Yleistä keskustelua musiikista ›

Onko tuttu tunne? Bändi, jota olet pitänyt ykkösenä ja luukuttanut vaikka kuinka (aivan liikaakin) menettää yhtäkkiä kiinnostavuutensa täysin, vaikka genre onkin edelleen oikea ja musiikissa ei sinänsä mitään vikaa ole. En nyt varsinaisesti tarkoita tapauksia, joissa esim. koko musiikkimaku mullistuu, kuten nuoruudessa saattaa käydä.
 
Johtuuko se liiasta kuuntelusta, vai oliko musiikilla oikeaa potentiaalia alunperinkään? Saako fiiliksen palautettua olemalla kuuntelematta pitkään?
 
En vaan keksi, mikä saisi laittamaan esim. U2:n tai Dream Theaterin soimaan, vaikka molemmat ovat olleet jopa vuosia ehdottomia suosikkibändejäni ja omalla sarallaan varmaankin parhaimmistoa. Ei pysty, ei vaan pysty. Liian hapokasta tai jotain..

Ei pysty, ei vaan pysty. Liian hapokasta tai jotain..
 
Tienasit just plussan.
 
Ei ole tuommoista tilannetta tullut (vielä vastaan), vaikka muutama suosikkibändi on ollut suosikkejani jo joku 4-5 vuotta. Välillä on kyllä semmoisia kausia, että jotain bändiä ei tule kuunneltua paljon yhtään mutta silti se pysyy lempibändien joukossa. Ehkä se johtuu siitä että on niin paljon muuta kuunneltavaa (joka on kyllä ihan hyvä juttu).

Tuttu juttu.
 
Menee listaukseksi omalla kohdalla mutta tällaisia bändejä voisin mainita monia, esimerkiksi:
 
Metallica
Iron Maiden
 
Kaksi edellämainittua ovat varmasti monelle muullekkin tuttuja tähän asiaan liittyen. Tai ehkä se on se nuoruuden fanaattisuus, joka sitten myöhemmin on saanut etääntymään heidän musiikistaan täysin. Tosin olenhan vieläkin nuori mutta mutta... Kun olin nuorempi :)

Iron Maiden
 
Mun kitaransoittoni lähti tästä bändistä. Kun olin muutaman vuoden soittanut, iski totaalinen tympääntyminen Iron Maideniin. Kuitenkin ihan viimeisen vuoden aikana, joka kerta kun olen välillä laittanut levyn soimaan nostalgiamielessä, mun tajuntaani on iskenyt ajatus: hei, täähän on hyvää jytää, ja pieksee vieläkin suurimman osan bändeistä, jotka samaa juttua vääntää. Dream Theater on toinen poppoo, joka aiheuttaa samanlaisia tuntemuksia.

Itse olin joskus kova Hurriganes -fanaatikko, mutta nykyisin tulee biisejä kuunneltua lähinnä nostalgiamielessä ja entistä harvemmin.

Metallicaa harvemmin tulee nykyään laitettua soittimeen. Livevideoita youtubesta kuitenkin katson säännöllisesti. Metallica on siis se suurin lempibändeistäni ja minulla lähes sama juttu. Mielipide Metallicasta ei siis ole muuttunut, ei sitä oikein osaa selittää.

Mun kitaransoittoni lähti tästä bändistä. Kun olin muutaman vuoden soittanut, iski totaalinen tympääntyminen Iron Maideniin. Kuitenkin ihan viimeisen vuoden aikana, joka kerta kun olen välillä laittanut levyn soimaan nostalgiamielessä, mun tajuntaani on iskenyt ajatus: hei, täähän on hyvää jytää, ja pieksee vieläkin suurimman osan bändeistä, jotka samaa juttua vääntää. Dream Theater on toinen poppoo, joka aiheuttaa samanlaisia tuntemuksia.
 
Niin lähti mullakin, ja kun ite jamittelee joitain biisejä (esim. Hallowed Be Thy Name, The Evil That Men Do) levyn mukana niin tulee pirun hyvä fiilis, mutta itse kuuntelu on jäänyt jostain syystä, tai paljon ennemmin laitan soittimeen vaikka Alcatrazzia... Täysin selittämättömiä tuntemuksia.

DT oli se ensimmäinen suuri lemppari joka sitten kyllä hiipui, kun aloin löytää muitakin bändejä. Ei se mua haittaa.

DT oli se ensimmäinen suuri lemppari joka sitten kyllä hiipui, kun aloin löytää muitakin bändejä. Ei se mua haittaa.
 
Se, mitä musiikissa arvostaa, muuttuu ja syventyy ajan myötä.
 
