Klassinen ›

Tämä menee IHAN TÄYSIN ohi aiheen, mutta kiusaanpa teitä silti
 
Kun olin pieni, äiti laittoi miut muskariin, ja on kyllä itte ihan taysin epämusikaalinen. Sieltä muistan kaks asiaa: me katottiin yhen kerran pianon sisään, ja se toinen kerta... NIIN:
 
Koko se muskarin ryhmä, kaikki pikku-nasut istui piirissä muskarinopen kanssa. Sitten mie viittasin, ja sanoin sille opelle, että mulla on oma laulu, ja olin tosi innoissani. Muskarinope tietenkin kannustavana kehotti minnuu laulamaan sen ääneen, ja tietenkin lauloin. Se vaan oli sattumoisin se mun eka sävellys: "Muskarissa on tylsää", ja oli aika näkemisen arvoinen sen tätin ilme sen jälkeen!!!!! HiHii... ;)
 
Ja enpä kauan ollu siellä muskarissa, kun äiti sai kuulla tuosta. Seuraavan musiikkiharrastuksen aloitinkin sitten pari vuotta sitten, ja siis nyt soitan kontrabassoa.

"kysy mitä vain" palstalla väitetään sen kummemmin aiheeseen itse perehtymättä, että mozartin suku ei olisi jatkunut meidän päiviimme saakka kuten ludwig van beetoven suku jonka 7 sisaruksesta yhden veljen 5 lapsen jälkeläiset asuvat nykyään amerikassa.
 
Mozartin 2 lapsella ei ollut jälkeläisiä ja mozartin bäsle?serkun, maria anna thekla mozartin avioton tytär, tai oliko se tämän poika, ei saanut myöskään lapsia, joten juttu mozartin suorasta jälkeläisestä saattaa olla vain uutis ankka, tai muuten väärää tietoa, jonka olen kopioinut 1990 painetun hesarin lehtijutusta tai kolumnista, täällä berlin, "nuori mozart ei harrasta musiikkia". Olen kuitenkin kiinnostuneempi nykyään melartin tuukkasen ja karjalaisen sinfonioista ja sinfonisista runoelmista enemmän kuin vaikka sindingin jonka tunnelmaltaan auvoisat ja kepeän valoisat tämän lajityypin teokset soivat yle klassisellakin.kyllä suomipojat o parempia.

mozartin sisarella nannerlillakin tosin oli epämusikaalinen poika, leopold von berchtold, joka toimi tullivirkailijana v. 1810 alkaen innsbruckissa, mutta en tiedä oliko hänellä lapsia.

Moi.
 
Oma ajatus aiheesta on se ettei geeneillä ole suoranaista vaikutusta musikaalisuuteemme.
 
Miten kukakin sitten musikaalisuuden käsittää...
 
Välillistä kylläkin.
 

 
kontrabasisti: Tämä menee IHAN TÄYSIN ohi aiheen, mutta kiusaanpa teitä silti
 
Kun olin pieni, äiti laittoi miut muskariin, ja on kyllä itte ihan taysin epämusikaalinen. Sieltä muistan kaks asiaa: me katottiin yhen kerran pianon sisään, ja se toinen kerta... NIIN:
 
Koko se muskarin ryhmä, kaikki pikku-nasut istui piirissä muskarinopen kanssa. Sitten mie viittasin, ja sanoin sille opelle, että mulla on oma laulu, ja olin tosi innoissani. Muskarinope tietenkin kannustavana kehotti minnuu laulamaan sen ääneen, ja tietenkin lauloin. Se vaan oli sattumoisin se mun eka sävellys: "Muskarissa on tylsää", ja oli aika näkemisen arvoinen sen tätin ilme sen jälkeen!!!!! HiHii... ;)
 
Ja enpä kauan ollu siellä muskarissa, kun äiti sai kuulla tuosta. Seuraavan musiikkiharrastuksen aloitinkin sitten pari vuotta sitten, ja siis nyt soitan kontrabassoa.
 

 
:D, tismalleen aiheeeseen sopiva tositarina, noinhan se "musikaalisuus" usein jälkikasvun kautta toteutetaan.
Ja vaikka kommentti onkin jo vuosikymmenen takaa, ajaton yhtäkaikki.
 
Muskariaikaa (lyhyttä) en muista kuin hämärästi, mutta jossain opiston kokeissa muistan hivenen varttuneempana kärsineeni, ja kun instrumentiksi valkattiin testitulosten perusteella sello/viulu, vanhempanikin olivat sitä mieltä että jos nyt ei kuitenkaan.
 
Mutsi soitti pianoa, joten me kakaratkin kyseiseen puuhaan pakotettiin.
Ja toooosivanhan mummelin opissakin useampia vuosia lahjottiin käymään.
Kitara oli jo tuolloin se instrumentti jota olisin halunnut soittaa, mutta ei: "pianonsoitto antaa hyvät perustiedot ja -taidot minkä tahansa muun instrumentin soittoon".
 
Ja kissan viikset antaa.
Jos ei kiinnosta.
Klasaristygejä pimputellessa ei kasvanut kuin antipatiat klassista musiikkia kohtaan, eikä klassista tullut kuunneltua lainkaan ennen kolmannelle kymmenelle siirtymistä.
 

 
Kokemustani olen myös aina sopivan tilaisuuden kohdalle sattuessa koettanut kanssaeläjille jakaa.
 
Kerrankin Riksussa herra Grändin musaliikkeen tiskillä notkuessamme paikalle tuuppasi nuorehko isä, lapselle pianoa olis ollut tarvis. Sähköistä nyt ensalkuun.
 
Ukon käytöksestä paistoi vahvasti läpi kotiin jätetyn pikku pigviinin haluttomuus koko musatouhuun, piano kun ei ollut se ensimmäinen, eikä toinenkaan vaihtoehto jota oli "kokeiltu".
 
Ilme ja hiljaisuuden laskeutuminen olikin mieleenpainuva kun oli ihan pakko tokaista: "Mutkin pakotettiin pienenä soittamaan pianoa, ja musta tuli basisti".
 
Epätoivo ja vastenmielisyys paistoi ukon kasvoilta kun ko. tulevaisuudennäkymä oman tyttären kohtalona iskostui mielikuvituksen maalailemaan maisemaan.
 
Sanaakaan sanomatta marssikin sitten ovesta ulos.
 
Pahoittelin toki potentiaalisen asiakkaan pelottelua, vain kuullakseni että turha surra, kyllä se viimeistään seuraavalla viikolla jo on uuden instrumentin keksinyt.
 
Ja oli kans.
 

 
T:Samuli