Yleistä keskustelua musiikista ›

Kaikkihan meistä haluaisivat olla rikkaita ja kuuluisia - paitsi se 17-vuotias taidelukiota käyvä idealisti, jolla on kapitalismia vastustava hippivaihe menossa. Mutta oletteko koskaan pohtineet että millaista mahtaisi elämänne olla, jos ihan oikeasti menestyisittekin elämässä? Ja nyt ei tarkoiteta menestymisellä sitä että päästään nuorisotalon bändi-iltaan soittamaan, vaan lähdetäänkin loppuunmyydylle jäähallikiertueelle. Miltä se tuntuisikaan, jos tavallisen baari-illan jälkeen homma ei kuittaantuisikaan pelkällä krapulalla, vaan voisit nähdä naamasi seuraavan viikkolehden sivuilla varustettuna kuvatekstillä "JUHLINTAA HELSINGIN YÖSSÄ - onkohan tähdellä päihdeongelma, viereisestä pöydästä kuiskitaan."
 
Olisihan se tietysti ihan kiva, kun hankittaessa seuraavaa kämppää Katajanokalta ei tarvitsisi vaivata päätään millään huvittavilla pankkien lainasysteemeillä, mutta raha ja menestys tuo mukanaan myös siipeilijöitä. Jopa saisitkin kuulla monesta suusta olevasi helvetin hyvä jätkä, selkääntaputtelijoita riittäisi, ainakin siihen asti kunnes kieltäydyt tarjoamasta kehujalle enää drinkkejä jolloin saatkin kuulla miten menestys on noussut hattuun.
 
Entäpäs ihailijat? Onhan se varmasti itsetuntoa kohottavaa, kun monella teinillä (ja perverssillä) olisi Suosikista leikattuja kuviasi seinät täynnä ja keikat myytäisiin heti loppuun. Mutta entäpäs kun satutkin kohtaamaan kadulla innokkaan ihailijasi joka välttämättä haluaisi nimmarin ja jutella kanssasi, vaikka juuri olet saanut kuulla sairastuneesi tippuriin, vaimosi karkasi rakastajattaresi kanssa Tanskaan, koirasi on kuollut ja Aku Ankkaakaan ei ole vielä tullut postissa? Aivan, heti kun et vain jaksa tai ehdi jäädä juttelemaan faniesi kanssa, niin taas saat kuulla miten on neste noussut nuppiin.
 
Ja täytyy muistaa sekin, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Vaikka suurin osa kansasta kuuntelisi levyjäsi onnellisena, niin aina olisi niitä joiden mielestä olet paska tyyppi, tekisit sitten ihan mitä vaan. Nykyään tietotekniikan aikakaudella voitkin helposti tutkia netistä, miten nimimerkin takana piileskelevät laumat leikkivät kotikriitikkoa ja haluavat julistaa mielipiteitään koko maailmalle.
 
Mutta olkaamme rehellisiä; mahdollisuus että oikeasti "breikkaat", on aika minimaalinen, eikös olekin? Joten voit aika huoletta jatkaa elämääsi kuten ennenkin, käydä pussikaljalla kavereiden kanssa ja warettaa musiikkia netistä, eivät ne kuitenkaan päädy lööppeihin.
 
Mutta miten itse suhaudut menestyneihin? Kiinnostaa kysyä tämmöistä siksi, että vielä nykyäänkin voi törmätä ihmisiin joiden mielestä ainoaa oikeaa rokkia on se mitä suurelle yleisölle tuntemattomat kellaribändit vääntävät jossakin räkälän nurkassa ja kaikki mainstream-musiikki on automaattisesti paskaa, jota ei tarvitse koskaan edes vaivautua kuuntelemaan. Onko tosiaan niin että raha ja menestys pilaa kenet tahansa artistin? Vai ottavatko levy-yhtiöt talutushihnaansa vain niitä, joilla ei koskaan olisi ollut mahdollisuutta menestyä katu-uskottavasti pelkästään oman musiikkinsa avulla, koska se on paskaa?
 
