Klassinen ›

megatherium: valitettavasti siba omaksui vain tsaikovskin kevyemmän balettimusiikista peräisin olevan salonkimusikillisen puolen pienissä arjoissaan juosnlampi kohtauksien tyylissä mutta melartin, törne, madetoja, tuukkanen ja muut sen romanttisesti hehkuvan tuinteikkaan ja vuolan melodikan ainekset ja sukulaisuuden venäläiseen romantikkoon kun sinfoniat kertovat ehkä saikkllan traagisen kudos on vain kompleksisempi nils eric fougstedtin tavoin kontrapunktisemmassa ajattelussaan kuin tsaikovskilla siba vatenmielistä pehmosinfoniaa
 
Olet näine mielipiteinesi aika lailla yksin, ja 99,99 %:nen enemmistö taitaa olla oikeassa.
 
Minun mielestäni saat tykätä kenestä haluat, ja kehuakin niitä, joista tykkäät, mutta jatkuva "sota" Sibeliusta ja hänen asemaansa vastaan rupeaa kuulostamaan jo hiukan tympeältä.

jorre: Olet näine mielipiteinesi aika lailla yksin, ja 99,99 %:nen enemmistö taitaa olla oikeassa.
 
Minun mielestäni saat tykätä kenestä haluat, ja kehuakin niitä, joista tykkäät, mutta jatkuva "sota" Sibeliusta ja hänen asemaansa vastaan rupeaa kuulostamaan jo hiukan tympeältä.
 
jos en olisi en pitäisi sitä minän älyllistä etevämmyyttä osoittavana saavutuiksenakaan tiedoita jotakin ensimmäisenä muiden mielipiteistä ja miltymyklsistä riippumatta. mutta onhan tämän todennut jo moni muukin musikaalinen kuten leibowitz, adorno, englund, jne. joku aberlaide sanoi kerran "vaikka kaikki kirkkoisät sanovat niin minä en sano"jota itse schopenhaerkin sitten siteerasi. ja descartes oli ensimmäisiä kreikkalaisten jäkeen jotka asettivat kaiken auktoriteettiuskon kyseenalaiseksi asettamalla, ajattelen siis olen eäilynsä perustaksi, subjektiivinsen oman tajunnan. cogito ergo sum yksin oli varmaa maailma problemaattinen. descartesin uusi ehdoton varmuus voitiin saavuttaa vain ihmise oman intuition kautta sellaisista propositioista joiden totuus oli yksin ajatukselle selviävä ja kirkon auktoriteetin yläpuolella. tässä voidaan puhua älyn puhtaalle kuvastimelle heijastuneista tahdonkliikkeistä ja havainnollisesta käsittämisestä joka on aina ollut luomistapahtuma.
 
voinhan minäkin pitää itseäni maailman parhaana pianistina. niin se vain on. totesin sen vuosi sitten improvisoidessani pianolla ensimmäisen nsinfoniani jota en teoksen luonteesta johtuen tullut nuotintaneksi. mutta täytyy myöntää hienommalta se kuulosti kuin erään joka on väsännyt rapiat 200 sinfoniaa.
 
millä objektiivisella mittarilla mittaat säveltäjien keskinäistä paremmuutta. minulla sibelius opn tällä hetkellä huonoin niidstä kaikista felix krohn ja väinö hannikainen mukaan lukien joiden musiikkia olen kuullut, kas se kun ei imponoi minua lainkaan korkeintaan tulen huvittuneeksi sen hiukan kotiseututaidetta muistuttavasta kotikutoisesta ja kitschimäisestä melodisesta alleviivauksesta.
 
sellaista herkkää ja hienostunutta runollisen myöhäisromanttista tunnetta siban musiiiki ei minulle välitä, mutta aivopestyä tajuntaa ja reseptiota yhden totuuden tuputtaneelle ja tuputetulle on mahdotonta pystyä muuttamaan kauan omaksuttuna olleita käsiyksiä puhtaan tiedoitsemisen tietä syvällisemmäksi objektiiviseksi tiedoksi ellei omaa siihe riittävästi musikaalisuutta ja perehtyneisyyttä musiikin historian tyylivirtauksiin ja tyyliperiodeihin ja objektiivisin kuvan muodostaminen vain yhtä säveltäjää suosivan kaupallisen tarjonnan vuoksi ja puolueelisen repertoaarin vuoksi ei siis lainkaan onnistu.
 
