Klassinen ›

velipesonen: Miksi moderniin musiikkiin pitäisi päästä sisälle jos se ei kerta kaikkiaan puhuttele?
 
Kirjoituksesi on hyvä, ja olen aika pitkälle asioista samalla aaltopituudella, mutta yllä lainattua osiota kommentoisin sen verran, että usein olen kuitenkin omalla kohdallani huomannut sen, että mitä hankalampaa johonkin asiaan (koskee kaikkia asioita, ei vain musiikkia) on aluksi päästä sisälle, sitä suurempi palkinto odottaa myhemmässä vaiheessa.
 
Tietenkin, jos kerta kaikkiaan joku asia ei puhuttele tai tunnu edes tutustumisen arvoiselta, niin eihän koko elämän tunteminen ole mikään tae "hyvästä elämästä"!...

velipesonen: Käsitykseni mukaan melodian puute ei vaivaa suurta osaa nykymusiikista, mutta melodisuuden puute vaivaa kyllä. Melodia on peräkkäisiä toisistaan erottuvia sävelkorkeuksia, melodisuus taas musiikin ominaisuus, jossa melodiset tekijät ovat musiikin kokonaisrakenteen kannalta dominoivassa asemassa. En pysty todistamaan tätä, mutta ilmeisesti melodisuus edellyttää sävelkorkeuksien vaihtelulta asteikkomaisuutta.
 
pystyykö sellaista kuin "melodisuus" mielestäsi jotenkin mittaamaan objektiivisesti?
 
minä en; luulen, että se on subjektiivinen makuasia ja riippuvainen jo pelkästään kuuloelinten rakenteesta, joka tottakai kaikilla ihmisillä on jossain määrin samankaltainen, mutta kuitenkin aina yksilöllinen. se on myös kulttuurisidonnaista; esimerkkinä jälleen kerran vaikkapa intialainen tai itämainen musiikki jota iso osa länsimaisista ei todennäköisesti pidä melodisena - ainakaan ne joille olen sitä soitattanut - koska melodioiden rakenteet muodostuvat täysin erilaisista kaarista kuin länsimaisen musiikin.
 
musiikkimaku on aina sellainen, että 99% kaikesta musiikista kuulostaa paskalta.
 
velipesonen:Millainen pitää melodian olla jotta lopputuloksena olisi melodista musiikkia? Se ei voi olla kovin fragmentoitunut tai epäyhtenäinen, eikä myöskään kovin pitkä ennen kuin se tavalla tai toisella toistuu kenties muuntuneena.
 
nuo ovat myös havaitsijasta riippuvaisia ominaisuuksia; "epäyhtenäisyys" ei ole luonnossa esiintyvä objektiivinen mitattava ominaisuus, vaan havaitsijan tulkinnasta riippuvainen.
 
velipesonen:Mielipiteeni on että melodisuus antaa musiikille syvemmän sisällön kuin mikään muu periaate. Näinpä on melodisuuden väheneminen muuttanut musiikin suurelta osin mielenkiinnottomaksi.
 
uskotko että maailmankaikkeudella on jokin objektiivinen ja hierarkkinen syvärakenne? onko esimerkiksi paskalla käynti vähemmän syvällistä kuin beethovenin 9. kuuntelu?
 
pohdin sitä jonkin aikaa sekä lueskelin aiheesta ja totesin että minusta se on potaskaa ja huomasin että miltei kaikki jotka siihen uskovat ihan tosissaan vaikuttavat aina jotenkin neuroottisia ja vainoharhaisia sekopäisiltä ja yrittävät jollain tavalla tunkea todellisuuden väkisin tuohon muottiin riippumatta faktoista, joten se selitys ei tunnu kovin fiksulta vaihtehdolta mielestäni.
 
noin ovat muuten kaikki sanoneet kaikkina aikoina; "nykyajan musiikki on paskaa/siinä ei ole mitään substanssia ja ennen musiikki (= "se musiikki johon itse kasvoin sisälle") oli parempaa"...

rkellu: pystyykö sellaista kuin "melodisuus" mielestäsi jotenkin mittaamaan objektiivisesti?
 
Kyllä.
 
minä en; luulen, että se on subjektiivinen makuasia ja riippuvainen jo pelkästään kuuloelinten rakenteesta, joka tottakai kaikilla ihmisillä on jossain määrin samankaltainen, mutta kuitenkin aina yksilöllinen.
 
