Klassinen ›

Hauler: Ai että, pitäisikin ottaa projektiksi kuunnella Beethovenin sinfoniat Klempererin, Furtwänglerin, Toscaninin ja Harnoncourtin johtamina. Tuossa olisi jo aika laaja tulkintapaletti.
 
Eihän tuossa ole kuin 4 eri kapellimestaria. Sitäpaitsi jättäisin Harnoncourtin pois, mutta ottaisin tilalle ainakin Karajanin 1. syklin, vähän uudempana vaihtoehtona. En sivuuttaisi myöskään esim. Fritz Reineria Eroicassa enkä Erich Kleiberia vitosessa. Myös Georg Soltin "kuin raivo härkä"-tulkinta tuosta vitosesta vuodelta 1958 on mielestäni jotenkin ohittamaton.

velipesonen: Kuunnelkaa ja soittakaa hyvät ihmiset konserttoja ja konsertiinoja ajalta ennen vuotta 1700.
 
Tässä nyt ovat aiheena Beethovenin sinfoniat, mutta en minäkään niitä kovin usein kuuntele, toisin kuin hänen pianosonaattiensa ja jousikvartettojensa levytyksiä, joita minulla on esim. cis-mollikvartetosta 16 kpl.

Hauler: Nähdäkseni johtuu siitä, että barokkimusiikki ei ole niin tunnettua, mikä johtuu romantiikan ylivallasta. Klassismin aikana taas sinfoniat ovat laadukkaampia (Haydn!) kuin konsertot (poislukien Mozartin pianokonsertot ja Hummelin), ja romantiikan aikana ilmeisesti samoin.
 
Näin on ja miksi näin on?
 
Sulervo: Tässä nyt ovat aiheena Beethovenin sinfoniat, mutta en minäkään niitä kovin usein kuuntele, toisin kuin hänen pianosonaattiensa ja jousikvartettojensa levytyksiä, joita minulla on esim. cis-mollikvartetosta 16 kpl.
 
Beethoven on muukalainen tässä maailmassa mutta kuuntele nyt niitä biisejä ajalta ennen vuotta 1700.
 
Karajanista puheen ollen en voi häntä sietää, ei biorytmit svengaa ollenkaan samassa tahtilajissa eikä tempossa. Karajan banalisoi ja löi lokaan kaiken mitä Furtwängler oli saavuttanut joten häntä voisi jopa hieman kritisoida.
 
Sulervo: Siis Furtwänglerin tempot ovat yleensä hitaahkoja, verrattuna vaikkapa Toscaniniin. Esimerkkejä Beethovenin sinfonioiden levytysten kestosta, poimittu Furtwänglerin EMI-boksista ja Toscaninin RCA-boksista:
 
Sinfonia no. 3: Furtwängler 52'23", Toscanini 46'17"
Sinfonia no. 5: Furtwängler 38'02", Toscanini 29'18"
Sinfonia no. 6: Furtwängler 45'02", Toscanini 40'56"
Sinfonia no. 7: Furtwängler 37'09", Toscanini 32'53"
Sinfonia no. 9: Furtwängler 74'23", Toscanini 64'43"
 
Kumpikin jättää samoja kertauksia pois, kuten 50-luvun vinyylilevyillä oli tapana tehdä.
 
Toscanini on sotilasmestari, armeijamuusikko.

Jos nyt heittäytyy vähän vakavaksi niin hitaat osat olisi soitettava hitaasti ja nopeat nopeasti. Kaikki pitäisi saada futaamaan ettei tuu vaivaisuuden vaikutelmaa joka on valitettavan yleinen. Täsmällinen tempo tietenkin riippuu musiikin sisällöstä. Tässä ei mennä lujaa mutta pyydän kiinnittämään huomiota siihen että tempo elää koko ajan, karajanmainen (yäk) tikutus loistaa poissaolollaan ja taiteen olennaisin sisältö tosiasiallisesti välittyy. Onkohan tämä vähän puolueellista.
 
http://www.youtube.com/watch?v=3KDYnS6_6L0
 
Kiintoisa on fugato-osuus jossa kontrapuntuaalisen rakenteen esittäminen onnistuu välttämään kaiken mekaanisuuden, mekanoidismin, täydellisesti.

velipesonen: Jos nyt heittäytyy vähän vakavaksi niin hitaat osat olisi soitettava hitaasti ja nopeat nopeasti.
 
