Klassinen ›

Kotimaiseen TOP5:een kuuluu Anssi Tikanmäki.

JET: Mutta valitettavaa on se, että vaikka huippumateriaalia molemmilla onkin, ei sen määrä yllä samoihin korkeuksiin (lähellekään) kuin suurimmilla klassisilla säveltäjillä, jotka olivat supertuotteliaita ja tekivät laatumusiikkia kuolemaansa saakka.
 
mitä vitun väliä?

sub zero: No entäs Kari Peitsamo ja Prince? Liittyisköhän tuo klasarisäveltäjien vanhuuteen asti ulottuva luovuus jotenkin siihen säveltämisen muodolliseen osaamiseen?
 
Joo kai siitä voi ammentaa ja kyse on myös arvostuksista: poppi on nuorisokulttuuria, klasari taas arvostaa vanhuuden viisautta. Noin pikkusen kärjistäen :)
 
Mut ne on skenet tai kylät on rakentuneet vastaavasti. Nelikymppisellä popparilla on valinnan paikka. Vähän niinkuin jalkapallossa. Klasarissa taas nelikymppinen on vielä juniori.
 
Tapailin tuossa eilen Beethovenin 15. pianosonaatin andantea ekaa kertaa. Tuli sellanen olo että eiköhän tämä ole jo kuultu. Beethovenilla oli aika voimakkaat kliseet. Hyvät kliseet, mutta silti. Ei musta klasarisäveltäjien jonkinlaista loputonta luovuutta kannata fetissoida, kyllä sieltä välillä on tullut huttua siinä missä muillakin.
 
Poppispuolella taas tää kiinnitti huomion: http://www.levonhelm.com/electric_dirt.htm
, heebo täyttää 70 ensi toukokuussa ja on ihan liekeissä. Veikkaan että Princekin tulee tekemään rikasta ja hyvää matskua vielä pappaiässä.
 
Se on hyvä jos jonkinsortin musiikkikylien välinen ekumenia jatkuu. Poppispuolella syvennetään vähän sitä ilmaisua, esmeks Battles on musta hyvä esimerkki tästä. Ja klasaripuolella opitaan poppareilta. Ja sit voisi alkaa unohtaa tätä henkilökulttia, johon tämänkin topiikin otsikko viittaa, mikä vaivaa sekä poppis- että klasaripuolta.

HarriP: Joo kai siitä voi ammentaa ja kyse on myös arvostuksista: poppi on nuorisokulttuuria, klasari taas arvostaa vanhuuden viisautta. Noin pikkusen kärjistäen
 
Ei kyllä selitä mitään. Eiköhän Yesterdayta arvostettaisi, vaikka Macca olisi sen säveltänyt 90 eikä 23 vuotiaana.
 
Tapailin tuossa eilen Beethovenin 15. pianosonaatin andantea ekaa kertaa. Tuli sellanen olo että eiköhän tämä ole jo kuultu. Beethovenilla oli aika voimakkaat kliseet. Hyvät kliseet, mutta silti. Ei musta klasarisäveltäjien jonkinlaista loputonta luovuutta kannata fetissoida, kyllä sieltä välillä on tullut huttua siinä missä muillakin.
 
Beethoven nimenomaan on aika uskomaton tapaus, kun se pystyi vielä ennen kuolemaansa löytämään uuden inspiraation ja tekemään entistä parempia sävellyksiä uudella tyylillä.

sub zero: Ei kyllä selitä mitään. Eiköhän Yesterdayta arvostettaisi, vaikka Macca olisi sen säveltänyt 90 eikä 23 vuotiaana. Beethoven nimenomaan on aika uskomaton tapaus, kun se pystyi vielä ennen kuolemaansa löytämään uuden inspiraation ja tekemään entistä parempia sävellyksiä uudella tyylillä.
 
No McCartney ei säveltänyt sitä 90-vuotiaana. Ja Beethoven, jeps, olen ihan samaa mieltä, säveltäjien A-sarjaa, uskomaton tyyppi. Halusin vaan tuoda esiin oman yllätykseni siitä kuinka itseään toistavaa senkin musa toisinaan on ... mut tiedän kyllä että sieltä loppupuolelta löytyy varsin hillitöntä settiä.
 
