi kokonaisuudeksi joita ajaa eteenpäin yhteinen polte, halu ja himo, nämä ovat minulle ne "peruspilarit". En edes halua kuvitella millaista olisi soittaa pelkästään rahasta, kavereiden/julkisuuden vuoksi tai pahimmillaan tietoisesti taiteellisuutta hakien. Nuo syyt sopivat ainoastaan syyksi lopettaa soittaminen ja miettiä elämän perusarvot uudelleen.
 
T.

Minäpä siteeraan sulle koko ensimmäisen luvun kirjoittamastani oppikirjasta "Rokkibändin ABC" (Idemco/Riffi-julkaisut 2004). Sitä on saatavana edelleen edulliseen 17,50 euron hintaan julkaisijalta. www.riffi.com
;-)
 

Ensimmäinen luku - lähtöruutuja ja alkuasetelmia
 
Oletetaan, että yhtye on valmis ensimmäiselle keikalle. Mitä se tarkoittaa? Vähimmillään sitä, että on valittu soittajat muodostamaan bändi, harjoiteltu soitettavaksi tarkoitetut kappaleet, mahdollisesti kirjoitettu tai sovitettu niitä yhdessä. Rumpaliystäväni Konsta sanoi, että tässä pitäisi olla alussa "luulot pois" -luku. Olkoon tämä se. Siis:
 
Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi tehdä niin sanottu "bändisopimus". Viralliselta kuulostavasta nimestään huolimatta kyseessä ei ole (eikä ainakaan tarvitse vielä olla) virallinen tai edes paperille pantu asiakirja, vaan kyse on siitä, että kaikkien pitää tietää tietyt asiat itsestään ja toisistaan. Sellaisia asioita ovat muun muassa:
 
-Päämäärä: tahdotaanko Vimpelin stadionille, vai Pieksämäelle pitseriannurkkaan? Onko taivas kattona vai riittääkö, että musiikki on hauska ja iloinen harrastus - ammattilaistasolla se ei sitä missään tapauksessa enää koko aikaa ole.
-Asioiden tärkeysjärjestys: kaikille se pikkukeikka ei suinkaan ole tärkeämpi kuin puolison kanssa vietetty koti-ilta.
-Aikataulu: tämä on vaikea. Työvoittona saavutettu läpimurto saattaa viedä kaksikymmentä vuotta, tai jäädä kokonaan saavuttamatta. Kuitenkin joku käsitys siitä, kauanko ollaan valmiita panostamaan palkatta, olisi syytä olla.
-Rahat: joillekin on vaikea tajuta, että jos bändissä on neljä jäsentä ja keikasta saadaan 200 euroa, se ei ole 50 euroa / naama. Ensin vähennetään auto, keikkajulisteet ja puhelinkulut keikkamyynnistä, jäljelle jäävät kolikot kannattaa useimmiten pistää bändin tilille tuleviin menoihin... ja lisäksi täytyy muistaa polttoaine, roudarit, apukädet ...kaikille täytyy maksaa, ja varsinkin niille jotka eivät saa sitä kunniaa ja mainetta.
-Kunkin panos bändin perustamiseen: aiemmin bändissä soittaneilla on useimmiten vahvistimet, saattaapa olla treenikämppäkin. Kuitenkin, monet bändit sopivat, kun kokevat ajan puoliammattilaisiksi siirtymiseen koittaneen, että pistävät kukin tietyn summan rahaa kunnollisen backlinen hankkimiseen, niin että jokainen ostaa itselleen suunnilleen saman arvoiset kamat. Se kotona mainio pikkucombo ei ehkä soikaan rumpujen yli, ja laulunkin pitäisi kuulua. Lisäksi jonkun pitää sopia keikat, tehdä julisteet ja vuokrata auto. Ja treenikämpän vuokrakin pitää maksaa....
 
Tässä vaiheessa usein tulee mieleen, että entä jos pistäisi rahat kimppaan, ja ostaisi yhdessä sen PA:n, ja ehkä jotain muutakin? Kannattaa muistaa, että bändi on kuin muutkin parisuhteet: tulee ylämäkiä ja tulee alamäkiä; omistussuhteista kannattaa pitää kirjaa ja kannattaa alun perin ajatella, mikä osa kamoista on kenenkin. Ainakin henkilökohtaiset kamat kannattaa ehdottomasti ostaa jokaisen itse, vaikka sitten joutuisi ottamaan pankista lainaa. Homma kannattaa pitää selkeänä, koska viimeistään siinä vaiheessa kun kamoja aletaan myydä huomataan, ettei niistä kymppitonnin torneista saadakaan enää samaa rahaa. Yritysten kirjanpidossaan käyttämä "omaisuuden kuoletus" ei ole tyhjästä tempaistu vilunkitemppu vaan ihan oikea, huomioon otettava asia.
 