20 vuotta sitten viehätyin minäkin vienolla tavalla siba maisema ja luontopanoraamoista tai niihin assosioituvista sävelnäyistä mutta nyt kun tietoisuuteni on kehittynyt korkeammalle musikaaliselle tasolle olen hylännyt sibeliuksen toivottoman konservatiivisena ja arkipäiväisen latteana soinnukäyttelijänä ja triviaalina melodikkona jolle säveltäminen olikin työn ja tuskan takana minkä huomaa sen hieman keinotekoisesta ja kömpelöstä rakenteesta ja vaivalloisesta äänenkuljetuksesta tremolokenttien suosimisena ja staattisuutena.
 
mutta luonnollinen selitys siban suosioon lienee silläkin että hän vain yksnkertaisesti oli säveltäjä jonka teoksia kajanus vei ensimmäisten joukossa ulkomaisiin konserttisaleihin ja niin hän vakiinnutti paikkansa kömpelöstä fraseerauksestaan ja meodiakäsityksestään huolimatta joka ei myöskään viljellyt juuri yllättäviä ja rohkeita sointuyhdistelmiä tai pyrkinyt absoluuttiseen sointiväriefektiin tai luonut pitkälinjaisia laulavia lyyrisiä molliteenoja tai käyttänyt kromaattisia pidätyksiä ja muunoksia kuten vaikka armas launis värikkäissä ooperoissaan wagnerilaisessa pitkälijaisessa melodiikassaan. parempi kuin sibelius ikinä ja hänen vaivalloisesti etenevä sanontansa. tapiola ja 4. sinfonia todistavat myös tästä. 1. sinfoniassaan sibelius vielä yhdistää slaavilaisuuden ja kansalliset ainekset kulttuurimme januskasvoksi vaikkei mitenkään erityisen onnistuneesti.
 
tiedätkö, kun minä kuuntelen suomalaista musiikkia suggeroin itseni tilaan jossa huohotan ja pakahdun ja sydäntäni puristaa pakottava kipu. aaah.
 
saikkola, tuukkanen melartin, merikanto, pesonen, katrjalainen te minun sinfonian jumalani. ei se turhaa koirinjoelle teltassa kuunnellkut kuvia karjalasta matkarafdiosta yleisradion aallolla neuvostoliiton tykistökeskityksen lomassa perääntymisvaiheessa. siel mun isukkinikin oli it:ssä 800 laulausta per min strurmovikkejä alas.siba istui ainolan verannalla loikoilemassa, ei sitä ulkomaalainen ymmärrä että suomalainen ei jätä maataan hädän hetkellä, sanoen mutta muut säveltäjämme realisoivat isänmaalliset tunteensa tasavertaisesti muiden jätkien kanssa rintamalla taistellen urhollisesti vapauden puolesta ja säveltäen vielä kaatuneiden aseveljien muistoksi suuren sinfonian traaginen 2 ja 4. lepo. raste krieger krieg ist aus.

megatherium: jos en olisi en pitäisi sitä minän älyllistä etevämmyyttä osoittavana saavutuiksenakaan tiedoita jotakin ensimmäisenä muiden mielipiteistä ja miltymyklsistä riippumatta. mutta onhan tämän todennut jo moni muukin musikaalinen kuten leibowitz, adorno, englund, jne. joku aberlaide sanoi kerran "vaikka kaikki kirkkoisät sanovat niin minä en sano"jota itse schopenhaerkin sitten siteerasi. ja descartes oli ensimmäisiä kreikkalaisten jäkeen jotka asettivat kaiken auktoriteettiuskon kyseenalaiseksi asettamalla, ajattelen siis olen eäilynsä perustaksi, subjektiivinsen oman tajunnan. cogito ergo sum yksin oli varmaa maailma problemaattinen. descartesin uusi ehdoton varmuus voitiin saavuttaa vain ihmise oman intuition kautta sellaisista propositioista joiden totuus oli yksin ajatukselle selviävä ja kirkon auktoriteetin yläpuolella. tässä voidaan puhua älyn puhtaalle kuvastimelle heijastuneista tahdonkliikkeistä ja havainnollisesta käsittämisestä joka on aina ollut luomistapahtuma.
 