Ensin innostutaan jostain yhtyeestä joka on näkösällä ja kaveripiirissä kova sana, sanotaan nyt vaikka Dream Theaterista. Haasteeksi riittää niiden kitarakuvioiden opettelu. Sitten aletaan miettiä, mistä yhtye on ottanut vaikutteensa, ja siirrytään ketjua taaksepäin Led Zeppeliniin ja DT alkaakin vaikuttaa valjulta, kun sitten lopulta ollaan jossain bluesin, Hendrixin ja barokkimusiikin alueella on DT enää aivan yhdentekevä piste todellisten jättiläisten harteilla. He kun kopioivat vain muodon, ilman sisältöä.
 
Kaikille käy noin, varsinkin nuorena kun diggailu kohdistuu ajankohtaisiin yhtyeisiin. Sen sijaan selkeisiin tiennäyttäjiin joiden vaikutus musiikkiin on kiistaton, ei voi samalla tavalla kyllästyä. Jos lähtee hakemaan mitä oli Beatlesin takana, löytää kyllä ne raaka-aineet mutta ei siltikään löydä parempaa yhdistelmää kuin Beatles, samoin Jimi Hendrixin takaa löytyy vaikka ketä, mutta parempia? Ei välttämättä. Mozart kilpailee omassa sarjassaan, JS Bach samoin, The Who ja Rolling Stones omassaan. Se, että levyihin kyllästyy ei muuta niitä yhdentekeviksi.
 
Muuten, mun mielestäni U2 teki kolme oikein hyvää levyä: Boy, War ja October. Mikään mitä yhtye on sen koommin tehnyt, ei ole kiinnostanut minua, nuo riittivät mulle, olivat uutta ja olivat mielenkiintoista. Vaikka konsepti sittemmin syveni ja sai lisää sävyjä, mä en enää kokenut tarpeelliseksi sitä seurata.

karumpaa sen sijaan on, kun tuntee tulleensa suosikkiorkesterinsa pettämäksi. olin nuorena poikana eppunormaalifani. tie vie- levyn jälkeen ne teki vuodesta toiseen yhä kurjempia levyjä. vuonna 85 (kirjaimellisesti), joku varmaan muistaa saman nimisen kappaleen, hankkiuduin eroon kaikista eppu normaali- levyistäni. eput edusti mun mielestä kaikkea sitä mitä ne alunperin vastusti. on se hassua näin jälkikäteen ajateltuna. piti sitten myöhemmin hankkia ne coctail barit ja muut uudestaan.. jeejee

En ollut varmaan nyt puoleentoista vuoteen kuunnellut yhtäkään kappaletta Metallicaa. Muutama päivä sitten kuuntelin lähes kaikki levyt ja sehän potki aivan homona. Että kai sen innostuksenkin pystyy palauttamaan, kun on tarpeeksi kauan ollut kuuntelematta. Mainittakoon vielä, että Metallica oli joskus ainoa hyvä bändi minulle.

karumpaa sen sijaan on, kun tuntee tulleensa suosikkiorkesterinsa pettämäksi. olin nuorena poikana eppunormaalifani. tie vie- levyn jälkeen ne teki vuodesta toiseen yhä kurjempia levyjä. vuonna 85 (kirjaimellisesti), joku varmaan muistaa saman nimisen kappaleen, hankkiuduin eroon kaikista eppu normaali- levyistäni. eput edusti mun mielestä kaikkea sitä mitä ne alunperin vastusti. on se hassua näin jälkikäteen ajateltuna. piti sitten myöhemmin hankkia ne coctail barit ja muut uudestaan.. jeejee
 
Aivan sama kokemus. Kahdeksas ihme eli tuo vuoden 1985 lätty on viimeinen kuulemani Eppu Normaali -levy, ja se on itse asiassa mun mielestäni edelleen ehkä se paras ja olennaisin levy jossa koko yhtyeen ura kulminoituu; no however, sen ilmestyttyä saivat kaikki Eppu Normaali -levyt lähteä divariin, ja yhtyeestä tuli vuosikausiksi lähes kirosana. Vasta viime kesänä Anttilan tarjouksesta tuli ostettua koko tuotanto uusiksi.
 
Vuosina 1985-1995 ei kyllä kukaan muukaan stadilainen rokkari olisi suostunut tunnustamaan kuuntelevansa suomeksi laulavia bändejä, saati über-juntti-eppunormaalia. Eput, Popedat, Yöt ja Dingot saivat rahansa ja yleisönsä aivan muualta. Ainoana suomenkielisenä sai armon Sielun Veljet.

Kaikkeen kyllästyy aikanaan kun tarpeeksi paukuttaa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Joskus kipinä syttyy uudelleen ja joskus ei.