Kannattaa myös jo ihan biisejä tehdessä sopia, miten ne Teoston teosilmoituskaavakkeet vastaisuudessa täytetään. Varsinkin, jos sovitus- ja vaikka sävellyspuolikin hoidetaan bändin kesken, kannattaa mieluummin pyrkiä demokraattisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen kuin rohmuta toisilta se mikä toisille oikeutta myöten kuuluu. Noista tulee helposti riitaa, etenkin, jos keikkaa ja vaikka levyjäkin tulee - silloin ei ole kysymys ihan pikkurahoista, vaan esityskorvauksista saa helposti enemmän rahaa kuin keikkapalkkioista, bändin alkutaipaleella varsinkin. Rahan jako pitää olla sovittuna viimeistään silloin, kun sitä ensimmäistä keikkaraporttia täytetään (ja teosilmoitukset Teostossa, muistakaa). Muutosten tekeminen jälkeenpäin on aina jonkun verran hankalampaa.
 
Teosto on musiikin tekijöiden (säveltäjät, sanoittajat, sovittajat...) ja kustantajien etujärjestö. Sen asiakkaaksi hakeutuminen on ajankohtaista siinä vaiheessa kun omia kappaleita esitetään ihan oikeilla keikoilla, ja levyntekokin häämöttää. Teostosta enemmän tuonnempana.
 
Ensimmäiset keikat menevät alkuinnostuksellakin. Viimeistään levytyssopimusta tehdessä bändisopimus nousee kuitenkin esiin. Paras sopia ajoissa, pahimmat pettymykset syntyvät siitä, ettei tahdota samoja asioita. Sitä paitsi yhteinen päämäärä paistaa kasvoilta - bändit, jotka värvätään ensimmäiseltä keikalta värvätään siksi, että heistä näkyy, että he ovat tosissaan. Tulevaisuus soittajana ei ole niinkään soittotaidosta kiinni - tekninen osaaminen kyllä karttuu matkan varrella, jos on karttuakseen, ja tärkeämpää kuin tekninen virtuositeetti on riittävä soittotaito ja hyvä tyylitaju.

Enpähän sen syvällisemmin jaksa rueta pohtimaan, mutta allekirjoitan suurinpiirtein kaiken yllä sanotun.
 
Bändi tietysti voi kasautua monellakin tapaa. Itelle ekat viritykset oli näitä "hyvien kaverieden kanssa sulla-on-kitara-ja-mulla-rummut-ja-Jaskalla-olis-basso... -viritelmiä. Ryhmähän bändikin on ja samat ryhmänmuodostamisen säännöt pätevät tännekin. Puhun siis tästä forming>storming jne -kuviosta, joka lienee sulle tuttu. Tällainen kaveriporukka on jo muussa elämässä käynyt tämän prosessin läpi ja pääsee siis vähän valmiimpaan pöytään soittohommat aloittaessaan.
 
Eri juttu lienee sitten kasattaessa bändi täysin entuudestaan toisiaan tuntemattomista tyypeistä, joiden täytyy käydä tämä läpi. Konflikteja syntyy varmasti. Varsinkin, jos porukkaan sattuu vaikkapa pari selkeää johtohahmoa. Näistä kipunoinneistahan saa lukea aika usein lehdistä. Esimerkkinä vaikkapa Dickinson-Harris -pari, joiden keskinäinen "valtataistelu" oli yksi syy Dickinsonin eroon IM:sta.
 
Saa olla eri mieltä.

-Päämäärä: tahdotaanko Vimpelin stadionille, vai Pieksämäelle pitseriannurkkaan? Onko taivas kattona vai riittääkö, että musiikki on hauska ja iloinen harrastus - ammattilaistasolla se ei sitä missään tapauksessa enää koko aikaa ole.
-Asioiden tärkeysjärjestys: kaikille se pikkukeikka ei suinkaan ole tärkeämpi kuin puolison kanssa vietetty koti-ilta.
-Aikataulu: tämä on vaikea. Työvoittona saavutettu läpimurto saattaa viedä kaksikymmentä vuotta, tai jäädä kokonaan saavuttamatta. Kuitenkin joku käsitys siitä, kauanko ollaan valmiita panostamaan palkatta, olisi syytä olla.
 
