Klassinen ›

Gabriel Fauren Requiem!
 
En ole koskaan aiemmin tutustunut säveltäjän teoksiin lukuun ottamatta paria kuuluisinta teosta häneltä, joista en pahemmin ole pitänyt. Nyt kun päätin tuon requiemin kuunnella, olen mykistynyt. Ei pitäisi antaa ennakkokäsitysten hämätä, meinaan vaan että jos tietäisin Beethovenilta vain Für Elisen, olisin menettänyt paljon :D
 
Mutta itse Requiem, jonka olen kuunnellut nyt kahden päivän sisään monta kertaa, pomppasi suoraan suosikkiteosteni kärkeen!

santakasa: Tutustunut viime aikoina Mahlerin sinfonioihin. Pitkiä teoksia osa. Vieläkin on hieman hankala saada teoksista jotain irti, kun ovat niin isoja ja Mahleria lainatakseni "koko maailman sisältäviä". Viides sinfonia ollut tähän mennessä iskevin. Myös muistaakseni ensimmäisen sinfonian kolmannen osan Jaakko kullan sävelen trasnponointi molliin oli hienoa kuultavaa. Ainakin näistä sinfonioista riittää pidemmäksi ajaksi uutta kuultavaa.
 
Olen myös nyt yrittänyt viimein ottaa haltuun Mahlerit. Ensimmäinen ja yhdeksäs kolahtaa tällä hetkellä koviten. Ja ehkä toinen, kolmas, neljäs, viides... Kaikkihan nuo ovat varsinaisia monumentteja. En tajua miten joskus pidin noita puuduttavina!
 
Se jaakkokulta on kyllä todella hieno!
 
Kuulen Mahlerissa aika paljon kaikenlaista tuttua... R.Strauss, Shostakovich ainakin ovat selkeästi diggailleet.

Texel: Olen myös nyt yrittänyt viimein ottaa haltuun Mahlerit. Ensimmäinen ja yhdeksäs kolahtaa tällä hetkellä koviten.
 
Oletko kokeillut, miltä nuo ensimmäisen sinfonian melodiat kuulostaa alkuperäisessä kontekstissaan eli lyhyessä laulusarjassa "Lieder des Fahrenden Gesellen"?
 
Kuulen Mahlerissa aika paljon kaikenlaista tuttua... R.Strauss, Shostakovich ainakin ovat selkeästi diggailleet.
 
Straussin ja Mahlerin välillä vaikutteet ovat voineet siirtyä molemmin päin.

sub zero: Oletko kokeillut, miltä nuo ensimmäisen sinfonian melodiat kuulostaa alkuperäisessä kontekstissaan eli lyhyessä laulusarjassa "Lieder des Fahrenden Gesellen"?
 
Hyvin tuntuu toimivan. En edes muistanut koko asiaa, hyvä kun muistutit.
 
Nyt on "työn alla" megalomaaninen kahdeksas. Onhan nämä huikeita.

Koetteko Mahlerin ja Brahmsin sinfonioissa olevan jotain samaa? Sillä minulle kyseisten herrojen sinfoniat tuntuvat yhä etäännyttäviltä ja niiden kuuntelu tuntuu vaativan liikaa energiaa. Käytännössä kaikkien muiden säveltäjien sinfonioista sitten nautinkin.

minäkin nautin melartin , tuukkasen, karjalaisen , englundin, saikkolan, aaltosen, leiviskän, kokkosen, meriläisen ym. muodoltaan tiiviimmistä Sinfonioista, jotka tunnen, enemmän kuin edellä mainittujen joista varsinkin mahlerin vastaavat lajityypin teokset edustavat usein itseriittoisessa rinnanraastamisessaan, hysteerisyydessään, neuroottisuudessaan (vai psykoottisuudessaan) itsesäälissä rypeviä sentimento suopolkuja äkisti ohueen soitinnukseen vaihtuvine kirkuvine purkauksineen, kansanlaulu ja -musiikkisitaatteineen ja soittokuntamarssimuistumineen.

ThrashGuitarist: Koetteko Mahlerin ja Brahmsin sinfonioissa olevan jotain samaa? Sillä minulle kyseisten herrojen sinfoniat tuntuvat yhä etäännyttäviltä ja niiden kuuntelu tuntuu vaativan liikaa energiaa. Käytännössä kaikkien muiden säveltäjien sinfonioista sitten nautinkin.
 