Tuli vaan tämmösiä mieleen, kun aloin tajuamaan ettei musta ainakaan taida tulla koskaan yhtään mitään. Sitten aloin miettimään että mahtaako se oikeastaan edes ollakaan kovin paha asia.

Onhan tuota tullut mietittyä, vaikkakaan en koskaan ole asian eteen mitään tehnyt enkä siitä unelmoinut. Raha olisi ihan jees mutta luulen, että mun pallo ei kestäisi muuten julkisuutta ja huomion kohteena olemista. Ahdistava ajatus että vieraat ihmiset tahtoisivat jatkuvasti jotain.
Näin lienee parempi.
 
Eikä raha ja menestys automaattisesti ihmistä pilaa. Mutta jos tyyppi kuvittelee olevansa jotenkin maanpinnan yllä, superlahjakas ja kuolematon, niin kyllähän se tietty välillä nyppii. Varsinkaan jos ei tyypin tekemisistä itse diggaa.

Kyllä mä ainakin myisin koko sieluni musiikille ja menestykselle ja uhraisin kyllä lähes kaiken sen eteen, en tiedä miksi, mutta en mä ainakaan koe täällä olevani mitään muutakaan varten, en ainakaan "seittämästäneljään duunia"
Ihmisiä jotka eivät pidä tekemisistä on jo nyt, silloin se saisi vain isomman mittakaavan, mutta prosentuaalisesti ei välttämättä sen enempää.
En mä koe ainakaan ahdistavaksi tuota tilannetta, että kaikki muta tietää, Suomi on kuitenkin sen verta pieni maa vielä, että ei täällä se pääse leviämään sellaisiin mittakaavoihin, tai no... kerran on päässy ja se oli Dingo...
Pieni mahdollisuus on, että breikkaa, mutta pitää vaan olla niin vitun hyvä ja parempi kuin muut ja tehdä asiat niin, että ne ovat kaikkien huulilla ja sitä kautta sitten tuoda itseään esille.. kyllähän ne, jotka ovat lööpeissä, myös myyvät... siks mä hoenkin mantraa aina iltasin "hmmmm... olen mediaseksikäs, hmmmm... olen mediaseksikäs" no toi meni yli, mutta siis.... paskaa tässä jauhan, ei mulla muutakaan.... =)

Olen ajatellut.
 
Maine ja raha eivät käy käsi kädessä. Niillä "lehdistä tutuilla" on harvoilla varaa ostaa muille edes tuoppia, drinkeistä puhumattakaan. Mukavaa on nähdä nuorten tyttöjen silmissä sellainen katse, ja kuulla kuiskattuna: "Sä olet merkinnyt mulle tosi paljon", mutta selkääntaputtelijat ja se kaveri joka tulee kaikkialle perässäsi ja kuljettaa mukanaan viskipulloa josta voit juoda kun huvittaa, vain hermostuttavat, ja se iso kaverikin joka on aina mukana ja pitää vieraita loitolla (ei oikeastaan henkivartija, mutta vähän niinkuin) on vähän pässi, onkohan se edes lukiota käynyt? Ennen kuin huomaatkaan, alat kokeilla voiko ihmisiä kyykyttää ja nauttivatko ne siitä. Onneksi se menee äkkiä ohi.
 
Heh heh.
:-D

Mulle henkilökohtaisesti merkitsisi menestyksen tuomat mahdollisuudet matkustaa, nähdä maailmaa, tavata ihmisiä ja saada äänensä kuuluville paljon enemmän, kuin raha ja ihaiijat. Näin pienessä maassa ei tarvitse edes olla kovin pitkälle urallaan edennyt, ennen kuin ihmiset rupeavat käymään käsiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Se ahdistaa varsinkin siinä vaiheessa, kun ei ole vielä tottunut. Kannattaa olla varmaan itsetunto ja itsesuojeluvaisto aika hyvässä kuosissa muutenkin, ennen kuin tuollaiseen menestykseen tähtää. Silloin polla kestää ja pysyy jalatkin maassa. Muuten voi käydä huonosti myös silloin, jos maine katoaa. Narsismi on vaarallista niin itselle kuin muille.