Ehdottomasti samaa mieltä!!! Samoin soittokamojen hankintajutussa!!!
Lisäisin myös sen, että miten "ammattimaisesti" hommaa yhdessä aiotaan hoitaa, eli minne rima nostetaan, niin sinne koko!!! bändi tähtää. Nuorempana huomasin, ikävä kyllä, jotkut lahjakkaatkin kaverit oli mukana vain siksi, että saa helpommin naisia. Sitoutuminen on tärkeää .... vaikka toisaalta ei ne naisetkaan nyt mitenkään... :-)

Demokratiasta sen verran että useissa toimivissa yhtyeissä on se johtaja pitämässä naruja käsissään.
 
Meidän bändin diktaattorin pitäisi tulla tänne kertomaan asiasta. Tyhmänä rivimuusikkona en ymmärrä tästä muuta kuin että homma toimii huomattavasti paremmin kuin aikaisemmissa yhtyeissäni (joissa siis kaikkien jäsenten "äänimäärä" on ollut yhtä suuri ja hyvällä alkutaipaleella olleet yhtyeet ovat kuolleet saamattomuuteen ja ristiriitoihin).

No, bändin perustehtävä?
 
Paljon hyviä juttuja on jo tullut.
 
Firmojen tehtävä on tuoda voittoa omistajilleen. Ja sitten tuoda hyvinvointia työntekijöilleen jotta nämä voivat toteuttaa perus- ja muitakin tarpeitaan. Tyypillisesti työsuhde (toivottavasti, vielä tänä päivänä) on kokopäivätoiminen, ja panostuksen määrä aika vakio - mutta satsausten määrää voi silti silläkin puolella tuumailla; kuten että onko kuukausipalkkalaisena valmis ylitöihin ilman eri korvausta, minkälaisen määrän reissupäiviä/vuosi voi hyväksyä jne.
 
Mä näkisin että tässä ei kuitenkaan olla vielä yrityksen perustehtävässä tai toiminta-ajatuksessa. Se olisi enemmän sitä että tehdäänkö niitä matkapuhelimia vai kumisaappaita. Esim. hissejä, nostureita jne valmistava tuotantolaitos voi asettaa toiminta-ajatuksekseen "pystysuorat nostot" - määritellään rajat joiden sisällä toimitaan.
 
Entä bändi? Itse miellän asian niin, että perustehtävä määrittelee viitekehyksen ja toiminnan luonteen. Bändin perustehtävä voisi olla vaikkapa "tasokkaat Finnhits-coveresitykset". Hyvin määritelty perustehtävä ohjaa toimintaa (ja ehkäisee niitä harhautumisia sinne tänne), ja siitä on ehkä nähtävissä jotain sitäkin minkälaisia toimintatapoja kuvio edellyttää.

Yritänpä antaa jonkinlaisen esimerkin klasaripuolelta. Kamarimusiikkiyhtye (esim. jousikvartetti) vaatii toimiakseen, että kaikki soittajat ovat eräällä tavalla samalla aaltopituudella keskenään. Erittäin hyvää kamariyhtyettä kuunnellessa tuntuu, kuin soittajat kykenisivät miltei lukemaan toistensa ajatuksia, niin yhtenäiseen soittoon he pystyvät. Se ei kuitenkaan tarkoita, että heillä ei voisi olla esitettävästä musiikista (eli "perustehtävästä") erilaisia näkemyksiä. Niistä keskustellaan, kokeillaan eri vaihtoehtoja, ja päädytään lopulta siihen, mikä kaikkia miellyttää. Jos yhtyeessä on yksi diktaattori, joka sanoo koko ajan miten asiat tehdään eikä suostu keskustelemaan vaihtoehdoista, niin käy joko niin, että muut ennen pitkää kyllästyvät ja ajaudutaan kriisiin, joka voi johtaa jopa henkilöstövaihdoksiin. Tällaista tapausta olen joutunut suht läheltä seuraamaan viimeisen n. 5 vuoden aikana. Tai sitten muut turtuvat tilanteeseen, tekevät kiltisti niin kuin käsketään, jolloin taiteellinen lopputulos jää vajaaksi ja yksipuoliseksi. Kumpikaan tilanne ei ole toivottava. Toimivan kamarimusiikki"yhteisön" jäsenet ikään kuin ruokkivat toinen toisensa mielikuvitusta ja musiikillista ilmaisua, mikä kuuluu lopputuloksesta.
 