Minulla musankuuntelu on kausittaista. Vanhoja suosikkeja en kuuntele kaiken aikaa, vaan välillä tulee kausia, jolloin kuuntelee jotain tiettyä artistia intensiivisehkösti, minkä jälkeen taas menee aikaa ettei maistu. Artisteista ei ole mennyt maku, vaan ne putkahtavat sitten taas jossain vaiheessa pintaan.
 
En tiedä voisiko suhdetta johonkin syvästi sykähdytteneeseen jonkin artistin musaan verrata pitkään parisuhteeseen. Ensin iskee ihastus, ja ehkä jopa sellainen kaikki tällainen musiikki mulle heti nyt en saa tarpeekseni aargh -fiilis, mutta sitten ajan myötä tunteet hieman tasoittuu, kipaleista alkaa löytyä niitä joista pitää vähän enemmän ja ehkä niitä tarkemmalla kuuntelulla vähän vähemmän hyviäkin. Enää biisejä ei tarvitse eikä edes tee mieli veivata koko ajan, vaan musa-arkeen mahtuu muutakin. Suosikkiartisti ei ole enää ehkä oman henkilökohtaisen soittolistan kiistaton kunkku, vaan sellainen "timantti takataskussa", joka pysyy mukana pitemmän aikaa.

Muuten, mun mielestäni U2 teki kolme oikein hyvää levyä: Boy, War ja October. Mikään mitä yhtye on sen koommin tehnyt, ei ole kiinnostanut minua, nuo riittivät mulle, olivat uutta ja olivat mielenkiintoista. Vaikka konsepti sittemmin syveni ja sai lisää sävyjä, mä en enää kokenut tarpeelliseksi sitä seurata.
 
Hassu juttu, nuo kolme ovat ainoat jotka myöskään itseäni enää kiinnostavat. Unforgettable Fire on siinä ja siinä. Joskus toimi kaikki... :|

Niistä bändeistä, joita oon kuunnellut ihan lapsuudesta lähtien, ei ole maku kadonnut ja tuskin niin tulee käymäänkään. Leevit, SIGit, Eput ja Siekkarit soivat edelleen ja usein.
 
Mutta nämä myöhemmät tuttavuudet on jostain syystä tullut kuunneltua todella nopeasti puhki. Joskus myöhäisteininä oli aika jolloin en kuunnellut juuri muuta kuin Hanoi Rocksia, mutta enpä kuuntele enää. Samoin kävi The Cultin kanssa tossa pari vuotta sitten.

Se makuhan suosikkibändistä katoaa helpoimmin yhden tai kahden huonon levyn jälkeen. Se on vaan sitten siinä. Jurripäissään voi sitten aina laittaa soimaan aiempia levyjä. Eipä tosta suurempia herneitä kannata alkaa vetämään.

Itselläni kiinnostus Iron Maideniin lopahti muistaakseni viime talvena. Ensimmäinen hevibändi, jota kuuntelin.
Nyt olen kuitenkin alkanut taas kuuntelemaan Maidenin vanhempia levyjä (erityisesti Powerslavea). Toissaviikollaki luin matikan kokeeseen yhden maisssa yöllä ja langattomat kuulokkeet päässä huudatin samalla 'The Number of the Beast'ia.
 
Elikkä kyllä se into voi palata takaisin.
 
E: sartzan on kyllä oikeassa. Otaha lussa!

Itselläni kiinnostus Iron Maideniin lopahti muistaakseni viime talvena. Ensimmäinen hevibändi, jota kuuntelin.
Nyt olen kuitenkin alkanut taas kuuntelemaan Maidenin vanhempia levyjä (erityisesti Powerslavea). Toissaviikollaki luin matikan kokeeseen yhden maisssa yöllä ja langattomat kuulokkeet päässä huudatin samalla 'The Number of the Beast'ia.
 
Muistitko kokeessa muuta kuin "Six, six six, the number of the beast!"? :)

Niin vaan joskus käy eikä siitä kannata isompaa angstia kehitellä. Ihan näin äkkiseltään tulee mieleen kaksi bändiä joita tuli kauan sitten teininä 80-luvulla kuunneltua paljonkin eli Cult ja Doors, kumpikaan ei enää toimi kuuntelussa. Itse asiassa vajaa kuukausi sitten kaivoin hyllystä levylautaselle Cultin Love-albumin - olikos se nyt vuodelta 1985 - ihan vaan palauttaakseni mieleen miltä se kuulosti. Kuunnellessa tuli kyllä monta nuoruusmuistoa mieleen mutta siinä kaikki, väljähtynyt mikä väljähtynyt. Beatles on kyllä sellainen mihin en ole kyllästynyt melkein 30 vuoden kuuntelun jälkeenkään, aina vaan toimii.