Anyways.
 
Tuli mieleen tällasia esimerkkejä koskien sitä mitä klasari voisi oppia poppareilta. Musta olisi kiva jos olisi
- säveltäjäkollektiivi, siis klasari-, jonka sävellykset pistetään kollektiivin nimiin eikä yksilöiden.
- klasarisäveltäjä joka duunaa 4 biisiä tai biisin aihiota päivässä, a'la Stargate.
- elektronisen/käsitellyn musan säveltäjä joka ottaisi sonicsit haltuun samalla tasolla kuin joissain poppisproduktioissa ... tää liittyy nyt suoraan siihen aiempaan Bad kommenttiin.
 
Edit: noi esimerkit yllä ovat siis juttuja jotka kiinnostavat mua. Jos myös niin sähköposti löytyy profiilista. Klasari mulle tarkoittaa non-poppia, paitsi että ei kai ole syytä sulkea pois poppiakaan. ;)

McCartneyn kohdalla parhaiden melodioiden laatu on huikea, eikä minulle tule mieleen juuri yhtään klassisen puolen säveltäjää, jonka melodiat olisivat samalla tavoin rakentuneita. Enkä löydä myöskään viihde- tai iskelmäsäveltäjien joukosta, joten Macca on täysin originaali siinä suhteessa.
 
Kun melodioista puhutaan, niin joku tuollainen välimerellinen tutkimussuunta on varsin antoisa, kaikilla musiikinaloilla. Bizét, Verdi, Puccini jne. Ei heistäkään kukaan pärjää Maccalle. Oletteko esimerkiksi huomanneet, ettei Maccan Fabsille tekemissä biiseissä juurikaan pelailla sekvenssillä siinä missä esim. suomalaiset säveltäjät suorastaan rypevät niissä kun niistä on hyvä ottaa tukea.
 
Mutta taiteilijoiden rankkaamisessa kokonaisongelman hajottaminen osaongelmiksi, jotka sitten ratkaistaan erikseen ja saadaan lopputulos, ei ole mielestäni oikea tapa. Eikä edes omaperäisyyden asteen mittaaminen.

Juuri näinhän Bach tekee jonka sekvenssityyli toccatoissa on eräänlaista harmonista löytöretkeilyä ja modernimpaa kuin mitä hän myöhemmin sävelsi akateemista kontrapunktista satsia kirjoittaessaan
 
Puccinin veroinen tai ehkäpä tätäkin tunnevoimaisempi ja melodisesti vuolaampi pohjoismaisen verismin edustaja on oopperoissaan Pohjolan Pucciniksi mainittu Tauno Pylkkänen, Tuntematon sotilas, Mare ja hänen poikansa, Opri ja Oleksi, Bathseba, Sudenmorsian jne. jonka sävelkieli ei ole lainkaan niin älyllisen konstruktiivisuuden leimaamaa kuin aikakauden modenistien sarjallinen, dodekafoninen tekniikka, sikäli kun tämä älyllisyys ei ole vain puhtaan älyn immanentiksi tullutta ahdasmielisyyttä, teknistyneisyyden ja tieteellistyneisyyden tiedostavan laskelmoivuuden tuloksena, jossa alitajuntainen intuitiivisuus on tukahdutettu ankaralla musiikillisella lainsäädännöllä ja taideteoksesta on tullut totaalisen käsitettävä ja organisoitu objekti jonka teoretisoiva matemaattinen systeemi on ennaltamääräävä jo ennen varsinaisen teoksen syntyä.
 
