Yleistä keskustelua musiikista ›

En jaksanut arvailla millä hakusanoilla tälläistä ketjua pitää etsiä, joten sulkekaa jos tästä on jo puhuttu.
 
Mutta: käykö teille niin, että tulee nostalginen olo joskus omistettuja levyjä kohtaan, jotka on tullut sitten myytyä joko rahapulassa tai musiikkimaun muuttumisen vuoksi? Mä olen nyt jo niin ikäloppu, että tälläistä ilmiötä on havaittavissa. Viime aikoina on tullut hankittua divareista pääasiassa vinyyleinä aikoinaan sinne kuskattuja levyjä. Osa on tullut myytyä bändin käytyä epäkiinnostavaksi (esim. Police, Dire Straits), osa vaan rahapulassa ja osa siksi, että kyllästyi koko stailiin.
 
Kuuntelen nyt viimeksimainitusta syytä hankittua levyä eli Kansas-yhtyeen livetuplaa Two for the show (4e Music Hunterista) ja kyllä täytyy sanoa, että olisi voinut jättää uudelleenostamatta. Tämäntyyppinen musa ei vaan fudaa edelleenkään yhtään. Voiskohan mitenkään olla, että pienenä tästä oli diggaavinaan siksi, että piti ymmärtää taiteellista musiikkia tai siksi, että kriitikot kovasti kehuivat. Nyt kuulostaa (kuten myydessäkin) todellä jälkijättöiseltä kikkeliprogelta. Useimmiten kuitenkin uudelleenhankitut levyt ovat kuulostaneet ihan hyviltä tauon jälkeen.
 
Mutta kertokaapa omia kokemuksianne. Tarkoitus ei ole tosiaankaan käynnistää Kansas- tai progekeskustelua, ylläoleva oli vain esimerkki.

70/80-lukujen taitteen revival/neo - rockabillya on tullut viime aikoina hankittua vinyylinä ja ceedeenäkin. Crazy Cavan, Matchbox, Polecats, Mac Curtis jne. Tuohon aikaa mulla ei vielä ollut levysoitinta ja kasetit ovat vuosien varrella kadonneet tai hajonneet. Muutenkin tuntui pitkään siltä, että ko. yhtyeistä/artisteista tuli saatua aikanaan melkoinen yliannostus. Mutta hieman yllättäen levyt ovat nyt kuulostaneet melkeinpä paremmalta kuin 25 vuotta sitten, monin paikoin huomaa löytävänsä periaatteessa läpitutuista jutuista ihan uusia ulottuvuuksia.

Onhan noita kertaalleen myytyjä tullut ostetuksi uudelleen jonkun verran. Onneksi ei hirveän paljoa kuitenkaan. Lähinnä muutamia hevilevyjä ja jokunen suomirokki, jotka myytäessä tuntuivat tarpeettomilta aikansa kuvilta, mutta joita myöhemmin on tullut ikävä. Policen koko tuotannon möin minäkin pois, enkä ole vielä saanut hankittua uudelleen vaikka mieli tekisi. Tosin ehkä debyytti ja hyvä kokoelma riittäisi.
 
Enää en aio levyjäni myydä, huonojakaan. Tai no, ois tuolla kyllä muutama sellainen...

Mutta: käykö teille niin, että tulee nostalginen olo joskus omistettuja levyjä kohtaan, jotka on tullut sitten myytyä joko rahapulassa tai musiikkimaun muuttumisen vuoksi?
 
Mulla tämä ilmenee siten että aikoinaan kasetteina pyöritelty tavara on pitänyt päivittää cd-muotoon. Mutta eipä muutoin, koska ei ole tullut hävittettyä mitään kerran haalittua. Osa matskusta on kyllä käsittämätöntä moskaa tämän päivän mieltymysten valossa, mutta sen verran masokismia pitää harrastaa että hyllyssä nekin yksilöt saavat olla.
 
Sen sijaan sarjiksia on tullut hävitettyä viemällä divariin, ja joskus on tullut haikailtua niiden perään ja kirvattua itseään.

Kuuntelen nyt viimeksimainitusta syytä hankittua levyä eli Kansas-yhtyeen livetuplaa Two for the show (4e Music Hunterista) ja kyllä täytyy sanoa, että olisi voinut jättää uudelleenostamatta. Tämäntyyppinen musa ei vaan fudaa edelleenkään yhtään. Voiskohan mitenkään olla, että pienenä tästä oli diggaavinaan siksi, että piti ymmärtää taiteellista musiikkia tai siksi, että kriitikot kovasti kehuivat.
 