Itse asiassa koen ne jotenkin täysin erilaisiksi. Siinä missä Brahms tuntuu jotenkin etäiseltä, kliiniseltä ja täysin absoluuttiselta, Mahler on elävää elämää (joskin pienen galaksin kokoista). Brahms edustaa minulle mennyttä aikaa, sellaista jolloin voitiin vielä matemaattisella varmuudella sanoa asioiden olevan juuri niin kuin ne ovat. Brahms katsoo siis menneisyyteen, jonnekin sinne Bachin suuntaan. Silloin oli vielä jumalallisia totuuksia, ja Liikkumaton Liikuttaja pyöritti taivaankantta täydellisessä hiljaisuudessa (käyttäen toki vain toiseen asteen yhtälöitä).
 
Mahler sen sijaan katsoo tulevaisuuteen, ja hänen musiikkinsa tuntuu olevan tällaista hyperohjelmallista, vähän siis Wagnerin hengessä. Ja se tulevaisuus ei todellakaan ollut matemaattisen kliininen, vaan täydellinen kaaos.
 
Arvostan molempia todella paljon, mutta ne vaativat oman mielentilansa, eivätkä oikein istu samaan päivää, tai edes kauteen.
 
Nyt täytyy kysyä ihan mielenkiinnosta, miten uppoaa Bruckner? Tai vaikkapa Richard Wetz?
 
Lisäys: ja ei kaikki Brahms minunkaan mielestä todellakaan ole kliinistä... Kuuntele vaikkapa Serenade #1. On huikeaa ilotulitusta.

tietty sentimentaalisuus on kuitenkin molempia säveltäjiä, mahleria ja brahmsia yhdistävä tekijä jos esikuvat ovatkin toiset, konservatiivisemman Brahmsin tunnustaessa beethoven's ja harmonisesti kompleksisemman ja sävelkieleltään kromaattisemman mahlerin brucknerin nimeen, kromaattisessa tonaalisessa harmoniassaan ja tähän integroituneissa post wagneriaanisen taidokkaan pitkälinjaisen melodisen tyylin kiertyilevissä ja venytetyissä melodisissa linjoissaan.
 
Joskin on sanottu että mahlerilla henkinen kapasiteetti kutistui sitten brucknerin päivien. Brahmsilla klassisen täydellisyyden tavoittelu johti akateemisuuteen ja hänen sinfonioistaan puuttuu wieniläisklassikoille ominaista spontaanisuutta mikä tekee ne rasittaviksi. Brahms ei ollut millään muotoa parempi meedionsa hallitsija kuin edeltäjänsä vaikka ehkä plastillisempi kuin bachin tai beethoven's.
 
Sellaista musertavaa emotionaalista voimaa joka rusensi rintakehän sängynpatjaa vasten armoitetun ja kunnioitetun herra säveltäjäprofessori ja luonnonlahjakkaan kaoellimestari kalervo tuukkasen meri sinfoniansa 3. Osassa on brahmsin viktoriaanisen ajan sentimentaalisesta nypläyksestä turha edes unelmoidakaan. Jumaloin myös karjalaisen ahdin sinfonista taidetta joka saa haukkomaan henkeä ja lumoutumaan sen melodisesta kaunudesta. Melartin 3. Sinfoniassa apoteoosimaiset nousut saavat kuulijan pakahtumaan. Brahms on haukotuttavaa ja unettavaa unetuslääkettä, joka ei juuri kosketa intonimon kieliä

Texel: Nyt täytyy kysyä ihan mielenkiinnosta, miten uppoaa Bruckner? Tai vaikkapa Richard Wetz?
 
Bruckner ei kuulu mieluisimpien säveltäjien kärkijoukkooni, mutta mielenkiinnolla tykkään kuunnella hänen monia teoksiaan. Se käy kyllä vähän puuduttavaksi pidemmän päälle, ja koska hänen sinfoniansa ovat niin pitkiä, ne täytyy kuunnella osissa. Brahmsin musiikin tekstuuri on jotenkin niin tiheää, paksua kudosta mikä tuo epämieluisaa raskautta, kun taas Brucknerilla tekstuuri on erilailla raskasta, mitä on vähän mieluisampaa kuunnella. Vaikea kuvailla. Wetziä en muista kuunnelleeni.

sub zero:
Straussin ja Mahlerin välillä vaikutteet ovat voineet siirtyä molemmin päin.
 