Kunhan ei liian hitaasti, vrt. 6. sinfonian tanssi Klemperin levytyksessä

sub zero: Kunhan ei liian hitaasti, vrt. 6. sinfonian tanssi Klemperin levytyksessä
 
Celibidache soitti välillä liian hitaasti mutta ongelma ei ollut matala tempo sinänsä vaan Celibidachen pakkomielle relaksoida jok'ikinen asia. Lopputuloksena erinomaisesti soivaa mutta hajutonta musiikkia. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla mitä Celibidache olisi Furtwänglerin jälkeen Berliinin johdossa saanut aikaan koska suunta olisi täydellä varmuudella ollut eri kuin Karajanin komennossa. Nämä nyt ovat näitä jos-ja-jos-ja-jos-asioita.

velipesonen: Näin on ja miksi näin on?
Beethoven on muukalainen tässä maailmassa mutta kuuntele nyt niitä biisejä ajalta ennen vuotta 1700.
 
Karajanista puheen ollen en voi häntä sietää, ei biorytmit svengaa ollenkaan samassa tahtilajissa eikä tempossa. Karajan banalisoi ja löi lokaan kaiken mitä Furtwängler oli saavuttanut joten häntä voisi jopa hieman kritisoida.
 
Toscanini on sotilasmestari, armeijamuusikko.
 
Minä olen jyrkästi eri mieltä tuosta kaikesta. Paitsi että olen kyllä kuunnellut "biisejä" myös ajalta ennen vuotta 1700, mm. Monteverdiä. Hän vain ei ole tämän keskustelun aiheena.
 
Mutta esimerkiksi, Karajan johtaa Beethovenin 7. sinfonian minusta paremmin kuin Furtwängler, jonka tulkinnassa jännite tuntuu minusta laskevan tasaisesti loppua kohti. Nähdäkseni 7. sinfonia ei olekaan Furtwänglerin ominta aluetta (vaikka hänen tulkintansa on toki paljon miellyttävämpi kuin esim. Carlos Kleiberin kummajainen). Karajanilla on tässä imua ja iskevyyttä.
 
Joku viisaampi voisi tässä yhteydessä selostaa, tekeekö Kleiber Allegrettossa oikein, kun saa viulujen etuheleet esim. tahdeissa 41 ja 49 tai puhaltimilla tahdeissa 152-172 kuulostamaan - melko epäselvästi kylläkin - appoggiaturalta, jonka alussa on paino, vaikka minusta se kuuluu pääsävelelle. Ainakaan tämä Kleiberin ratkaisu ei mielestäni kuulosta yhtä hyvältä kuin esim. Karajanilla, ja kuulijalle kai on ratkaisevaa, miltä musiikki kuulostaa juuri hänen korvissaan!

Entäs Harnoncourtin levytykset?

Kleiber nielee nuotteja. Kokonaisvaikutelma lähenee jonkinlaista sävelmössöä.
 
Harnoncourtin maine on mitä on enkä minä osaa sanoa hänen esityksistään mitään mikä poikkeaisi tästä maineesta.

velipesonen: Karajanista puheen ollen en voi häntä sietää
 
En minäkään, varsinkaan tutustuttuani Celibidacheen. Ja vika on juuri liian tasaisessa ja pirteässä takutuksessa. Impressionismissa pitäisi heittää ego mäkeen ja uppoutua soivaan pintaan. Mutta minäkin olen törmännyt liian verkkaisiin tempoihin Celibidachella.

levesinet: En minäkään, varsinkaan tutustuttuani Celibidacheen. Ja vika on juuri liian tasaisessa ja pirteässä takutuksessa. Impressionismissa pitäisi heittää ego mäkeen ja uppoutua soivaan pintaan. Mutta minäkin olen törmännyt liian verkkaisiin tempoihin Celibidachella.
 
Beethoven lienee lähinnä muuta kuin impressionismia, ja saahan ainakin 7. ja 8. sinfoniassa sitä takutustakin olla. Eivät ne mitään rubaton riemujuhlaa ole. Eikä Karajan mielestäni mitenkään takuta Sibelius-levytyksissään, jotka minusta ovat parasta mitä Sibeliuksen sinfonioista on tehty. Varsinkin EMI:lle tehdyt, mutta myös myöhemmät DG-levytykset ovat hienot. Nostaisin esiin erityisesti 2. ja 5. sinfonian EMI-levytykset vuodelta 1960. Äänenlaatukin on niin selkeä, täyteläinen ja tasapainoinen, että tuntuu kuin äänitystekniikka ei olisi noista ajoista edistynyt ollenkaan.

sub zero: Kunhan ei liian hitaasti, vrt. 6. sinfonian tanssi Klemperin levytyksessä
 
Kyllä myös Furtwänglerillä tuo osa on lähinnä maalaisten hyväntuulista oleilua eikä mitään tanssia. Toisaalta Szene am Bach saa jotenkin taianomaisen, paratiisillisen sävyn.
 