voinhan minäkin pitää itseäni maailman parhaana pianistina. niin se vain on. totesin sen vuosi sitten improvisoidessani pianolla ensimmäisen nsinfoniani jota en teoksen luonteesta johtuen tullut nuotintaneksi. mutta täytyy myöntää hienommalta se kuulosti kuin erään joka on väsännyt rapiat 200 sinfoniaa.
 
millä objektiivisella mittarilla mittaat säveltäjien keskinäistä paremmuutta. minulla sibelius opn tällä hetkellä huonoin niidstä kaikista felix krohn ja väinö hannikainen mukaan lukien joiden musiikkia olen kuullut, kas se kun ei imponoi minua lainkaan korkeintaan tulen huvittuneeksi sen hiukan kotiseututaidetta muistuttavasta kotikutoisesta ja kitschimäisestä melodisesta alleviivauksesta.
 
sellaista herkkää ja hienostunutta runollisen myöhäisromanttista tunnetta siban musiiiki ei minulle välitä, mutta aivopestyä tajuntaa ja reseptiota yhden totuuden tuputtaneelle ja tuputetulle on mahdotonta pystyä muuttamaan kauan omaksuttuna olleita käsiyksiä puhtaan tiedoitsemisen tietä syvällisemmäksi objektiiviseksi tiedoksi ellei omaa siihe riittävästi musikaalisuutta ja perehtyneisyyttä musiikin historian tyylivirtauksiin ja tyyliperiodeihin ja objektiivisin kuvan muodostaminen vain yhtä säveltäjää suosivan kaupallisen tarjonnan vuoksi ja puolueelisen repertoaarin vuoksi ei siis lainkaan onnistu.
 
20 vuotta sitten viehätyin minäkin vienolla tavalla siba maisema ja luontopanoraamoista tai niihin assosioituvista sävelnäyistä mutta nyt kun tietoisuuteni on kehittynyt korkeammalle musikaaliselle tasolle olen hylännyt sibeliuksen toivottoman konservatiivisena ja arkipäiväisen latteana soinnukäyttelijänä ja triviaalina melodikkona jolle säveltäminen olikin työn ja tuskan takana minkä huomaa sen hieman keinotekoisesta ja kömpelöstä rakenteesta ja vaivalloisesta äänenkuljetuksesta tremolokenttien suosimisena ja staattisuutena.
 
mutta luonnollinen selitys siban suosioon lienee silläkin että hän vain yksnkertaisesti oli säveltäjä jonka teoksia kajanus vei ensimmäisten joukossa ulkomaisiin konserttisaleihin ja niin hän vakiinnutti paikkansa kömpelöstä fraseerauksestaan ja meodiakäsityksestään huolimatta joka ei myöskään viljellyt juuri yllättäviä ja rohkeita sointuyhdistelmiä tai pyrkinyt absoluuttiseen sointiväriefektiin tai luonut pitkälinjaisia laulavia lyyrisiä molliteenoja tai käyttänyt kromaattisia pidätyksiä ja muunoksia kuten vaikka armas launis värikkäissä ooperoissaan wagnerilaisessa pitkälijaisessa melodiikassaan. parempi kuin sibelius ikinä ja hänen vaivalloisesti etenevä sanontansa. tapiola ja 4. sinfonia todistavat myös tästä. 1. sinfoniassaan sibelius vielä yhdistää slaavilaisuuden ja kansalliset ainekset kulttuurimme januskasvoksi vaikkei mitenkään erityisen onnistuneesti.
 