Kuka tahansa paitsi pieni vähemmistö musiikillisesti kuuroja alkaa fantasioida melodioita esim. afrikkalaista rumputulta tai urkupistemassoja sopivalla voimakkuudella kuunnellessaan. Se ei tee musiikista vielä melodista. Hyperkompleksi rakenne ja sen vastakohta, olkoon hypokompleksi, voivat olla mielenkiintoisia, ja sävelteos voi olla samanaikaisesti hyper- ja hypokompleksi eri tasoilla. (Informaatioteoreetikot puhuvat hyperkompleksin rakenteen tai tilanteen kohdalla suuresta redundanssista.) Inhimillinen erotus- ja tiedostamiskyky on rajallinen molempien ääripäiden suhteen, ja moni minimalismiin luettu säveltäjä operoi tämän alarajan parissa. Oletan tämän inhimillisen ja "yleispätevän" raja-arvon olevan sama, samoin kuin ylälaidassa. Oikeastaan voidaan sanoa, että operoidessaan käsityskyvyn ylä- ja alapuolella säveltäjä yksiselitteisesti hukkaa informaatiota. Silloin ei auta kompensoida hyperiä hypolla koska se ei muuta mitään, tai liimata päälle jotain, koska se on kosmetiikkaa. Itseensä ja ympäröivään todellisuuteen mystisesti suhtautuva muusikko voi tietenkin mystisyydellään legitimoida itselleen mitä hyvänsä.
 
Vakaa näkemykseni on, että säveltaiteilijan pitäisi operoida ensisijaisesti esittämieni ylä- ja alarajojen välisellä alueella.
 
se on myös kulttuurisidonnaista; esimerkkinä jälleen kerran vaikkapa intialainen tai itämainen musiikki jota iso osa länsimaisista ei todennäköisesti pidä melodisena - ainakaan ne joille olen sitä soitattanut - koska melodioiden rakenteet muodostuvat täysin erilaisista kaarista kuin länsimaisen musiikin.
 
Ei tarvita länsimaista henkilöä arvioimaan melodisuutta musiikissa; on eri asia, millaiset tai miten rakentuneet melodiahahmot tuntuvat viehättäviltä, ja se on totta kai kulttuurisidonnaista.
 
nuo ovat myös havaitsijasta riippuvaisia ominaisuuksia; "epäyhtenäisyys" ei ole luonnossa esiintyvä objektiivinen mitattava ominaisuus, vaan havaitsijan tulkinnasta riippuvainen.
 
Rakenteen yhtenäisyys tai epäyhtenäisyys ovat matemaattisesti määritettävissä olevia arkipäiväisiä asioita.
 
uskotko että maailmankaikkeudella on jokin objektiivinen ja hierarkkinen syvärakenne?
 
Kyllä. Myös psykologiset tekijät kuuluvat tämän piiriin. Mielikuvituksen olemuksesta voisi tässä puhuakin. Se, että mielikuvituksemme luomat ilmiasut ovat lukumääräisesti rajattomia, ei merkitse, että mielikuvituksemme kykenisi todellisuudessa erkaantumaan maailmankaikkeudesta missä elämme. Koska uskon, että todellisuus on olemassa, asetan sopivaisuussyistä yhtäläisyysmerkin termien maailmankaikkeus ja todellisuus välille.
 
noin ovat muuten kaikki sanoneet kaikkina aikoina; "nykyajan musiikki on paskaa/siinä ei ole mitään substanssia ja ennen musiikki (= "se musiikki johon itse kasvoin sisälle") oli parempaa"...
 
Ei toki kaikki nykymusiikki alita arvostelukynnystä, mutta minusta on vain hyväksyttävä se karmea tosiasia, että toisinaan ajat ovat historian saatossa otollisempia ja toisinaan eivät. Näin siitäkin huolimatta että mittakaavaharha väijyy kaikkia jotka vertaavat nykyhetkeä johonkin kaukaisempaan.

rkellu: pystyykö sellaista kuin "melodisuus" mielestäsi jotenkin mittaamaan objektiivisesti?
 
