Klassinen ›

1. BELA BARTOK
2. IGOR STRAVINSKI
3. GEORGE GERSHWIN
4. DIMITRI SHOSTAKOVICH
5. ANTONIN DVORAK

Nyt taas kerran muutan, mutta uusi lista on tällainen
 
1. GUSTAV MAHLER
2.GEORGE GERSHWIN
3.MAURICE RAVEL
4.ERIK SATIE
5. JEHAN ALAIN

Järjestykseen en kykene mitenkään laittamaan, mutta kokeilenpa mitkä viisi nimeä tulevat ensimmäisenä mieleen....
 
J.S. Bach
Maurice Ravel
Jean Sibelius (lähinnä myöh. sinfoniat)
J. Brahms
 
ja sitten ei voi valita oikein... sanotaan että tämän jälkeen järjestyksessä viides on sillisalaatti johon kuuluu vaikkapa Bartok, Debussy, Stravinsky, Poulenc, Vaughan Williams, Rahmaninov..
.

Luinpa noita aiempia... miksi esim Mozart puuttuu listasta? Siksi kai, että lähinnä vain Requiem iskee todella kovaa.
 
Olisi hauska koota jonkinlainen ristikorrelaatio siitä, mitä ns. kevyttä musiikkia diggaa eri klassisten säveltäjien fanit. Itselläni parhaiten kolahtaa Jazz (Corea, Jarrett, Coltrane, Miles), jossain määrin thrash-hevi, 70-luvun alun hard rock (Jethro Tull, LZ), Wigwam, Tasavallan presidentti...

Tuukkanen suurin postromantikko

postromantikko=säveltäjä

velipesonen: postromantikko=säveltäjä
 
oliko tämä tarkoitettu kysymykseksi? Totta puhuen Melartin lienee suurin potromantikko suomessa sikäli kun säveltäjien paremmuutta voidaan koskaan mitata sillä elämysperäinen kokeminen ei ole tiedoitsevan subjektin ulkoilselle havainnolle ilmiönä olemassa objektiivisessa maailmassa vaan vain metafyysisessä merkityksessä sisäistä kokemusta kylläkin puhtaan mielteen nalueelle heijastuneita tahdonliikkeitä ei kuitenkaan tahtoa itseään kihdyttäen.
 
6. sinfonian avausosan mahtavan arkkitehtuurin erkki melartin rakentaa klassisten mestarien tavoin perustuen marssirytmimotiivin läpivievään käsittelyyn toimien osan kantavana ideana aivan samoin kuin beethovenin 5. sinfonian kohtalonmotiivi tai jos mennään ajassa vielä kauemmas taaksepäin voidaan ottaa esimerkkinä mozartin varhaisempien wienin klaveerikonserttojen ranskalaiseen alkusoittoon pohjautuva marssirytmikuvio josta tulee esim. 19. pianokonerton apoteoosi.
 
mutta kriittisesti tarkasteltuna vain tällaisen todella klassisen metodin puuttuminen sellaisen imelän siirappimaisen ja löysän vetelän kansallissymbolimme transformaatioteknisestä repertoaarista tekee sibasta paitsi sentimentaalikon ja epärytmikon myös amatöörimäisen ja provinsiaalisen kotiseututaiteilijan jonka sinfonioista puuttuu tyodellinen sinfoninen draama kuten tyrskyissä kamppailevan laivan kohtalondraama tai atomipommin kylvämä tuho hiroshimassa enola gay nimisen flyiing fortress, lentävän linnoituksen pudottamana josta E.A. teki suurta sinfonista draamaa ja oli varsin suosittu teos 50-luvulla itä-blokissa ja japanissa. kas kun karajan ja dg eivät sitä levyttäneet vaan surkea ja pop-maailmaa viehättävä promitivismi kelpasivat orffin tyhjänpäiväiasoissä keitoksissa josta kontrapunktia, harmonista mielikuvitusta tai melodista kekseliäisyyttä saa hakea kuten kaupallisesta popista alalajeineen yleensä joka ei vetoa intellektuelleihin ja kultivoituneisiin taiteen nautiskeluijoihin. myutta påadska maistuu kansalle, niinhän se on. junntimusa on hyvää kirkuu tuhat pissistä.

megatherium: oliko tämä tarkoitettu kysymykseksi? Totta puhuen Melartin lienee suurin potromantikko suomessa sikäli kun säveltäjien paremmuutta voidaan koskaan mitata sillä elämysperäinen kokeminen ei ole tiedoitsevan subjektin ulkoilselle havainnolle ilmiönä olemassa objektiivisessa maailmassa vaan vain metafyysisessä merkityksessä sisäistä kokemusta kylläkin puhtaan mielteen nalueelle heijastuneita tahdonliikkeitä ei kuitenkaan tahtoa itseään kihdyttäen.
 