tiedätkö, kun minä kuuntelen suomalaista musiikkia suggeroin itseni tilaan jossa huohotan ja pakahdun ja sydäntäni puristaa pakottava kipu. aaah.
 
saikkola, tuukkanen melartin, merikanto, pesonen, katrjalainen te minun sinfonian jumalani. ei se turhaa koirinjoelle teltassa kuunnellkut kuvia karjalasta matkarafdiosta yleisradion aallolla neuvostoliiton tykistökeskityksen lomassa perääntymisvaiheessa. siel mun isukkinikin oli it:ssä 800 laulausta per min strurmovikkejä alas.siba istui ainolan verannalla loikoilemassa, ei sitä ulkomaalainen ymmärrä että suomalainen ei jätä maataan hädän hetkellä, sanoen mutta muut säveltäjämme realisoivat isänmaalliset tunteensa tasavertaisesti muiden jätkien kanssa rintamalla taistellen urhollisesti vapauden puolesta ja säveltäen vielä kaatuneiden aseveljien muistoksi suuren sinfonian traaginen 2 ja 4. lepo. raste krieger krieg ist aus.
 
No joo, tämä selittääkin kaiken. Ei muuta kysyttävää.

jorre: No joo, tämä selittääkin kaiken. Ei muuta kysyttävää.
 
sibelius on jo maineeltaan pois pilattu jotta kestäisi vertailun muiden kanssa. erkki gustav melartinin 6. elementtisinfonian 1. osa on suurenmoisimpia saavutuksia ja sinfonianosia koko 1900-luvun musiikissa jolle mikään mitä sibelius on säveltänyt ei vedä vertoja. siinä suuri visionääri katsoo tulevaisuuteen ja yhdellä suurella ja valtavalla harppauksella astuu uuteen aikakauteen joka jättää taakseen koko kansallisromanttisen traditonkin josta lauri ikonen yritti vielä pitää kiinni kynsin hampain 50-luvullakin 6. sinfoniassaan kokosävelisyydestä huolimatta. tuukkanen, leiviskän onumentaaslinen polyfonia, ja fuugatekniikan omaksunut raskasmielisen eleginen pesonen, ovat madetojalaisen koulukunnan suuria perillisiä huikaisevissa sävelnäyissään ja polttavassa kaipuussa ja tunteessa jota sibelius ei koskaan saavuttanut laimeassa tönkkösuolatussa kansallisväritteisessä melodiikassaan ja haileasaa kylmässä' jäävedessä.
 
isä oili hämeenlinnan poikia ja kunnioitti sibeliusta eikä olllut erityisen musikaalinen oopperalaulajatar ja saksofonisti sukulaisista huolimatta. erkki aaltosen hämeenlinna runoelma jo osoittaa että sibelius vaikutteet löivät leimansa hänen musiikiin saikkolaa enemmän joka oli vähemmän kansallisromanttinehn kuin törne varsainaisessa sibelianismissaan myöhäisssionfonioita lukuunottamatta.,

1.Mozart
2.beethoven
3.chopin
4.strauss
5.sibelius
 

 
En nyt jaksanu oikeen miettii kunnolla mutta noihan on kaikki aika hyviä. Noiden kappaleita on kiva soittaa.

JET: Minuakin kiinnostaisi tietää muutamista palstan isomielipiteisistä, soittavatko mitään. Esim. Megan mahdolliset soittotaustat olisi kiva tietää.
 
Myös Mozartin soittokokemus esiin, kiitos!

JET: Myös Mozartin soittokokemus esiin, kiitos!
 
No entäs sinä itse?

velipesonen: No entäs sinä itse?
 
Pianoa. Mut en tiennyt olenko "isomielipiteinen". Olen mielestäni maltillinen. :D

1. BELA BARTOK
2. IGOR STRAVINSKI
3. GEORGE GERSHWIN
4. DIMITRI SHOSTAKOVICH
5. ANTONIN DVORAK

Nyt taas kerran muutan, mutta uusi lista on tällainen
 
1. GUSTAV MAHLER
2.GEORGE GERSHWIN
3.MAURICE RAVEL
4.ERIK SATIE
5. JEHAN ALAIN

Järjestykseen en kykene mitenkään laittamaan, mutta kokeilenpa mitkä viisi nimeä tulevat ensimmäisenä mieleen....
 