Nykyään ja koko 1900-luvulla on vain niin että moninaisten musiikillisten tyylien runsas kirjo ja pirstaloituneisuus antaa nuorille taiteiljoille ainutlaatuisella tavalla lukemattomia potentiaalisia mahdollisuuksia löytää oma persoonallinen sävelkielensä jollaiseen 1700-luvun tyylillisesti rajoittunut klassismin aikakausi ei olisi antanut vastaavanlaisia eväitä, jolloin vallitsi eräänlainen linqua franca, kaikille yhteinen ilmaisukieli ja melodisharmoninen sanasto ja syntaksi, joka osaltaan vaikutti siihen että vain muutamat tuon kultaisen aikakauden luovat henget ovat nousseet muita päätä pidemmiksi ja tuottaneet jotakin iätöntä ja ajatonta ikuisesti pätevää taidetta kun ylivoimaisesti muut yrittelijät, joita suuret ajatukset kaihtoivat ovat jääneet unohduksiin ja kadonneet repertoaarista.

velipesonen: McCartneyn kohdalla parhaiden melodioiden laatu on huikea, eikä minulle tule mieleen juuri yhtään klassisen puolen säveltäjää, jonka melodiat olisivat samalla tavoin rakentuneita. Enkä löydä myöskään viihde- tai iskelmäsäveltäjien joukosta, joten Macca on täysin originaali siinä suhteessa.
 
Jos McCartneyn melodiat kuulostavat paremmilta kuin klassisen musiikin, niin se johtuu vain siitä, että klassisessa musiikissa (tai sen klassikoissa) on - toisin kuin populaarimusiikissa - niin paljon hyviä melodioita, että niihin tavallaan turtuu. Joku semmoinen vähän vähemmän huippukin melodia jostain kuuluisan säveltäjän sinfoniasta olisi populaarimusiikin kriteereillä ihan vitsin hyvä.

sub zero: No entäs Kari Peitsamo ja Prince?
 
Todella kovia, mutta ei musta Princen UUDET levyt ole huikeita. Tosin on se hyvässä vedossa vieläkin, muttei parhaimmassaan. Suuret klasarit yleensä paranevat aina vaan.
 
Pauli oli kova melodikko, kuten Brian Wilson, ABBAn miehet, Gösta Sundqvist ja monet. Mutta kyllä parhaat melodikot on klassisen puolella - Mielestäni!

JET: Pauli oli kova melodikko, kuten Brian Wilson, ABBAn miehet, Gösta Sundqvist ja monet. Mutta kyllä parhaat melodikot on klassisen puolella - Mielestäni!
 
Juu, turha tästä on väitellä, mutta minä laitan Maccan ihan eri kastiin kuin Göstan, ruåtsalaismiehet ja jopa Wilsonin. Olen myös ihmetellyt että miksi se Prince on niin suosittu kun enimmäkseen onnistuu olemaan pelkästään tyylikäs.
 
Jotain outoa klassaripuolen tyyppien ajatusmaailmasta kertoo muuten se, että EP Salonen muutama vuosi sitten väitti Radioheadin ja Toolin käyttävän kaikissa kappaleissaan "schubertiaanista laulumuotoa". Eihän tuo pidä missään nimessä paikkaansa, millä korvilla sekin oikein kuuntelee. Radioheadin muotorakenteet ovat milloin mitäkin.

Minusta poppareista runsasmelodisimpia ovat ABBA ja Gösta. Standardeja puhtaan popin säveltämiselle asettelivat 60-luvulla esim. monessa suhteessa samantyyliset Paulit - McCartney ja Simon - sekä tietysti Brian Wilson. Nämä kuuluvat ns. kevyen musiikin säveltäjien kärkeen omilla listoillani.
 
Anteeksi kun jankkaan, mutta en vain jotenkin ymmärrä, miksi ne helmet loppuvat aina popmusiikin tekijöillä ennen vanhuutta. Esim. Beach Boysin, Beatlesin ja Simon & Garfunkelin suuret laulunkirjoittajat tekivät todellisia klassikoita nuorena, siis samassa iässä kun klassiset mestarit! Pet Soundsia säveltäessän Brian Wilson oli samanikäinen kuin Macca Yesterdayta kirjoittaessaan eli yhtä vanha kuin Paul Simon tehdessään Sound of Silencen. 23 vuotta. Siitä 10 vuotta eteenpäin niin samanlaista klassikkoa ei enää tullut (paitsi Simonilla oli kova sooloura, mutta entä nykyään?)
 
Vaikuttiko kuuluisuus ja suosio näitten säveltäjien luovuuten vähentävästi vai mistä kiikastaa?