6. sinfonian avausosan mahtavan arkkitehtuurin erkki melartin rakentaa klassisten mestarien tavoin perustuen marssirytmimotiivin läpivievään käsittelyyn toimien osan kantavana ideana aivan samoin kuin beethovenin 5. sinfonian kohtalonmotiivi tai jos mennään ajassa vielä kauemmas taaksepäin voidaan ottaa esimerkkinä mozartin varhaisempien wienin klaveerikonserttojen ranskalaiseen alkusoittoon pohjautuva marssirytmikuvio josta tulee esim. 19. pianokonerton apoteoosi.
 
mutta kriittisesti tarkasteltuna vain tällaisen todella klassisen metodin puuttuminen sellaisen imelän siirappimaisen ja löysän vetelän kansallissymbolimme transformaatioteknisestä repertoaarista tekee sibasta paitsi sentimentaalikon ja epärytmikon myös amatöörimäisen ja provinsiaalisen kotiseututaiteilijan jonka sinfonioista puuttuu tyodellinen sinfoninen draama kuten tyrskyissä kamppailevan laivan kohtalondraama tai atomipommin kylvämä tuho hiroshimassa enola gay nimisen flyiing fortress, lentävän linnoituksen pudottamana josta E.A. teki suurta sinfonista draamaa ja oli varsin suosittu teos 50-luvulla itä-blokissa ja japanissa. kas kun karajan ja dg eivät sitä levyttäneet vaan surkea ja pop-maailmaa viehättävä promitivismi kelpasivat orffin tyhjänpäiväiasoissä keitoksissa josta kontrapunktia, harmonista mielikuvitusta tai melodista kekseliäisyyttä saa hakea kuten kaupallisesta popista alalajeineen yleensä joka ei vetoa intellektuelleihin ja kultivoituneisiin taiteen nautiskeluijoihin. myutta påadska maistuu kansalle, niinhän se on. junntimusa on hyvää kirkuu tuhat pissistä.
 
Melartinin 6. sinfonia on junttimainen.

gonza: Melartinin 6. sinfonia on junttimainen.
 
tuskin vain, siinä määrin moderneja ja saksalaisesta koulukunnasta saatuja vaikutteita se jo sisältää kansalliasromanttiseen valtavirtaan nähden, mutta jos siitä jotakin huomautettavaa haluaa etsiä tulee kyseeseen ehkä hieman irrallinen japanilainen pentatoninen aihe profiilittomammassa 2.osassa, scherzossa ja kahden keskiosabn suppeus ja epämonumentaalinen ilme 1. osaan verratttuna ja finaalin hienoinen hajanaisuus.
 
muutenhan sävelkimput, polyrytmiikka ja atonasalisesti sävyttyneet jaksot ja leppymätöm¨n mahleriaaninen surumarssi luo erään valtavimmista efekteistä mitä sinfoniakirjallisuutemme tuntee ellei joku tuukkasen 2. sinfonian finaalin masssiivinen marssoi niinikään ole jotakin yhtä musertavaa emotionaaliselta vaikutukseltaan kun sibe nynnerömme karttoi vasstaavia musiikillisia parametreja niin että rytminen elementti ei lyyris-paastoraalisissa alistuneen resignoituneissa staattisissa myöhäistekeleissä todellakaan ole hallitsevana elementtinä eikä saavuta siten sitä musertavaa voimaa jolla melartin aukaisee uusia horisontteja sinfonian maisemaan ja pyyhkäisee yhdellä siveltimenvedolla kaiken pienen tieltään.oikeastaan tyylillinen epäyhtenäisyys vain kertoo siitä jatkuvasta uudsen etsinnästä josta tuli melartinille pakkiomielle.monet sävelrunot marjatta-legenda 60-luvun kenttätekniikkaan viittqaavine piirteineen ja traumgesicht olivat ultramodrerneja omana aikanaan suomessa ja ansaitisisivat paikkansa ohjelmistossa.
 
sibeliuksen sinfonioista puuttuu myöhäiskaudella kaikenlainen kamppailun maku ja taistelu kohtaklon voimia vastaan jotka beethoven nosti korkeimpaan potenssiin herooisesti latautuneissa sävelnäyissään ja jonka perinnettä melartin mahlerin ja brucknerin viitoittamaa tietä seuraa klassisia esikuville uskollisesti ja pieteetlklä kun sibelius ajautuu kalevalaiskansalliseehn umpikujaansa ja viileän säyseeän klassismiin merkeissä josta mikään metafyysinen tuskin puhuu eikä traagiset sävyt millooinkaan välitä entimentaalissuuden sävyttämästä urkuhymnistä.
 
päivän professuurisin juttu taas.

päivän professuurisin juttu taas.
 