*ringaling*
- Haloo.
- Onko breikannut tähti?
- Olen, just heräsin.
- Seiskasta päivää. Meillä on kuvia susta vetämässä kielareita satunnaisen julkkiksen kanssa. Myönnätkö vai kiistätkö? Juttu tulee lehteen huomenna.
- Älkää nyt perkele. Antakaa kun sanon vaimolle eka ja selitän. Annan vaikka teille yksinoikeushaastattelun sit.
- Eikun me laitetaan juttu lehteen huomenna. Että kiistätkö vai myönnätkö. Ja meillä on kuvia.
- Minä...
- No ei sitten. Lue huomenna lehdestä. *klik*
 
Niinpä niin.

-Seiskasta päivää. Meillä on kuvia susta vetämässä kielareita satunnaisen julkkiksen kanssa. Myönnätkö vai kiistätkö? Juttu tulee lehteen huomenna.

 
Just ton takia kannattaisi olla henkisesti tasapainossa ja itsetunto kunnossa...

Olen jo pidemmän aikaa ajatellut tulevani Suomen ensimmäiseksi oikeaksi kansainväliseksi staraksi koska olen muita lahjakkaampi, fiksumpi ja parempi.

Ei ole käynyt mielessäkään, mutta luultavasti semmonen imis musta kaikki mehut ja kyllästyisin siihen nopeasti, sitten alkaisin käyttämään huumeita ja sitten mulle kävis kuin joillekkin kunnon rokki stroille, jee.

hyvä kirjotus btw, mutta mulle se olis kaikki kaikessaan jos olisin menestyvä artisti mutta en usko että mulla ees oo minkään näköistä potentiaalia koko hommalle.
mietippä oon 16-vuotias skidi jostain suomen pikkukaupungista soitan KITARAA niinku 40,000 muuta 16 vuotiast skidii suomesta ja varmasti monet ovat paljon parempia(köh köh, tuskin kuitenkaan) että on Todella vaikea edes ajatella että pystyisi menestymään. en mä oikeestaan ees tiiä miks mä kaiken ajan siihen musiikkiin pistän vaikka epäilen mahdollisuuksia menestyä, tietty se on hauskaa mutta pitääkö kaikki vapaa-aika kuluttaa musiikkiin ja silti yrittää että se kantaisi hedelmää. noh tän hetken tärkein unelma olis saada ees kunnon bändi kokoon ja pari keikkaa... sitä ehkä voiskin vanhemmiten hyvin mielin muistella...
prkl...

Olen miettinyt millaista olisi olla rikas ja kuuluisa.
 
Suurimpia pelkojani sen suhteen ovat mm. että kotikaupungin vanhat ärsyttävät luokkatoverit/vihamiehet/muuten vaan katkera ihmiset keksivät väärenneltyjä huhuja ja juttuja, joita sitten saa lukea juorulehdistä sekä se, että kaikenmaailman hännystelijät vaivaisivat niin, että yhteys oikeisiin kavereihin katoaisi.
 
Suurin pelko on kuitenkin se, että oma todellisuudentaju hämärtyisi niin, että käytökseni muuttuisi huonompaan suuntaan ja menestys kolahtaisi hattuun.
 
Olen miettinyt myös miten pystyisin välttämään osan julkisuuden kiroista ja miten pitäisi yleisestikin käyttäytyä.
 