Toisaalta taas suuri orkesteri on täysin epädemokraattinen yhteisö. Kapellimestari on selkeästi hierarkian ylin. Sitten tulee konserttimestari, sitten äänenjohtajat, mutta harvemmin heidänkään kanssa kapu asioista suuremmin neuvottelee. Soittajien tehtävä on soittaa niin kuin kapu käskee, vaikka he olisivatkin jostakin eri mieltä. Orkesterisoittaja, joka alkaa väitellä kapellimestarien kanssa, on pian entinen orkesterisoittaja, ainakin ammattibändeissä. Kapellimestari kantaa näin ollen myöskin vastuun esityksestä. Hän kerää sekä kehut että haukut. Orkesteri on hänen instrumenttinsa; hän soittaa sillä niin kuin tahtoo. Jos orkesteri soittaa huonosti, se ei ole orkesterin vika vaan kapellimestarin. Hyvä orkesteri reagoi herkästi kapellimestarin hankalampiinkin toiveisiin, ja kykenee monipuolisiin tulkintoihin. Eri kaput saattavat soitattaa saman biisin aivan eri tavoilla, ja orkesterin täytyy vain kyetä mukautumaan. Tämä saattaa kuulostaa siltä, kuin orkesterin jäsenet olisivat vain aivottomia, tottelemaan ohjelmoituja robotteja, joilta on oma ajattelu ja ilmaisutahto kielletty. Asia ei kuitenkaan ole näin, vaan orkesteri on elävä yhteisö, joka pitää työstään ja tietää miten se kuuluu hoitaa. Kapellimestarin itsevaltius on orkesterissa välttämätöntä, sillä jos orkesterin jokainen jäsen alkaisi esittää oman mielipiteensä/tulkintansa esitettävästä musiikista, olisi tuloksena luonnollisesti kaaos, josta ei koskaan tulisi valmista musiikkia. Tietenkin on eroa sillä, onko kyseessä 20-henkinen kamariorkesteri vai 100-henkinen sinfoniaorkesteri, mutta periaatteessa se ei juurikaan vaikuta yhteisön toimintatapaan. Luonnollisesti kapellimestarin persoonalla on myös valtava merkitys siihen, miten orkesteri reagoi. Onneksi enää ei juurikaan synny kapuja, jotka käsittäisivät "diktatuurinsa" tarkoittavan sitä, että orkesteria tulee kohdella kuin saastaa. He eivät kovin pitkiä työsopimuksia saisi aikaiseksi tänä päivänä.

Joo, jatketaan yrityssanaston soveltamista kun kerran siitä alettiinkin. Itse kokisin että bändi on sekä soittajille että myöhemmin myös kuluttajille nimenomaan brändi. Kun alussa sovitaan nimi jollekkin jutulle (omalle tyyille tjsp.) eikä siitä höntyillä, niin siitä kasvaa juttu jonka kaikki tuntevet vaikka pelkän nimen perusteella. Brändi on kuin lupaus kuluttajalle, ja yhtälailla soittajalle, jonka lunastamalla brändi vahventuu, pettämällä heikkenee. Bränditeorian mukaan myöskään pelkkä toitottaminen ei riitä vaan brändillä pitää olla myös sisältö, jotta siitä joku kiinnostuisi.
Ei jaksa kirjottaa,

Yritänpä antaa jonkinlaisen esimerkin klasaripuolelta. Kamarimusiikkiyhtye (esim.
 
.....
Toisaalta taas suuri orkesteri on täysin epädemokraattinen yhteisö. Kapellimestari on selkeästi hierarkian ylin. Sitten tulee konserttimestari, sitten äänenjohtajat, mutta harvemmin heidänkään kanssa kapu asioista suuremmin neuvottelee.
 
tästä olisin kyllä aikalailla täysin eri mieltä. itse kun täyspäiväisesti orkesterissa paiskin hommia, niin lähes aina kun kipparilla on jokin toive jonkun soittoon liittyvän asian suhteen, niin asia keskustellaan huolellisesti lävitse ja pyritään luonnollisesti lopputulokseen joka on kipparin toiveen mukainen ja samalla molemmille osapuolille sopiva. ja demokratiaa orkestereiden sisällä kylläkin on, ja paljon. on luottamusmiehet ja orkesterivaltuuskunnat, jotka pitävät orkesterin sisäisistä asioista huolta, ja orkesteri on vahva yhteisö, joka pitää asioissaan yhtä, ja jolla on vaikutusvaltaa.
 