Tähän täytyy nyt palata hieman. Mahlerin 5. sinfonian Scherzon avaus on kuin suoraan Staussin kynästä! Staussin teemat menevät minulla siinä määrin sekaisin, että en oikein enää osaa erottaa niitä toisistaan, mutta ainakin Heldenlebenin avauksessa tuo sama teema toistuu.
 
Noila mainituilla teoksilla on ajallisesti eroa muutama vuosi (Heldenleben vanhempi), mutta kuten sanottua, Straussilla kaikki on vähän sekavaa. Se kuitenkin lienee selvää, että Mahlerin Scherzon avaus on hatunnosto Straussille. Niin kuuluukin olla.
 
Olen nyt jotenkin jämähtänyt sekä Mahleriin että Straussiin. Näiden lisäksi olen tutustunut aivan mahtavaan säveltäjään nimeltä Bohuslav Martinu. Kuulin yleltä orkesterialkusoiton (H.345) ja se oli sen verran komean kuuloista, että piti ruveta oikein kaivelemaan. Taas tuli YLE-verolle hyvää käyttöä!

Tänä vuonna on tullut kovasti kuunneltua Telemannin kantaattia TWV 1:873 ("Ich weiss dass mein Erlöser leb") Ulrich Stötzelin levytyksenä. Eipä tämä juuri Bachista eroa (instrumentaalimusiikin kohdalla ero Bachiin taitaa olla selkeämpi), jotain omanlaistaan ylevyyttä tässä kuitenkin ehkä on. Hivenen suoraviivaisempaa sävelkieltä ehkä, vaikka orkestraatiot on kyllä koristeelliset Telemannillakin.
 
(huom. Telemannilla on muita samannimisiä teoksia, kataloginumero on oleellinen)

Gurrelieder. Iso kappale. Pändi(t), solistit ja kuorot vetivät hyvin. Kauneuspilkut eivät ihan hirveästi haitanneet. Uppouduin sen verran syvälle, että unohdin päivän kiireet. Teos on romantiikkaa Schönbergiltä. Odotin vähemmän perinteisiä harmonioita mutta kyllä tuota kuunteli mielellään. Pitää kuunnella uudestaan ehkä muutamissa pätkissä ja tahkota rinnalla librettoa, saa vähän enemmän itse tarinan nyanceista irti.

ituvirtanen: Gurrelieder. Iso kappale. Pändi(t), solistit ja kuorot vetivät hyvin. Kauneuspilkut eivät ihan hirveästi haitanneet. Uppouduin sen verran syvälle, että unohdin päivän kiireet. Teos on romantiikkaa Schönbergiltä. Odotin vähemmän perinteisiä harmonioita mutta kyllä tuota kuunteli mielellään. Pitää kuunnella uudestaan ehkä muutamissa pätkissä ja tahkota rinnalla librettoa, saa vähän enemmän itse tarinan nyanceista irti.
 
Schönberg aloitti sävellysuransa puhdasverisenä myöhäisromantikkona, vaikka suuri yleisö ei ehkä tunnekaan hänestä juuri tätä puolta. Lukion musiikkikirjatkin kertovat lähinnä hänen roolistaan 12-säveljärjestelmän kehittäjänä. Kuitenkin nuorena miehenä Schönberg ehti säveltää muutaman teoksen, jotka ovat jääneet elämään myöhäisromantiikan perusrepertuaariin ja tulevat tätä nykyä yleensä esitetyksikin useammin kuin hänen 12-sävelteoksensa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat helpompia vastaanottaa ja uppoavat yleisöön paljon paremmin kuin 12-sävelkokeilut.
 