Toki olen miettinyt myös kaikkia niitä hyviä puolia. Olisi hienoa tehdä taidetta, joka koskettaisi mahdollisimman monia ihmisiä, mahdollisimman monessa maailman kolkassa. Siitä hyvästä antaisin anonymiteettini. Ehkä parempi tilanne kuitenkin olisi se, että tekemäni musiikki tulisi tunnetuksi, en niinkään minä itse.
 
Noh, kaikesta huolimatta, käytännössä nämä asiat eivät ole tulleet vastaan ja tuskin tulevatkaan. Pienemmässä mittakaavassa toki, on aina ollut ilo, kun tuntematon/etäisesti tuttu tai miksei ihan tuttukin on tullut sanomaan pitäneensä aidosti jostain tekemästäni.

No jaa... Ikinä ei ole kiehtonut sellanen oikea tähteys. Kaikkein hienointa olisi jos voisi tehdä ihan oikeita töitä ja samalla vääntää bändin kanssa. Olla ns. puoliammattilainen.
 
Tuo lööpeissä pyörivä "RAJUA BAILAUSTA, Matti veti **tun päähänsä" ei oikein meikäläiseen iske ja koenkin sen ihan eri maailmaksi. Maailmaksi jonne en ikinä tahdo muuttaa...
 
Ennen kuin huomaatkaan, alat kokeilla voiko ihmisiä kyykyttää ja nauttivatko ne siitä. Onneksi se menee äkkiä ohi.

Heh heh.
:-D
 
Tuo kuulostaa melkoiselta stereotypialta. Stereotypialta jota juorulehdet etsiskelevät :)

kuka niitä juorulehtien lööppejä muistaa enää juhannuksena?

Kaikkihan meistä haluaisivat olla rikkaita ja kuuluisia - paitsi se 17-vuotias taidelukiota käyvä idealisti, jolla on kapitalismia vastustava hippivaihe menossa. Mutta oletteko koskaan pohtineet että millaista mahtaisi elämänne olla, jos ihan oikeasti menestyisittekin elämässä?
 
Olen pohtinut nuorempana, mutta ei mua menestys kiinnosta yhtään. Taidan olla sitten 23-vuotias idealisti/hippi ;) Raha = yes. Menestys = ihan sama, mutta mielummin ei.
 
Eikä mun musiikillisilla jutuilla ikinä stadioneita täytetä, koska se vaan ei kuulu siihen. Kieltämättä olisi ihan hauskaa kokeilla vetää joku edes Hartwall täyteen joskus jollain paskalla rock bändillä kerran elämässä, mutta ei se mitenkään haave ole, moni muukin juttu olis hauskaa. Vaikkapa ostaa oma vuori Sveitsistä ja muuttaa sinne.
 
Kunhan rahaa sais vaan niin paljon, että voi valita muromerkkinsä maun eikä hinnan perusteella ja saa nukkua niin pitkään kun huvittaa. Moccamaster olis ihan kiva myös.. kai se täytyy laittaa Lotto vetämään.

Kunhan rahaa sais vaan niin paljon, että voi valita muromerkkinsä maun eikä hinnan perusteella ja saa nukkua niin pitkään kun huvittaa. Moccamaster olis ihan kiva myös.. kai se täytyy laittaa Lotto vetämään.
 
Jotenkin tuli vain deja vu

Näinä aikoina tuntuu, että julkisuus on liian usein kansoitettu sellaisilla, joilla eivät lahjat riitä oikeisiin töihin. Sen oman 15 minuuttisensa saa vieläpä varsin helposti, vaikka kokista juomalla. Mulle oli suuri yllätys se parin vuoden takainen tutkimus, jossa iso osa nuorista halusi julkkiksiksi. Kai se näkyy noissa idols osallistumisissakin.

Sinänsä taloudellinen varakkuus ei useinkaan kuulu siihen julkisuuteen, päinvastoin julkkiksilla muut tuntuvat tienaavan rahaa. Mutta, jos joku saa siitä kiksejä että on lehtien kansikuvissa, niin mikäs siinä. Jokainen omalla tavallaan.