Soittajien tehtävä on soittaa niin kuin kapu käskee, vaikka he olisivatkin jostakin eri mieltä. Orkesterisoittaja, joka alkaa väitellä kapellimestarien kanssa, on pian entinen orkesterisoittaja, ainakin ammattibändeissä.
 
tästäkin oon vähän erimieltä, tosin vain osittain :) tästä hauska esimerkki, eräs englantilainen soittajakollegani sanoi opettajansa, joka soittaa London Philharmonic Orchestrassa, sanoneen tunnilla seuraavaa (olettaen tietenkin että kapu on toivonut jotakin ihan älytöntä tulkintaa, ja soittaja tietää että lopputulos pyydetyllä tavalla olisi huono): "in the rehearsal play as the conductor wants it to be played. in the gig play as you want it to be played." *wink*
 
vähän tietty kärjistävä esimerkki.... mutta yleensä ottaen siis soitetaan kyllä niin kuin kippari pyytää. harvemmin kuitenkin kenkä heiluu, jos kipparin kanssa uskaltautuu vähän väittelemään. yleensä keskustelemalla ne hankalammatkin asiat selviää.
 
Kapellimestari kantaa näin ollen myöskin vastuun esityksestä. Hän kerää sekä kehut että haukut. Orkesteri on hänen instrumenttinsa; hän soittaa sillä niin kuin tahtoo. Jos orkesteri soittaa huonosti, se ei ole orkesterin vika vaan kapellimestarin.
 
kapellimestari on kyllä se ensimmäinen, joka on arvostelijoiden tulilinjalla, mutta täytyy muistaa se että lopputulos on kapun ja orkesterin yhteinen esitys, ei kapellimestarin bravuurinomainen tyylinäyte. ja tietty muistetaan homman inhimillisyys: parhaimmillakin kapellimestareilla ja soittajilla on siis hyviä ja huonoja päiviä, jotka saattavat näkyä/kuulua esityksissä.
 
Hyvä orkesteri reagoi herkästi kapellimestarin hankalampiinkin toiveisiin, ja kykenee monipuolisiin tulkintoihin. Eri kaput saattavat soitattaa saman biisin aivan eri tavoilla, ja orkesterin täytyy vain kyetä mukautumaan. Tämä saattaa kuulostaa siltä, kuin orkesterin jäsenet olisivat vain aivottomia, tottelemaan ohjelmoituja robotteja, joilta on oma ajattelu ja ilmaisutahto kielletty. Asia ei kuitenkaan ole näin, vaan orkesteri on elävä yhteisö, joka pitää työstään ja tietää miten se kuuluu hoitaa.
 
orkesteri on yksi iso instrumentti, jonka yhteen hioutuminen on pitkän työn tulosta. täten juuri sellistin mainitsemalla tavalla kippareiden eri tulkintoihin pystytään venymään. mutta hyvä kapellimestari tiedostaa, että orkesterin jokainen jäsen on ammattinsa osaava rautainen muusikko, joka tietää oman instrumenttinsa parhaiten, ja asian tiedostava hyvä kippari täten pystyy luottamaan orkesterimuusikon mielipiteisiin ja näkemyksiin. pohjimmiltaan siis kaikki kapellimestarin ja orkesterin välillä on vuorovaikutusta, jonka tuloksena pitäisi olla sulosäveliä :)
 
Kapellimestarin itsevaltius on orkesterissa välttämätöntä, sillä jos orkesterin jokainen jäsen alkaisi esittää oman mielipiteensä/tulkintansa esitettävästä musiikista, olisi tuloksena luonnollisesti kaaos, josta ei koskaan tulisi valmista musiikkia. Tietenkin on eroa sillä, onko kyseessä 20-henkinen kamariorkesteri vai 100-henkinen sinfoniaorkesteri, mutta periaatteessa se ei juurikaan vaikuta yhteisön toimintatapaan.
 