Ei varmaankaan kovin täsmällisesti, mutta esimerkiksi intervallien leveys on ihan hyvä kriteeri monesti. Tällöin Debussy on huomattavan paljon vähemmän melodista kuin lastenlaulut mikä pitänee ehkä paikkansa. Tonaalinen ja modaalinen säännönmukaisuus helpon laulettavuuden perusteella lienee toinen kriteeri.

hörhö: intervallien leveys
 
Onko intervallien leveys sama asia kuin intervallien keskimääräinen laajuus? Tai intervallien laajuusjakauman hajonta?

velipesonen: Onko intervallien leveys sama asia kuin intervallien keskimääräinen laajuus? Tai intervallien laajuusjakauman hajonta?
 
Olen toivoton käsi tilastotieteessä, mutta eiköhän sieltä joku mittari löydy kun keksii.

hörhö: Olen toivoton käsi tilastotieteessä, mutta eiköhän sieltä joku mittari löydy kun keksii.
 
Merkitys, jossa minä puhun musiikin melodisuudesta, ei ole luonteeltaan tilastollinen, eli väittämäni mukaan karkeasti ottaen musiikki joko on melodista tai ei ole. Melodisuus liittyy siihen, miten musiikkiteos on rakennettu l. konstruoitu. Näin ollen en puhu esim. "musiikin keskimääräisestä melodisuudesta", sellainen ei liiemmälti kiinnosta minua.
 
(täydensin omaa esitystäni vaikkei kukaan siihen varsinaisesti antanut aihetta)

Minustakin joskus tuntui siltä, että atonaalisen musiikin melodiikka on olematonta. Pitkällisen satsitekniikan harjoittelun jälkeen korvani aukesivat ja kaikki olikin melodiaa. Näin valon ja olin yhtä kosmisen värähtelyn kanssa.

Sharkman: Minustakin joskus tuntui siltä, että atonaalisen musiikin melodiikka on olematonta. Pitkällisen satsitekniikan harjoittelun jälkeen korvani aukesivat ja kaikki olikin melodiaa. Näin valon ja olin yhtä kosmisen värähtelyn kanssa.
 
Ei melodisuus ole tonaalisuuden määrästä kiinni ollutkaan. Myös kyllin atonaalinen ollakseen atonaalinen voi olla melodista. Kyse on periaatteesta mille musiikki rakentuu.
 
Melodiikaltaan rajattukin musiikki voi olla luonteeltaan melodista.

velipesonen: Ei melodisuus ole tonaalisuuden määrästä kiinni ollutkaan. Myös kyllin atonaalinen ollakseen atonaalinen voi olla melodista. Kyse on periaatteesta mille musiikki rakentuu.
 
Melodiikaltaan rajattukin musiikki voi olla luonteeltaan melodista.
 
Minkä sitten laskisit melodisuuden ulkopuolelle? Pakostihan peräkkäisen säveltasot yksiäänisessä linjassa muodostaa melodian. Myös blokkisoinnutuksen ylä-ääni on aina melodiaa. Se on sitten täysin subjektiivista, pitääkö siitä melodiasta vai ei.
 
Jos nyt heittäisin kädessä olevan vesilasini seinään, paukuttaisin keittiön kaapin ovea kiinni ja sitten löisin nyrkillä monitoria niin eittämättä siitä syntyy lyhyt melodia. Jokainen ääni on jossain intervallisuhteessa edelliseen, olkoonkin että viritysjärjestelmä ja intervallihypyt käsitteinä ovat silloin laajempia kuin totutussa tasavireisessä viritysjärjestelmässämme. Jos toteutan tämän kaiken samalla porakone kädessä painellen liipaisinta eri syvyyksille ja näin aikaansaaden eri korkeuksista vihlovaa ulvontaa, olen tehnyt kaksiäänistä kontrapunktia!
 
Tällätapaa minä ainakin hahmotan melodiikkaa ja fraaseja silloin kun siirrytään tutusta viritysjärjestelmästä ulos hälyäänten maailmaan tai elektroniseen musiikin.

Sharkman: Tällätapaa minä ainakin hahmotan melodiikkaa ja fraaseja silloin kun siirrytään tutusta viritysjärjestelmästä ulos hälyäänten maailmaan tai elektroniseen musiikin.
 
