Klassinen ›

Eiköhän se ole niin että Heikinheimon kritiikki seisoo ja kaatuu - ja nykyisin maatuu - hänen determinisminsä mukana.

Heikinheimo ei juuri pitänyt Schönbergin musiikista vaan nimitti sitä himerrykseksi. Mozartin musiikkiin liittyviä arvosteluja ei Sepolta ole mieleeni jäänyt mutta muistan kun hän piti Schubertin B duuri sinfoniaa tämän parhaimpiin teoksiin kuuluvana, sanoen sen olevan parasta Schubertia, mutta josta en ole ihan samaa mieltä, sillä teos ei Mendelssohnin keijukaismusiikkia enteilevässä atmosfäärissään ole säveltäjänsä suurten sinfonioiden tavoin kasvanut syvällisesti vielä suureen tyyliin ja suuriin muotoihin, kuten 8. ja 9. sinfonia.

Hyvä että aiheesta kirjoitetaan. Tulee mieleen elikö taidekritiikki sen ja vain sen ajan, kun taide piti velvollisuutenaan ammentaa esteettiset lähtökohtansa kritiikistä? Moderinin taiteen historia jostain 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun on silmiinpistävän ja tuskallisen paljon taidekritiikin historiaa. Aikana jona taiteen selittämisestä tuli tärkeämpää kuin taide itse.
 
Tavalla tai toisella - parhain päin! Kriitikon velvollisuudeksi koettiin asioiden selittäminen parhain päin ja jos joku ei aina tähän taipunut niin sakinhivutus oli kova.
 
Esimerikiksi jazzia vaivaava purismi on peräisin siitä että yleisön reseptio rakentuu paitsi taiteen itsensä, myös sitä koskevan kritiikin vastaanottamisesta eli kritiikistä on tullut taiteen oleellinen komponentti, mitä se ei minun mielestäni missään nimessä saisi olla.
 
https://yle.fi/aihe/a/20-10004665?f … XnSyAXDrfUExJidNpAzeU_sBjnADvWL3YMA