Kehuiko ne oikeasti Kansasia? Toi live on muistaakseni vuodelta -78 eli ajalta jolloin punk rynnisti kuvioihin.Se Kansas jossa Livgren on mukana on aivan huippua.
 
Mutta kertokaapa omia kokemuksianne. Tarkoitus ei ole tosiaankaan käynnistää Kansas- tai progekeskustelua, ylläoleva oli vain esimerkki.
 
Sammutetaas sitten ja otetaan virta-avain pois lukosta :-)
 
Mutta asiaan: Joskus hieman toisella kymmenellä diggasin kovasti ELOn Time-levyä.Jokunen vuosi sitten ostin sen uudelleen ja hyvältä tuo kuulostaa edelleen.Sen mitä ELOn levyjä on tullut lähinnä kirjaston kautta kuultua niin bändin parasta matskua.Sama juttu kävi kun tuli ajankohtaiseksi hankkia kaikki 80-luvun Maiden cd-muodossa: On ne vaan edelleen kovia levyjä.

Kehuiko ne oikeasti Kansasia? Toi live on muistaakseni vuodelta -78 eli ajalta jolloin punk rynnisti kuvioihin.Se Kansas jossa Livgren on mukana on aivan huippua.
 
Ainakin joku kehui. Siksi mä varmaan levyn ostinkin, ikinä kuullut koko bändistä aikaisemmin.
 
Mutta asiaan: Joskus hieman toisella kymmenellä diggasin kovasti ELOn Time-levyä.Jokunen vuosi sitten ostin sen uudelleen ja hyvältä tuo kuulostaa edelleen.Sen mitä ELOn levyjä on tullut lähinnä kirjaston kautta kuultua niin bändin parasta matskua.Sama juttu kävi kun tuli ajankohtaiseksi hankkia kaikki 80-luvun Maiden cd-muodossa: On ne vaan edelleen kovia levyjä.
 
En kyllä muista Time-levyä, mutta diggaan kovasti bändistä New world recordiin asti. Se on niitä aika harvoja poikkeuksia (ehkä King Crimsonin ohella), joka ei menettänyt viehätystään edes punk-rynnistyksen aikana.
 
Vielä tuosta Policesta sen verran, että kaksi ekaa levyä ovat kyllä hyllyssä edelleen, vaikka pirun epätasaisia ovatkin. Mutta vaikea mun on omistaa levyä, jossa on se 'tin noo-noo-plaa-plaa-biisi.

Mutta vaikea mun on omistaa levyä, jossa on se 'tin noo-noo-plaa-plaa-biisi.
 
Jos siis tätä "dedoodoodaa its ool ai gat tu sei tu jaa" -biisiä meinaat, niin kyllä se yksi syy myymiseen taisi olla minullakin...

Jos siis tätä "dedoodoodaa its ool ai gat tu sei tu jaa" -biisiä meinaat, niin kyllä se yksi syy myymiseen taisi olla minullakin...
 
Just sitä. Vaikka eikös tuossa levyssä ole se Don't stand so close to me? Sehän on hieno pop-biisi. Hm, ehkä pitäisi löytää sinkku.

Just sitä. Vaikka eikös tuossa levyssä ole se Don't stand so close to me? Sehän on hieno pop-biisi. Hm, ehkä pitäisi löytää sinkku.
 
En muista miten ne biisit milläkin levyllä meni. Regatta de blanc vai mikä sen tokan nimi oli? Don't stand on tosiaan upea. Taishan sillä ekallakin levyllä olla Roxannen ja So lonelyn rinnalla melkoista tuubaa.

Itseasiassa kanssa "löysin" tässä uudestaan tämmösen levyn kuin Apulannan Ehjä. Olin vielä ala-asteikäinen silloin kun "Silti onnellinen" oli kovassa soitossa ja ko. levy itellä kovassa kuuntelussa. Kun herkistyin omaan teinipojan metallivaiheeseeni, jäi Apulanta pois, niin kuin moni muukin. Montaa laija muuta tuolloin unohtunutta levyä olen jo kerinnyt kierrättää, mutta tuo Ehjä on löytynyt vasta hiljattain. Ihan perkeleen hyviä biisejähän tuossa on, ja muutenkin hyvä meininki. Tuli mieleen että jos vaikka joskus menis keikallekin, jos vaikka soittaisivat jokusen vanhemmankin kipaleen?
 
Jännä että muuten en ole apulannasta juurkaan ikinä sen kummemmin syttynyt vaikka tuo levy kovaa kolahtikin.