Mä yritin joskus nuoruudessani tehdä tietokonemusiikkia, jossa kaikki kuuluvuusalueella olevat äänet olivat sallittuja ilman mitään sääntöjä.
Kukaan muu kuin mä itse ei tykännyt siitä. Muitten mielestä se ei ollut edes musiikkia.

Sharkman: Minkä sitten laskisit melodisuuden ulkopuolelle? Pakostihan peräkkäisen säveltasot yksiäänisessä linjassa muodostaa melodian. Myös blokkisoinnutuksen ylä-ääni on aina melodiaa. Se on sitten täysin subjektiivista, pitääkö siitä melodiasta vai ei.
 
Mielestäni vastasin tähän kysymykseen/kysymyksiin jo tuossa aiemmin, ja koska tämä on kirjallista viestintää en halua toistaa itseäni enempää kuin jo sorruin tekemään.
 
Jos nyt heittäisin kädessä olevan vesilasini seinään, paukuttaisin keittiön kaapin ovea kiinni ja sitten löisin nyrkillä monitoria niin eittämättä siitä syntyy lyhyt melodia. Jokainen ääni on jossain intervallisuhteessa edelliseen, olkoonkin että viritysjärjestelmä ja intervallihypyt käsitteinä ovat silloin laajempia kuin totutussa tasavireisessä viritysjärjestelmässämme. Jos toteutan tämän kaiken samalla porakone kädessä painellen liipaisinta eri syvyyksille ja näin aikaansaaden eri korkeuksista vihlovaa ulvontaa, olen tehnyt kaksiäänistä kontrapunktia!
 
Go for it! Ennen vanhaan radiossa oli mainio ohjelma nimeltä Ohjelmasiirtoketjun mittaustauko. Mietin usein mielessäni miltähän se siirtoketjun mittaaminen oikein kuulostaa. Jos joku ammattisäveltäjä ottaisi hommikseen rekonstruoida kyseisen tapahtuman ja esitellä tuloksen konkreettisena musiikkina olisin haltioissani. Tästä hänelle pitäisi tietenkin suorittaa asianmukainen palkkio, ja koska en itse ole ammatti- vaan amatöörisäveltäjä, en henno ryhtyä puuhaan.

velipesonen:
Go for it! Ennen vanhaan radiossa oli mainio ohjelma nimeltä Ohjelmasiirtoketjun mittaustauko. Mietin usein mielessäni miltähän se siirtoketjun mittaaminen oikein kuulostaa. Jos joku ammattisäveltäjä ottaisi hommikseen rekonstruoida kyseisen tapahtuman ja esitellä tuloksen konkreettisena musiikkina olisin haltioissani. Tästä hänelle pitäisi tietenkin suorittaa asianmukainen palkkio, ja koska en itse ole ammatti- vaan amatöörisäveltäjä, en henno ryhtyä puuhaan.
 
Populäärimusiikkibändi CMX rekonstruoi tuon tapahtuman Dinosaurus Stereophonicus -levyllään. Ammattisäveltäjiä heistä kukaan tuskin on ja se, miten hyvin sävellys on onnistunut on jokaisen itsensä päätettävissä enkä ota siihen sen kummemmin kantaa, ;-D.
 
Nämä keskustelut, joissa yritetään abstrahoida jotain epämääräistä käsitettä, kuten vaikkapa 'musiikki', 'riitasointi', 'taide' tai 'melodia', ovat mielenkiintoisia, mutta tuntuu, että aika usein keskustelussa esitetään vain ääripäitä: joko käsite esitetään niin tiukkana, että sen piiristä jää selkeästi käytännössä siihen kuuluvia asioita pois tai sitten se esitetään niin kattavana, että koko käsitteen merkitys käytännössä liukenee ilmaan.
 
Minun mielestäni Sharkmanin määritelmä porakoneen ja astianpesukoneen duosta alkaa mennä pelottavan lähelle tuota ääripäätä, jossa käsite sublimoituu ilmaan kun se voi tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa auditorista ilmiötä. Onhan ajatus tietenkin filosofisesti merkittävä ja itsekin kokkaillessani tykkään groovailla kattiloilla ja kaappien ovilla, mutta en ole varma, onko melodian niin laajasta määrittelemisestä enää mitään käytännön hyötyä musiikkia tai musiikin havaitsemista tutkiessa.
 