mielestäni yksinvaltius on aika tyly ja huono ilmaisu, sekä tarpeeton toimintamuoto. esimerkiksi miten kävi riccardo mutin kohdalla la scalassa? 700:sta talon työntekijästä 600 äänesti yksimielisesti miehen ulos, koska oli juuri toiminut niinkuin yksinvaltias koko ylikapellimestarikautensa ajan. jokaisella orkesterillahan on siis ylikapellimestari tms. taiteellinen johtaja, joka nimenomaan toimii parhaalla mahdollisella tavalla silloin, kun hän on jatkuvassa kommunikaatioyhteydessä soittajiin ja kuuntelee heidän mielipiteitään (en puhu nyt siis yksittäisestä konsertt- tai harjoitustilanteesta), joita tukena käyttäen ylikippari/taiteellinen johtaja muokkaa kamari-/sinfoniaorkesterista taiteellisesti ja yhteisöllisesti entistä parempaa joukkoa. yksittäisillä vierailevilla kapellimestareilla ei sen sijaan mielestäni ole varaa ruveta vieraileviksi diktaattoreiksi.
 
Luonnollisesti kapellimestarin persoonalla on myös valtava merkitys siihen, miten orkesteri reagoi. Onneksi enää ei juurikaan synny kapuja, jotka käsittäisivät "diktatuurinsa" tarkoittavan sitä, että orkesteria tulee kohdella kuin saastaa. He eivät kovin pitkiä työsopimuksia saisi aikaiseksi tänä päivänä.
 
tämä on silkkaa faktaa. ns. v*****lulla ei enää kukaan kippari saa arvostusta yhdeltäkään soittajalta, eikä täten pärjää orkestereiden nykymaailmassa.
 
mutta tulipas tästä pitkä reply, mielenkiintoinen topikki! paljon olis mistä vielä kirjoittaa kyseisestä aiheesta, mutta nyt ei vaan yksinkertaisesti jaksa enempää :)

Pitäisi kait lähteä siitä, että sen jäsenet voivat haluta soittamisesta erilaisia asioita
 
Tämä on ehdottomasti ollut suurin ongelma kaikissa bändeissäni.
 
Keikkarupeama lähestyy ja kitaristi ehdottaa treenikämpälle saapuessa: "Ei mennä soitteleen, pelataan mieluummin tässä pihalla futista". Ja minulla kun riittää kunnianhimoa ja yritystä ryppyotsaisuuteen saakka, voitte uskoa, että tuollainen KORPEAA.
 
Jälkeenpäin on sitten saanut kuulla olevansa omavaltainen tyranni, kun on totaalisen turhautuneena yrittänyt piiskata ihmisiä sellaiseen, johon he eivät ole missään vaiheessa edes halunneet pyrkiä.
 
On niin helvetin vaikeaa löytää kolmea tai neljää samanhenkistä soittajaa bändiin, joten nykyään tyydyn "vain" soittelemaan ja minulle riittää, että homma menee edes jollain tavalla eteenpäin. Takaraivossa on kuitenkin koko ajan tietoisuus siitä, että tällaisella meiningillä bändillä ei tule koskaan olemaan mahdollisuuksia saavuttaa niitä asioita, joista on itse pienen ikänsä unelmoinut. Yritän olla ajattelematta sitä, että katto tulee kuitenkin jossain vaiheessa vastaan. Aika lamaannuttavaa itsepetosta ja luovuttamista, jollaiseen en olisi nuorempana voinut koskaan kuvitella sortuvani... :/

tästä olisin kyllä aikalailla täysin eri mieltä. itse kun täyspäiväisesti orkesterissa paiskin hommia, niin lähes aina kun kipparilla on jokin toive jonkun soittoon liittyvän asian suhteen, niin asia keskustellaan huolellisesti lävitse ja pyritään luonnollisesti lopputulokseen joka on kipparin toiveen mukainen ja samalla molemmille osapuolille sopiva.
 
Totta kai jos kapellimestarilla on toiveita jonkun soolon suhteen, niin tietenkin hän neuvottelee ko. soittajan kanssa. Mutta eivät soittajat ala esittää kapellimestarille omia näkemyksiään siitä, miten ko. biisi pitäisi soittaa. Niin pitkälle ei orkesterin "neuvotteluoikeudet" riitä. Totta kai on erilaisia kapellimestareita ja erilaisia toimintatapoja, mutta kyllähän kapellimestari on viime kädessä se, joka sanoo miten soitetaan ja luo sen tulkinnan.
 
ja demokratiaa orkestereiden sisällä kylläkin on, ja paljon. on luottamusmiehet ja orkesterivaltuuskunnat, jotka pitävät orkesterin sisäisistä asioista huolta, ja orkesteri on vahva yhteisö, joka pitää asioissaan yhtä, ja jolla on vaikutusvaltaa.
 