En muista miten ne biisit milläkin levyllä meni. Regatta de blanc vai mikä sen tokan nimi oli? Don't stand on tosiaan upea. Taishan sillä ekallakin levyllä olla Roxannen ja So lonelyn rinnalla melkoista tuubaa.
 
Eka on kuitenkin musta paras kokonaisuutena. Tai oikeastaan en ole tainnut kuulla ihan kaikkia. Zenyatta Mondatta (vähänkö teennäisiä näiden levyjen nimet...) on siis se levy, ja All music guide antaa näköjään viisi tähteä. Oh, well. No, Synchronicity-levyä on usein kehuttu, en ole kuullut.
 
Ja palatakseni aiheeseen, viime aikoina on tullut tiiviisti ostettu Procol Harum-levyjä. Seuraavaksi suunnitelmissa Simon & Garfunkel, ehkä sitten vielä - herranjestas - Ten years after ja Johnny Winter...no huh.
 
Edit. Oikeastaan, pakko myöntää naama punaisena, siellä divarissa näin tänään Mike Oldfieldin Tubular Bellsin ja muutaman sekunnin mietin, että, hm. pitäsikö sekin taas katsastaa?

Edit. Oikeastaan, pakko myöntää naama punaisena, siellä divarissa näin tänään Mike Oldfieldin Tubular Bellsin ja muutaman sekunnin mietin, että, hm. pitäsikö sekin taas katsastaa?
 
Älä nyt hyvä mies mitään progea harkitsekaan tai löydät vielä itsesi jytähyllyäkin selaamasta.
 
Ja juu, minä luonnollisesti pidän Tubular bellsistä. Lähinnä siitä a-puolesta.

Johnny Winter...no huh.
 
Rismassa käin talousmaitoo ostaas ja dvd alehyllystä otin sellasen Johnny Winter live DVD levyn ja se muuten kuulostaa Winteri livenä aika hyvältä.Hyviä noi on Oldfieldit ja Procolit ja Policet ja monet muutkin vaik on sil Policel niit rasitus ralleja mut ne voi skipata.
Ihan helvetisti on levyjä jotka pitäs löytää uudestaan mut niit on tosi vaikee löytää et täytyy ruveta metsästään. Myinkö sulle sen Sucarcubesin ekan 12" singlen,veli Feggie?

En jaksanut arvailla millä hakusanoilla tälläistä ketjua pitää etsiä, joten sulkekaa jos tästä on jo puhuttu.
 
Mutta: käykö teille niin, että tulee nostalginen olo joskus omistettuja levyjä kohtaan, jotka on tullut sitten myytyä joko rahapulassa tai musiikkimaun muuttumisen vuoksi? Mä olen nyt jo niin ikäloppu, että tälläistä ilmiötä on havaittavissa. Viime aikoina on tullut hankittua divareista pääasiassa vinyyleinä aikoinaan sinne kuskattuja levyjä. Osa on tullut myytyä bändin käytyä epäkiinnostavaksi (esim. Police, Dire Straits), osa vaan rahapulassa ja osa siksi, että kyllästyi koko stailiin.
 
Kuuntelen nyt viimeksimainitusta syytä hankittua levyä eli Kansas-yhtyeen livetuplaa Two for the show (4e Music Hunterista) ja kyllä täytyy sanoa, että olisi voinut jättää uudelleenostamatta. Tämäntyyppinen musa ei vaan fudaa edelleenkään yhtään. Voiskohan mitenkään olla, että pienenä tästä oli diggaavinaan siksi, että piti ymmärtää taiteellista musiikkia tai siksi, että kriitikot kovasti kehuivat. Nyt kuulostaa (kuten myydessäkin) todellä jälkijättöiseltä kikkeliprogelta. Useimmiten kuitenkin uudelleenhankitut levyt ovat kuulostaneet ihan hyviltä tauon jälkeen.
 
Mutta kertokaapa omia kokemuksianne. Tarkoitus ei ole tosiaankaan käynnistää Kansas- tai progekeskustelua, ylläoleva oli vain esimerkki.
 
Heh, vaikka progediggarina itseäni pidänkin, niin tuo Kansas ei juuri sisäistä hermoa näppäile. Arvaa vaan harmittiko kun edellisessä bändissä sitten piti valikoitua juuri Kansasin Carry on ...pliiplääplöö sitten "progecoveriksi". Vanha trauma herää. Mutta siis en pitäisi Kansasta juuri genrensä onnistuneimpana edustajana.
 