Jotain ajatuksia mitä itsellä tulee melodiakäsitteestä mieleen on se, että on jokin järjestelmä, esittäjä ja vastaanottaja, jotka yhdessä luovat tilanteen, jossa on käytännöllistä käyttää melodiaskeemoja, jotka luovat antisipatioita tilanteen etenemisestä. Baron sanoi, että hänen tietokonemusiikkikokeilujensa musiikillista olemusta on vakavasti epäilty - reaktio, johon näin sivumennen huomauttaen olen itsekin joskus törmännyt - ja todennäköisesti se on ollut kiinni nimenomaan siitä, ettei se ole sopinut vastaanottajan musiikkiskeemaan, eikä siitä, etteivätkö ne kokeilut olisi tiukastikin ottaen olleet määriteltävissä musiikiksi.
 
Niiden psykologisten ja fyysisten seikkojen selvittäminen, mitkä vaikuttavat siihen, missä vaiheessa ihmisten käsitys musiikista hajoaa, on mielenkiintoista ja siihen liittyy sen verran monimutkaisia ilmiöitä, että aineistoa riittänee vielä ainakin pariin graduun. Vaikkapa mainittu Schönberg voi kuulostaa melodiattomalta epämusiikilta kun kitarasäesteiseen laulumusiikkiin tottunut yrittää löytää tuttuja tarttumapintoja, jotain tutunkuuloista asteikkokulkua, referenssipistettä tai sointuja - neuroverkkojen yrittäessä venyttä työmuistin rajoja, mutta siinä epäonnistuen, sillä niitä tuttuja rytmejä eikä sointuja ole ja säveletkin tuntuvat moniäänisessä kudoksessa pomppivan spatiaalisesti sinne tänne. Esteettistä elämystä se ei estä ja kenties tämä uuden maailman löytänyt kuuntelija innostuu siitä, assimiloi melodiaskeemoihinsa uutta materiaalia ja pian hänen päänsä ei mene siitä musiikista tukkoon ja hän alkaa löytää sieltä niitä kauniita melodioita.
 
Koska olen nöösi, täytyy laittaa vielä disclaimer, että en tietenkään tuolla äskeisellä kappaleella tarkoita, ettäkö Schönbergin musiikista tykkäämättömät olisivat vähemmän kehittyneitä tai mitään muutakaan sellaista, ;-D.

En ole nukkunut vuorokauteen, joten olo on hieman hiprakkainen. Silti minusta tuntuu, että kokarekin musiikkipsykologinen lähestymistapa on tässä suhteessa hedelmällisin.
 
Musiikin elämyksellinen teho perustuu mielestäni ennen kaikkea jatkuvuudelle, odotuksien lataamiselle - tonaalisen (ja muun perinteisen) musiikin yhteydessä voidaan puhua skeemoista - ja niihin vastaamiselle. Dramaturgia syntyy yllätyksien sijoittelusta: edetäänkö arvaamattomin sointuliikkein, dynamiikoin tai sen sellaisin, ja kuinka paljon melodioissa esitellään uutta pelkän muuntelun ja kertauksen sijaan.
 
Traditionaalisen musiikin ulkopuolella mitään valmiita odotuksia ei voi kuitenkaan olla. Jokainen sävellys pohjautuu johonkin uuteen, vielä selkiytymättömään logiikkaan. Tästä syystä modernistinen teos ei voi yltää ensikuulemalla samaan tehokkuuteen kuin klassinen kappale - joka nojasi ehkä puuduttavankin pedanttisesti vakiintuneisiin standardeihin - tai romanttinen sävellys, joka tarjoaa takuuvarmoja yllätyksiä olematta kuitenkaan liian erikoisuutta tavoittelevaa.
 
Mutta olisi hölmöä kiistää atonaalisen musiikin arvo vain tähän vedoten. Uudemmassa musiikissa on vain omaksuttava sen erilainen ja työteliäämpi kuuntelutapa. Täysipainoista nautintoa on turha odottaa kokoevansa jo ensimmäisen minuutin aikana. Usein koko teos on opittava ikään kuin ulkoa, ennen kuin sen käänteet herättävät selkeäpiirteisen hahmon, eräänlaisen kartan, jonne yksittäiset ilmiöt asettuvat. Tätä puhdasta nautintoa edeltävää kuuntelua voisi kutsua oppimisvaiheeksi.
 