Furtwängler ja Klemperer tulkitsevat Pastoraalisinfonian aika lailla samalla tavalla, mutta Furtwängler vetää kyllä pitemmän korren. En erityisemmin arvostakaan Klempin Beethoven-tulkintoja.

impressionismi tyylisuuntana sai alkunsa vasta 1900 luvun taitteessa. Tuukkasen meri-sinfonian pitkän lähes 20 minuuttisen ensiosan avauksessa joka ei ole sinfonian muiden osien tavoin youtubessa , on harvinaista impressionistista pehmeyttä aaltomaisesti kaartuilevassa ja poimuilevassa melodiikassa soinnillisessa hienostuneisuudessaan. Beethovenin vahvuus piilee draamallisen organisoinnin sonaatti-allegro prosessi konseptin voimavarassaan ja ammattilaisen kehittelytaidoissa. Soinnillinen kauneus ei ole hänen musiikillisen estetiikassaan itseisarvo tai suola temaattisen ja motiivisen työn muotoiluperiaatteelle perustuvan musiikillisen ajattelun ollessa kaukana impressionistisesta absoluutttista sointiväriefektiä korostavista ideaaleista.

impressionismi tyylisuuntana sai alkunsa
Ernest Fanelli: sinfoninen runo Teeba 1883
https://www.youtube.com/watch?v=kuZyiW3R6wM

oletin claude debussyn olevan impressionismin virallinen isä jonka nokturnosta mahlerin 4. Sinfonian lisäksi melartinkin sai inspiraation kesäsinfoniansa vokaaliosuuksiin. Mutta Schubertin tunnelmaltaan häilyvän utuisessa die stadt laulussa 1828 on jo impressionistisia piirteitä schwanengesarjasta.

Ei huhhuh... laitoin jo tuonne konserttiarviointiin, mutta pakko se on täälläkin todeta, että onpa tuo Shostakovitsin 11. yhtä tykitystä. Pakko se on taas kuunnella taas uudelleen!

taitaa olla marisevaa pessimismiä. Mutta ralph vaughan williamsin 1. Sinfonia alaotsikoltaan Meri kuoroineen ja solisteineen on kunnianhimoisimpia esikoissinfonioita mitä milloinkaan sävelletty ei ainoastaan mittasuhteiltaan. Tuukkasen meri on silti ihanampi impressionistisissa sävyissään ja melodisessa kauneudessaan.

Oli ihan pakko tulla kertomaan johonkin kuinka hirvittävän paljon olen nyt innostunut Sostakovichin sinfonioista! Aiemmin ne eivät pahemmin olleet mulle uponneet, mutta nyt tuntuu että ne jopa paranee mitä useammin kuuntelen niitä. Kävin lainaamassa kirjastossa partituureja ja nyt on 5 sinfoniaa enää jäljellä kuunneltavana. En tavallaan haluaisi kuunnella niitä vielä, koska sit on ikävää kun ne loppuu... on jännää, kun tietää, että jotain tosi hyvää on vielä luvassa :D
 
Erityisesti 7, 5 ja 10 sinfonia ovat iskeneet makuhermooni ja lujaa. Ei mulla muuta!

ThrashGuitarist: Oli ihan pakko tulla kertomaan johonkin kuinka hirvittävän paljon olen nyt innostunut Sostakovichin sinfonioista!
...
Erityisesti 7, 5 ja 10 sinfonia ovat iskeneet makuhermooni ja lujaa. Ei mulla muuta!
 
Eikä paljon muuta tarvita! Nuo ovat myös suosikkejani, ehkä vielä lisättynä ysillä. Myös hänen konserttonsa ovat maagisia, erityisesti ensimmäinen viulukonsertto.

Suosikkisinfoniat tietysti elävät, mutta tällä hetkellä Nielsenin ja Kokkosen sinfoniat soivat eniten.