Mutta kuuntelin kyllä tuossa pitkästä aikaa ihan omaan levyhyllyyn unohtuneen Nazarethin käsittääkseni ekan? levyn Exercises, ja huomasin taas miten hienoja biisejä siinä onkaan. Ja maukkaat sovitukset.
 
Mie kun en ole juuri levyjä myynyt, niin ei tarvitse ostoksille lähteä, voi kokea uudelleenlöytämisen ihan kotoa poistumatta. :)

Nazarethin käsittääkseni ekan? levyn Exercises...
 
Se on toka, eka levy on "nimetön". Palaan itse aiheeseen myöhemmin, piti vaan päteä. :-)

Se on toka, eka levy on "nimetön". Palaan itse aiheeseen myöhemmin, piti vaan päteä. :-)
 
No mutta se ekahan pitää sitten ostella pois. :) Tämähän oli kiva tieto.

Rismassa käin talousmaitoo ostaas ja dvd alehyllystä otin sellasen Johnny Winter live DVD levyn ja se muuten kuulostaa Winteri livenä aika hyvältä.Hyviä noi on Oldfieldit ja Procolit ja Policet ja monet muutkin vaik on sil Policel niit rasitus ralleja mut ne voi skipata.
Ihan helvetisti on levyjä jotka pitäs löytää uudestaan mut niit on tosi vaikee löytää et täytyy ruveta metsästään. Myinkö sulle sen Sucarcubesin ekan 12" singlen,veli Feggie?
 
Ei, kyl mä ostin sen ihan ite kaupast...mutta olenhan mä ostanut sulta älyttömän läjän muita hyviä levyjä. Johnny Winter on kyllä semmoinen, että mieluummin vaikka Tubular Bells, joka ei oikeasti muistaakseni ollut paskempi. Hyvin Johnny kitaraa soittaa, mutta laulua en oikein jaksa...

En kyllä muista Time-levyä, mutta diggaan kovasti bändistä New world recordiin asti. Se on niitä aika harvoja poikkeuksia (ehkä King Crimsonin ohella), joka ei menettänyt viehätystään edes punk-rynnistyksen aikana.
 
Time ei muistaakseni mikään kovin kehuttu levy ole ollut mut mie pidän.Sillä on sellanen upea veisu kuin Ticket to the moon.
 
..No vidunder..nyt tästä uhkaa tulla ELO-keskustelu.Rankaisen itseäni ruoskimalla.
 
Vielä tuosta Policesta sen verran, että kaksi ekaa levyä ovat kyllä hyllyssä edelleen, vaikka pirun epätasaisia ovatkin. Mutta vaikea mun on omistaa levyä, jossa on se 'tin noo-noo-plaa-plaa-biisi.
 
Policesta tuli mieleen Sting ja sen ekan soolon Russians-biisi josta diggailin.Mulla on se kasetilla.Vois päivittää cd:ksi.

Mutta kuuntelin kyllä tuossa pitkästä aikaa ihan omaan levyhyllyyn unohtuneen Nazarethin käsittääkseni ekan? levyn Exercises, ja huomasin taas miten hienoja biisejä siinä onkaan. Ja maukkaat sovitukset.
 
Nazarethilla on muuten paljon hienoja pop ja rock helmibiisejä lähestulkoon koko uransa ajalta, mielestäni on aliarvostettu biisintekijä ryhmä, taidanpa hemmotella ihteeni uudelleenlöytämällä Razamanaz kipaleen mut sanoilla I´ll Bring the Wine. :)

Kyse ei ole kovinkaan monesta vuodesta, eikä kyseessä ole esimerkkiartistinkaan kohdalla ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu mutta esim. Björkiä kuunnellessa on useinkin kokenut jotakuinkin vastaavaa iloa ja hämmennystä kuin tutustuessa ensi kertaa - kuin löytäisi musiikkinsa uudelleen. Missään vaiheessahan en ole sinänsä hylännyt Björkiä tai kyllästynytkään, ja hänen kohdalla tällaisen tekee varmaankin mahdolliseksi se, ettei Björk ole koskaan toiminut ns. kulutusmusiikkina, ja toki siksi, että kyseessä nyt on yksinkertaisesti sanoinkuvailemattoman hieno laajalla paletilla operoiva artisti.
 
E: Ainiin, pieni hylkäys on kuin onkin tapahtunut. Pari vuotta sitten myin Vespertinen pois, ja nyt uudelleenhankinnan jälkeen en ymmärrä alkuunkaan, mitä hittoa ajattelin.