Höpö höpö...

gonza: Höpö höpö...
 
Onhan tuo ihan mietittyä mitä kirjoitin, harvoin näitä ihan hatusta tulee vetäistyä kun on vuosikymmenten kuuntelukokemus, sääli vain että niin skeidaa potaskaa kui siban musuiikki suositään muiden verevämpien nsäveltäjien kustannuksella joidebn ylitsevuotava tuhlaileva melodisuus saa haltioitumaan siban masentavan sisääbnpäinkäätyneen modaalisuuden rinnalla josta suurimmat intohimon myrskyt on pois riisuttu sikäli kuin näin flegu säveltäjä sellaisia on koskaan musiikkiinsqa kyennyt vuodattamaankaan ja objektivoimaan.tuukkasen sinfonoiden taivaallisesta kauneudesta sydämebni hakltioituu kuin schubertilaisen tenghon taikapiirissä italialaisen oopperatyylin ja ranskalaisen impressoionismin nertokkaana synteesinä.

Jotenkin mua kynsii tuo Schubertin suhde luontoon ja naisiin. En mä sitä ihan täydeksi homoksi epäile mutta joksikin siihen vivahtavaksi (Mozart on ilmiselvä homo).
 
Wagner ei ole homo mutta tylsimys se on.

Sukupuolikriittisen musiikinhistoriallisen tutkimuksen mukaan säveltäjistä homoja olivat Mozart (liian nuori vaimo), Schubert (ei vaimoa), Beethoven (ei avioliittoa), Hummel (koska Beethovenkin), Haydn (kulissiavioliitto ja kulissirakastajatar), Händel (kaappihomo), Bach (monta kulissiavioliittoa), L. Mozart (niin poika kuin isä), Bachin pojat (ks. edellinen), Vivaldi (koska pappi), Wagner (pitihän mies pitsistä yms.) jne.
 
^_^
 
Tulipa kerrankin kirjoitettua viesti, jonka arvo on 0.

Ei ole nollanarvoinen vaan valaiseva, ainakin jos on kiinnostunut sukupuolikriittisestä (musiikki)henkilöhistoriasta. Minä olen kyllä kuulevinani sen homouden ihan siinä musiikissa.
 
Mutta jos pysytellään Haulerin esittämässä chablonissa niin voiko sukupuolikritiikin näkökulmasta osoittaa ketään kuuluisaa ns. vakavan taidemusiikin säveltäjää, mielellään eurooppalaista, joka vuorenvarmasti olisi elämäkertatietojen perusteella osoitettavissa joksikin muuksi kuin homoksi?

velipesonen: ns. vakavan taidemusiikin säveltäjää
 
Pahus, Giacomo Puccini ei taida kelvata

levesinet: Pahus, Giacomo Puccini ei taida kelvata
 
Itsekin ajattelin että hän nyt ei varmaan olisi homo mutta kuten sanoit sinäpä sen sanoit. Entäs Verdi tai R. Strauss, heidän musiikeissanhan on määrätty selkeys joka on liitettävissä miehekkyyteen heteromielessä.

En ole varma ymmärsinkö kysymystä. Siis elämäkertatietojen perusteella vai musiikin perusteella? Ja siis lähtöoletus on, että jokainen säveltäjä on ollut homo? Täytyy miettiä...
 
Miksi Puccini ei ollut homo? ^_^
 
edit.
Lolz.

Täytyy kai kuunnella Straussin Symphonia domestican neljättä osaa varta vasten sillä korvalla.
 
Hauler: Miksi Puccini ei ollut homo? ^_^
 
Avioliiton ulkopuolisten lasten syntytekniikkaa ja aviorikosten motiivia arvuuttelemalla päädyin otaksumaan hänen olleen seksuaalisesti mieltynyt naispuolisiin henkilöihin, mutta päättelynihän on kaikkea muuta kuin aukotonta.

Tämä nyt meni kikkailuksi ja leikinlaskuksi mutta minun tarkoitukseni oli alun alkaen vain esittää kysymys "onko N:n musiikissa voimakkaita homoseksuaalisia piirteitä". Lieviä piirteitä voi olla kuka tahansa näkevinään missä tahansa.

velipesonen: Mozart on ilmiselvä homo
Aiemmin on ehdotettu Touretten syndroomaa ja ADHD:tä. Mulle kyllä riittää melkein se tieto, että Mozart oli kotoisin Salzburgin seudulta. Itävallan Alpeilla vallitsee tietynlainen kulttuuri ja mentaliteetti, heillä lienee (ollut) omanlaisensa käsitys hauskanpidosta, miehekkyydestä ja naisellisuudesta ym.