Vahvasti Tristanin kromatiikasta ammentava jousisekstetto Verklärte Nacht on yksi tunnetuimpia ja esitetyimpiä Schönbergin romanttisen kauden teoksia. Sitä esitetään sekä jousisekstetto- että jousiorkesteriversiona. Massiivinen Gurrelieder oli huomattavasti kunnianhimoisempi projekti. Sitä esitetään tosin paljon harvemmin, koska sen esittämiseen tarvitaan melkoinen kokoonpano. (Hatunnosto juhlaviikoille & osallistuneille orkestereille/kuoroille/solisteille, että saivat tämän toteutumaan!) Massiivisten kokoonpanovaatimustensa takia Gurrelieder menee samaan kategoriaan kuin kaksi muuta myöhäisromantiikan suurteosta, Mahlerin 8. sinfonia ja Havergal Brianin 1. sinfonia eli Goottilainen sinfonia. Näistä useimmin esitetään Mahlerin 8. sinfoniaa, joskin sitäkin jonkin verran harvemmin kuin hänen muuta tuotantoaan. Havergal Brianin Goottilaisen sinfonian kokoonpanovaatimukset ovat sen sijaan niin megalomaaniset, että teos on vajonnut esityshistoriansa puolesta täysin limboon, vaikka kaikki yleensä teoksen tietävätkin. Wikipedia tietää kertoa, että teosta on esitetty vain seitsemän kertaa ikinä koskaan! Epäonnistuneita/toteutumatta jääneitä esitysyrityksiä on sitten sen verran paljon, että muusikkopiireissä puhutaan joskus Goottilaisen sinfonian "kirouksesta". Levytyksiä teoksesta tiedän vain yhden, joka itselläni on Naxoksen julkaisemana 2 CD:n pakettina.
 
Sinänsä tuo massiivisten orkesterien traditio romantiikan musiikissa juontaa aina Berlioziin asti (Grande Messe des morts) ja tietysti varsinkin Wagnerin Ring-oopperasarjaan. Myöhäisromantiikassa noiden mainittujen teosten (Mahlerin 8., Gurrelieder, Goottilainen sinfonia) myötä esityskokoonpanot paisuivat kuitenkin aivan naurettaviin mittoihin, mistä Goottilainen sinfonia ääriesimerkkinä.
 
Ja tässä puhutaan vielä vasta sellaisista teoksista, joita esitetään/yritetään esittää säännöllisesti.
 
Ai niin, kuunneltavaksi:
 
Mahlerin 8. sinfonia:
https://www.youtube.com/watch?v=V-hBgoel3_A
 
Schönbergin Gurrelieder:
https://www.youtube.com/watch?v=NEQ3V2bgzo0
 
Brianin Goottilainen Sinfonia:
koko teos: https://www.youtube.com/watch?v=CSfAA5UiR-8
tästä voi mallata, miltä se näyttää livenä: https://www.youtube.com/watch?v=4oMxbxI3l18

LesPaul70: Schönberg aloitti sävellysuransa puhdasverisenä myöhäisromantikkona, vaikka suuri yleisö ei ehkä tunnekaan hänestä juuri tätä puolta. Lukion musiikkikirjatkin kertovat lähinnä hänen roolistaan 12-säveljärjestelmän kehittäjänä.
 
Juu, kyllä tuo puoli tuli viimeistään musahissan tunneilla tutuksi. Ja kuorohommissa nyykkärit olivat varmaan enempi vakiokamaa kuin romantiikka.
 
Sinänsä tuo massiivisten orkesterien traditio romantiikan musiikissa juontaa aina Berlioziin asti (Grande Messe des morts) ja tietysti varsinkin Wagnerin Ring-oopperasarjaan. Myöhäisromantiikassa noiden mainittujen teosten (Mahlerin 8., Gurrelieder, Goottilainen sinfonia) myötä esityskokoonpanot paisuivat kuitenkin aivan naurettaviin mittoihin, mistä Goottilainen sinfonia ääriesimerkkinä.
 
No, täytyy sanoa, että saundit olivat ajoittain hyvin metkoja ja erikoisia. Ihan vastaavia temppuja olen kuullut sähköisessä musiikissa enempikin mutta esimerkiksi atakkien kanssa pelailu ja fadeoutit olivat hyvin yllättäviä. Pienempi pändi ei ehkä olisi edes pystynyt moiseen. Äänimaisema oli merkittävästi erilainen verrattuna vakiosinfoniapändeihin. Kolme kuoroakin oli aikamoinen tapetti. Massiivisuudessa on puolensa; pikkuyhtye nyt vain kuulostaisi kovasti erilaiselta.