Sitten kun teoksen logiikka on ehkä useidenkin kuuntelukertojen jälkeen iskostunut mieleen, ei ole enää syytä, miksi se ei pystyisi yhtä järisyttäviin elämyksiin kuin perinteisiin nojaava musiikki parhaimmillaan yltää. Osaamme tarkkailla musiikillisia ilmiöitä monimutkaisestakin tekstuurista, iloita nykysäveltäjän kontrapunktisista oivalluksista, ilmiömäisestä melodisesta keksinnästä, muodon suvereenista hallinnasta, draaman tajusta ja niin edelleen. Hälystä alkavat erottua selkeät ääriviivat, sumu hälvenee älyn loiston tieltä.

velipesonen: Kyllä.
 
miten?
 
jos musiikki on sekä kulttuurisidonnaista, että riippuvaista mm. kuuloelimen ja aivojen rakenteesta, niin miten se voi olla myös "objektiivista"? se on ristiriitainen väite.
 
velipesonen: Kyllä.Kuka tahansa paitsi pieni vähemmistö musiikillisesti kuuroja alkaa fantasioida melodioita esim. afrikkalaista rumputulta tai urkupistemassoja sopivalla voimakkuudella kuunnellessaan. Se ei tee musiikista vielä melodista.
 
totta, mutta ilmeisesti tarkoitat "melodisuudella" sellaista melodiaa joka koetaan miellyttäväksi? eri ihmiset kokevat eri melodiat miellyttäviksi.
 
velipesonen: Hyperkompleksi rakenne ja sen vastakohta, olkoon hypokompleksi, voivat olla mielenkiintoisia, ja sävelteos voi olla samanaikaisesti hyper- ja hypokompleksi eri tasoilla. (Informaatioteoreetikot puhuvat hyperkompleksin rakenteen tai tilanteen kohdalla suuresta redundanssista.) Inhimillinen erotus- ja tiedostamiskyky on rajallinen molempien ääripäiden suhteen, ja moni minimalismiin luettu säveltäjä operoi tämän alarajan parissa. Oletan tämän inhimillisen ja "yleispätevän" raja-arvon olevan sama, samoin kuin ylälaidassa. Oikeastaan voidaan sanoa, että operoidessaan käsityskyvyn ylä- ja alapuolella säveltäjä yksiselitteisesti hukkaa informaatiota. Silloin ei auta kompensoida hyperiä hypolla koska se ei muuta mitään, tai liimata päälle jotain, koska se on kosmetiikkaa. Itseensä ja ympäröivään todellisuuteen mystisesti suhtautuva muusikko voi tietenkin mystisyydellään legitimoida itselleen mitä hyvänsä.
 
en ole varma mitä tarkoitat, mutta mielestäni maailmankaikkeuden rakenne ei ole ihmisjärjen saavutettavissa eikä sitä tulla koskaan "tajuamaan" kokonaisuudessaan. siten se millaisesta musasta pitää on aina jollakin tavalla irrationaalista ja ihan hyvä niin...
 
velipesonen:Vakaa näkemykseni on, että säveltaiteilijan pitäisi operoida ensisijaisesti esittämieni ylä- ja alarajojen välisellä alueella.
 
minun mielestäni säveltaiteilija saa tehdä mitä lystää koska kauneus ei ole matematiikkaa...
 
velipesonen:Ei tarvita länsimaista henkilöä arvioimaan melodisuutta musiikissa; on eri asia, millaiset tai miten rakentuneet melodiahahmot tuntuvat viehättäviltä, ja se on totta kai kulttuurisidonnaista.
 
jos se on kulttuurisidonnaista, niin miten se voi olla myös objektiivista?
 
velipesonen:Rakenteen yhtenäisyys tai epäyhtenäisyys ovat matemaattisesti määritettävissä olevia arkipäiväisiä asioita.
 
okei, mutta onko sitten täysin yhtenäinen melodia kaunis? tai täysin epäyhtenäinen?
 
jos ei, niin miten melodian yhtenäisyys on mitattavissa subjektiivisen havainnon ulkopuolisesti?
 