JET: Minusta poppareista runsasmelodisimpia ovat ABBA ja Gösta.
 
Melodioitahan Göstalla on, mutta onko ne niin ihmeellisiä... Luulisi, että göstan musaa olisi käännetty jo muillekin kielille enemmän (tai tullaan ainakin kääntämään) jos se on niin kova.
 
Vaikuttiko kuuluisuus ja suosio näitten säveltäjien luovuuten vähentävästi vai mistä kiikastaa?
 
Ilmiö on mun mielestä leimaava koko populaarimusiikille eikä vain näille säveltäjille.
 
Luulen, että erot klasariin liittyvät varmaan säveltämisen formaaliin opetteluun klassisessa musiikissa, mikä johtaa siihen, että luovat ihmiset ikään kuin myös ymmärtävät oman luovuutensa jotenkin paremmin ja tajuavat sen, että mikä siinä hyvässä sävellyksessä oli hyvää tjsp. tietysti hyvin vaikea ilmaista.
 
En ole vielä uskottavampaa hypoteesia kuullut.
 
Psykologiassa on tutkittu taiteilijoiden luovia ikäkausia, ja käsittääkseni juuri muusikoilla se sijoittui suhteellisen aikaisiin ikävuosiin. Tämä voi olla yksi taustatekijä, että aivot ovat luovemmassa tilassa nuorempana. Tosin sitten tarvitaan erikseen selitys sille, miksi klasarisuuruuksilla näin ei ollut (tuo formaali osaaminen voi olla osa selitystä)

JET: Minusta poppareista runsasmelodisimpia ovat ABBA ja Gösta. ...
 
Pitäisi kaiketi arvioida myös melodioiden laatua eikä pelkästään määrää.
 
Anteeksi kun jankkaan, mutta en vain jotenkin ymmärrä, miksi ne helmet loppuvat aina popmusiikin tekijöillä ennen vanhuutta. ...Vaikuttiko kuuluisuus ja suosio näitten säveltäjien luovuuten vähentävästi vai mistä kiikastaa?
 
Ehkäpä helmien loppumisen huomaaminen on poppareiden kohdalla helpompaa koska heidän musiikkiaan voi ylipäätään kuulla jossain. Ainahan voi tehdä niinkin viisaasti, että kolmikymppisenä siirtyy modernin nykymusiikin säveltäjäksi, jolloin kenelläkään ei ole asiaa tulla puhumaan luovuuden tyrehtymisestä yhtään mitään, koska nykyaikainen tyyli on poliittisen korrektiuden oppien mukaan suurinta luovuutta.

JET:Anteeksi kun jankkaan, mutta en vain jotenkin ymmärrä, miksi ne helmet loppuvat aina popmusiikin tekijöillä ennen vanhuutta.
 
Veikkaan että syyt ovat samoja kuin ne miksi monet popparit ajavat itsensä hautaan tai sen partaalle hyvin nuorella iällä, kun taas klasarit harvemmin. Kuinka nopeasti sitä kynttiläänsä haluaa polttaa.
 
Edit: olen kuullut huhuja että songwriterien kultakausi sijoittuu usein 40-50 vuoden paikkeille, siis popissa. Mut ne ei rällästäkään kiertueilla.

velipesonen: koska nykyaikainen tyyli on poliittisen korrektiuden oppien mukaan suurinta luovuutta.
 
Aistin mielestäni sanojesi takana sentimentin jonka takia säkin voisit tykätä tästä:
http://www.artsjournal.com/postclassic/
 
Ok, sillä on minimalismitakertuma, mutta avarakorvainen proffa kirjoitustensa perusteella.

Göstan sävellykset ovat paitsi runsaita, myös erittäin hienoja. Miehellä on muuten klassisen tausta ja sen kuulee. Kyllä Leevi & the Leavingsin biisit ovat sävellyksinä ilman muuta hyviä ja kekseliäitä verrattuna kehen tahansa kevyen musiikin tekijään.
 