Mä en tarkoittanut "epädemokraattisella" sitä, että demokratiaa ei orkesterin sisällä olisi, vaan nimenomaan tuota kapellimestarin asemaa suhteessa orkesteriin.
 
tästäkin oon vähän erimieltä, tosin vain osittain :) tästä hauska esimerkki, eräs englantilainen soittajakollegani sanoi opettajansa, joka soittaa London Philharmonic Orchestrassa, sanoneen tunnilla seuraavaa (olettaen tietenkin että kapu on toivonut jotakin ihan älytöntä tulkintaa, ja soittaja tietää että lopputulos pyydetyllä tavalla olisi huono): "in the rehearsal play as the conductor wants it to be played. in the gig play as you want it to be played." *wink*
 
vähän tietty kärjistävä esimerkki.... mutta yleensä ottaen siis soitetaan kyllä niin kuin kippari pyytää. harvemmin kuitenkin kenkä heiluu, jos kipparin kanssa uskaltautuu vähän väittelemään. yleensä keskustelemalla ne hankalammatkin asiat selviää.
 
No joo, se nyt riippuu vähän muusikostakin. Mutta mä tunnen yllättävänkin monta ammattibändeissä soittanutta muusikkoa, jotka ovat olleet vähän liian innokkaita esittämään omia mielipiteitään sieltä takapultista, ja nykyisin ovatkin orkesteritehtävät sitten olleet heillä aika vähissä.
 
kapellimestari on kyllä se ensimmäinen, joka on arvostelijoiden tulilinjalla, mutta täytyy muistaa se että lopputulos on kapun ja orkesterin yhteinen esitys, ei kapellimestarin bravuurinomainen tyylinäyte. ja tietty muistetaan homman inhimillisyys: parhaimmillakin kapellimestareilla ja soittajilla on siis hyviä ja huonoja päiviä, jotka saattavat näkyä/kuulua esityksissä.
 
Kyllä kyllä. Mä tarkoitin lähinnä sitä, että kapellimestari on se, johon esim. lehtiarvosteluissa palaute kohdistetaan. Jos orkesteri soittaa hänen johdollaan huonosti, niin kyllä se on kapellimestari joka siitä teilataan ennemmin kuin koko orkesteri. Kapun tehtävähän se on saada orkesteri soimaan, vaikka tietenkin yhteistyöstä on kysymys.
 
orkesteri on yksi iso instrumentti, jonka yhteen hioutuminen on pitkän työn tulosta. täten juuri sellistin mainitsemalla tavalla kippareiden eri tulkintoihin pystytään venymään. mutta hyvä kapellimestari tiedostaa, että orkesterin jokainen jäsen on ammattinsa osaava rautainen muusikko, joka tietää oman instrumenttinsa parhaiten, ja asian tiedostava hyvä kippari täten pystyy luottamaan orkesterimuusikon mielipiteisiin ja näkemyksiin. pohjimmiltaan siis kaikki kapellimestarin ja orkesterin välillä on vuorovaikutusta, jonka tuloksena pitäisi olla sulosäveliä :)
 
Näin on, totta kai. Mutta hyvä ja kokenut kapellimestari tietää myös itse mitä soittajilta voi pyytää ja mitä ei. Kaikista ratkaisuista ei millään voi neuvotella, muutenhan harjoitukset kuluisivat neuvotellessa. Kapellimestareilla on sitä paitsi yleensä aika vankka käsitys päässään siitä, miten he haluavat teoksen soitettavan, ja kai se on tarkoitus, että orkesteri taipuu ennemmin kapellimestarin toiveisiin kuin toisin päin.
 