velipesonen:Ei toki kaikki nykymusiikki alita arvostelukynnystä, mutta minusta on vain hyväksyttävä se karmea tosiasia, että toisinaan ajat ovat historian saatossa otollisempia ja toisinaan eivät. Näin siitäkin huolimatta että mittakaavaharha väijyy kaikkia jotka vertaavat nykyhetkeä johonkin kaukaisempaan.
 
kenen kannalta?
 
jotta tuollaisen väitteen voi esittää on myös oletettava, että on olemassa yks absoluuttinen "musiikillinen totuus" jota vasten kaiken voi mitata. minä en usko sellaiseen, koska en ole tavannut koskaan kahta ihmistä - tai kuullut sellaisesta - jolla olisi täysin identtinen musiikkimaku...

rkellu: miten?
 
jos musiikki on sekä kulttuurisidonnaista, että riippuvaista mm. kuuloelimen ja aivojen rakenteesta, niin miten se voi olla myös "objektiivista"? se on ristiriitainen väite.
 
totta, mutta ilmeisesti tarkoitat "melodisuudella" sellaista melodiaa joka koetaan miellyttäväksi? eri ihmiset kokevat eri melodiat miellyttäviksi.
 
en ole varma mitä tarkoitat, mutta mielestäni maailmankaikkeuden rakenne ei ole ihmisjärjen saavutettavissa eikä sitä tulla koskaan "tajuamaan" kokonaisuudessaan. siten se millaisesta musasta pitää on aina jollakin tavalla irrationaalista ja ihan hyvä niin...
 
minun mielestäni säveltaiteilija saa tehdä mitä lystää koska kauneus ei ole matematiikkaa...
 
jos se on kulttuurisidonnaista, niin miten se voi olla myös objektiivista?
 
okei, mutta onko sitten täysin yhtenäinen melodia kaunis? tai täysin epäyhtenäinen?
 
jos ei, niin miten melodian yhtenäisyys on mitattavissa subjektiivisen havainnon ulkopuolisesti?
 
kenen kannalta?
 
jotta tuollaisen väitteen voi esittää on myös oletettava, että on olemassa yks absoluuttinen "musiikillinen totuus" jota vasten kaiken voi mitata. minä en usko sellaiseen, koska en ole tavannut koskaan kahta ihmistä - tai kuullut sellaisesta - jolla olisi täysin identtinen musiikkimaku...
 
Intä sinä vaan.
 
Absoluuttisen musiikillisen totuuden kannalta ja olemassaolosta on sanottava, että vaikka sellaiseen uskoisi, asialla ei olisi paljoa merkitystä koska tällaisen totuuden löytäminen edellyttää tietämystä ja varmaan myös keinoja joita me emme toistaiseksi tunne.

me ei koskaan tulla löytämään "Totuutta". typeriä ihmisiä tulee olemaan aina, kärsimystä tulee olemaan aina, kusipäitä tulee olemaan aina, kuolemaa tulee olemaan aina, paskoja bändejä tulee olemaan aina jne..
 

 
"totuuden löytäminen sitten joskus" on koko modernismin sun muun hevonpaskan pakkomielteinen naurettavuus...

Värikästä kieltä voi käyttää mutta miksi sen pitää painottua ruskeaan?

oletko sitten tuosta eri mieltä?
 
olen tehnyt aiheesta kandin työn ja lukenut siitä ihan vitusti enkä näe mitään syytä olettaa että jotain absoluuttista musiikkimakua olisi olemassa jota vasten musiikin hyvyyttä voisi mitata.
 
joo, olen ehkä samaa mieltä siitä, että suurin osa tämänhetkisestä musiikista "on" paskaa, mutta minun paska on todennäköisesti erilaista kuin sinun paska. pidän myös joistakin nykyajan pop artisteista kuten joistakin amy winehousen ja katy perryn biiseistä joita sinä todennäköisesti pidät täytenä paskana ja ihan sama - sama pätee varmaan moniin biiseihin joista sinä pidät.
 
pidän myös tämänhetkisestä jenkkilän itärannikon rokkimeiningistä, vaikken rokkia juuri enää kuuntelekaan. aina on jotain hyvää ja jotain paskaa piditpä millaisesta musasta tahansa.

rkellu: oletko sitten tuosta eri mieltä?
 
Pyydän tässä vaiheessa lukemaan tarkemmin mitä olen tässä aiemmin kirjoittanut.