Sama pätee Abbaan, Beatlesiin, Beach Boysiin, Simon & Garfunkeliin ja tietysti moniin esim. Motown-lauluntekijöihin, soul-funk-muusikoihin jne.
 
Ei musta runsas melodiikka ole sen parempaa välttämättä kuin vähemmän runsas, selkeämpi. Kunhan kiinnitin huomiota näihin Pohjoismaisen popin edustusbändeihin ja siihen, että niitten biisit ovat ehkä vielä enemmän pakattu täyteen melodisia yksityiskohtia kuin jenkkiläisillä (Simon & Garfunkel, Beach Boys) ja brittiläisillä (Beatles) kollegoillaan.
 
Mutta oli miten oli, klasareiden on kai hyväksyttävä se, että popin puolella askartelee hemmetin lahjakkaita säveltäjiä. Klassisen pitkässä ja ylväässä historiassa niitä on toki enemmän (ja suurimmat säveltäjät ovat klassisia säveltäjiä, IMHO), mutta popin saralla on omat mestarinsa, joiden sävellykset kestävät aikaa ja kuuntelua. Näin se vaan on.

JET: ... popin saralla on omat mestarinsa, joiden sävellykset kestävät aikaa ja kuuntelua. Näin se vaan on.
 
Olivathan J.S.Bachinkin sävellykset tavallaan populaarimusiikkia koska ne oli sävelletty kirkolliseen käyttöön.
 
Klassisen musiikin konteksteissa parasta on klassisuus sinänsä, kyky ylläpitää vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen arvomaailmaa joka perustuu selkeydelle ja kauneudelle.

velipesonen: Olivathan J.S.Bachinkin sävellykset tavallaan populaarimusiikkia koska ne oli sävelletty kirkolliseen käyttöön.
 
Ymmärrän pointtisi. Silti on olemassa tietyt musiikilliset tekijät, jotka ihan selvästi erottavat klassisen ja populaarimusiikin toisistaan. Tarkoitan, että vaikka klassinen teos olisi suosittu, ei se silti olisi populaarimusiikkia, eikä epäsuosittu, maallikkojen hyljeksimä ja laadukas kevyen musiikin teos ole klassista. En tiedä yhtään teosta, josta ei tietäisi kuuluuko klassiseen VAI popuularimusiikkiin.

JET: Ymmärrän pointtisi. Silti on olemassa tietyt musiikilliset tekijät, jotka ihan selvästi erottavat klassisen ja populaarimusiikin toisistaan.
 
Ainakaan minä en pysty tuota eroa havaitsemaan. Vaikka kuinka perehtyisin musiikin historiaan, tuskin sittenkään. Japanin keisarillisessa hovissa oli ennen sääntö, jonka mukaan tietyissä virallisissa tilaisuuksissa saa soittaa aivan mitä tahansa musiikkia, ihan mitä hyvänsä, kunhan se on yli 500 vuotta vanhaa.
 
Uppoamatta pahemmin semantiikkaan lisäisin, että populaarimusiikki yleisimmän määritelmänsä mukaan ei sisällä ns. kansanmusiikkia, vaikka sananmukaisesti kansanomaista tarkoittaakin. Minun on joskus vaikea erottaa toisistaan myöskään klassista ja kansanmusiikkia. Jos mennään vaikkapa 1500-luvun lopulle ja kirkollisen musiikin ulkopuolelle, eron tekeminen on hyvin hankalaa.

1. W.A. Mozart
-merkittävimmistä teoksista mainittakoon Don Giovanni, c-molli-pianokonsertto, 40. sinfonia, klarinettikonsertto ja Così fan tutte
2. L. van Beethoven
-9. sinfonia, 5. sinfonia, viulukonsertto, 14. jousikvartetto ja Missa Solemnis
3. J.S. Bach
-h-molli-messu, die kunst der fuge, das wohltemperierte klavier, 1. brandenburgilainen konsertto ja Matteus-passio
4. F.P. Schubert
-9. sinfonia, pianokvintetto, Alfonso ja Estrella, 14. jousikvartetto ja 2. sinfonia
5. G.F. Händel
-Solomon, Messias, Julius Caesar, Ilotulitusmusiikki ja Vesimusiikki