mielestäni yksinvaltius on aika tyly ja huono ilmaisu, sekä tarpeeton toimintamuoto. esimerkiksi miten kävi riccardo mutin kohdalla la scalassa? 700:sta talon työntekijästä 600 äänesti yksimielisesti miehen ulos, koska oli juuri toiminut niinkuin yksinvaltias koko ylikapellimestarikautensa ajan. jokaisella orkesterillahan on siis ylikapellimestari tms. taiteellinen johtaja, joka nimenomaan toimii parhaalla mahdollisella tavalla silloin, kun hän on jatkuvassa kommunikaatioyhteydessä soittajiin ja kuuntelee heidän mielipiteitään (en puhu nyt siis yksittäisestä konsertt- tai harjoitustilanteesta), joita tukena käyttäen ylikippari/taiteellinen johtaja muokkaa kamari-/sinfoniaorkesterista taiteellisesti ja yhteisöllisesti entistä parempaa joukkoa. yksittäisillä vierailevilla kapellimestareilla ei sen sijaan mielestäni ole varaa ruveta vieraileviksi diktaattoreiksi.
 
Oli se huono ilmaisu joo, enkä tarkoittanutkaan sillä sitä että kapun täytyy olla ja käyttäytyä kuin joku hirmuvaltias. Mutta juurikin esim. vierailevien kapellimestareiden kohdalla kun aikaa on monesti vähän konsertin valmistamiseen, ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin että kapellimestari sanoo miten asiat tehdään ja orkesteri toteuttaa tämän mahdollisimman täsmällisesti. Ei yksinkertaisesti ole aikaa ryhtyä neuvottelemaan ja vertailemaan mielipiteitä. Vakituinen kapellimestari voi sitten pitemmällä tähtäimellä tietysti ryhtyä muokkaamaan ja kehittämään orkesterin sointia ja soittotapaa haluamaansa suuntaan ja ottaa tässä myös ajoittain orkesterin - tai ainakin äänenjohtajien - näkemykset huomioon. Tietenkin yhteistyö on hedelmällisempi toimintatapa kuin että yksi vaan sanoo miten asiat tehdään, en tarkoittanutkaan että asia ihan niin mustavalkoinen on. Mutta hyvin useasti kaput ovat keikkatöissä, sanoisin jopa että enemmän kuin vakituisina, eikä aikaa pitkälliseen valmistamiseen ja hiomiseen ole. Silloin kapun täytyy vain tietää mitä haluaa, ja saada orkesteri toteuttamaan se. Ja kyllähän orkesterimuusikot sen tietävät ja ymmärtävät.
 
Puhun nyt niiden kokemusten perusteella, mitä mulla itselläni on eri orkestereista kertynyt. Tietenkin on niin monta eri toimintatapaa kuin on orkestereita ja kapellimestareita, mutta pääpiirteittäin mä näkisin asian näin niin kuin olen kirjoittanut.

Sellistin kirjoitukseen vain lisäten,
 
hyviä pointteja kyllä heitit takaisin, ja asiaa. kaikilla pienimmilläkin asioilla on niin monia puolia joita ruotia!
 
ei lisättävää ja mitään kummempaa tällä krt ;)

Mun on pakko vastata tähän aiheeseen jotain, on niin mielenkiintoinen juttu kuitenkin.
 
Mä uskaltaisin olettaa, että toimiva bändi toimii osin samoin periaattein kuin mikä tahansa toimiva ryhmä. LNA:n kanssa olen samaa mieltä siitä, että ryhmän kannalta on tärkeää se, että sillä on joku "diktaattori". Lähinnä siis sellainen tyyppi, joka kantaa suurimman vastuun, potkii muita isällisesti/äidillisesti persiille, pitää lankoja käsissään. Olen itse huomannut ryhmissä toimiessani, että toimivassa ryhmässä on aina suurimman vastuun ottava ja muille tehtäviä delegoiva + organisoiva vetäjä. Mikään ns. diktaattori ei vetäjänkään tarvitse olla... mutta lähinnä sellainen, kuka osaa omalla panoksellaan pitää huolen ryhmän toimisesta, sosiaalisen kanssakäymisen onnistumisesta ja ryhmän hioutumisesta yhteen. Valitettavasti kaikista ei ole liiderihahmoiksi, mutta ei tarvitsekaan olla. Jotkut ovat niitä yksityiskohtien näpertelijöitä, jotkut tekevät aina niin kuin muut sanovat jne.
 
Ryhmän liiderin tulee nähdä jokaisen hyvät ja huonot puolet ja yhdistää ne toimivaksi konseptiksi. Kai hyvällä liiderillä on sitten jonkin verran sitä kuuluisaa intuitiotakin sitten.
 
E: Kirjoitusvihreitä