J.S. Bach
Maurice Ravel
Jean Sibelius (lähinnä myöh. sinfoniat)
J. Brahms
 
ja sitten ei voi valita oikein... sanotaan että tämän jälkeen järjestyksessä viides on sillisalaatti johon kuuluu vaikkapa Bartok, Debussy, Stravinsky, Poulenc, Vaughan Williams, Rahmaninov..
.

Luinpa noita aiempia... miksi esim Mozart puuttuu listasta? Siksi kai, että lähinnä vain Requiem iskee todella kovaa.
 
Olisi hauska koota jonkinlainen ristikorrelaatio siitä, mitä ns. kevyttä musiikkia diggaa eri klassisten säveltäjien fanit. Itselläni parhaiten kolahtaa Jazz (Corea, Jarrett, Coltrane, Miles), jossain määrin thrash-hevi, 70-luvun alun hard rock (Jethro Tull, LZ), Wigwam, Tasavallan presidentti...

Tuukkanen suurin postromantikko

postromantikko=säveltäjä

velipesonen: postromantikko=säveltäjä
 
oliko tämä tarkoitettu kysymykseksi? Totta puhuen Melartin lienee suurin potromantikko suomessa sikäli kun säveltäjien paremmuutta voidaan koskaan mitata sillä elämysperäinen kokeminen ei ole tiedoitsevan subjektin ulkoilselle havainnolle ilmiönä olemassa objektiivisessa maailmassa vaan vain metafyysisessä merkityksessä sisäistä kokemusta kylläkin puhtaan mielteen nalueelle heijastuneita tahdonliikkeitä ei kuitenkaan tahtoa itseään kihdyttäen.
 
6. sinfonian avausosan mahtavan arkkitehtuurin erkki melartin rakentaa klassisten mestarien tavoin perustuen marssirytmimotiivin läpivievään käsittelyyn toimien osan kantavana ideana aivan samoin kuin beethovenin 5. sinfonian kohtalonmotiivi tai jos mennään ajassa vielä kauemmas taaksepäin voidaan ottaa esimerkkinä mozartin varhaisempien wienin klaveerikonserttojen ranskalaiseen alkusoittoon pohjautuva marssirytmikuvio josta tulee esim. 19. pianokonerton apoteoosi.
 
mutta kriittisesti tarkasteltuna vain tällaisen todella klassisen metodin puuttuminen sellaisen imelän siirappimaisen ja löysän vetelän kansallissymbolimme transformaatioteknisestä repertoaarista tekee sibasta paitsi sentimentaalikon ja epärytmikon myös amatöörimäisen ja provinsiaalisen kotiseututaiteilijan jonka sinfonioista puuttuu tyodellinen sinfoninen draama kuten tyrskyissä kamppailevan laivan kohtalondraama tai atomipommin kylvämä tuho hiroshimassa enola gay nimisen flyiing fortress, lentävän linnoituksen pudottamana josta E.A. teki suurta sinfonista draamaa ja oli varsin suosittu teos 50-luvulla itä-blokissa ja japanissa. kas kun karajan ja dg eivät sitä levyttäneet vaan surkea ja pop-maailmaa viehättävä promitivismi kelpasivat orffin tyhjänpäiväiasoissä keitoksissa josta kontrapunktia, harmonista mielikuvitusta tai melodista kekseliäisyyttä saa hakea kuten kaupallisesta popista alalajeineen yleensä joka ei vetoa intellektuelleihin ja kultivoituneisiin taiteen nautiskeluijoihin. myutta påadska maistuu kansalle, niinhän se on. junntimusa on hyvää kirkuu tuhat pissistä.

megatherium: oliko tämä tarkoitettu kysymykseksi? Totta puhuen Melartin lienee suurin potromantikko suomessa sikäli kun säveltäjien paremmuutta voidaan koskaan mitata sillä elämysperäinen kokeminen ei ole tiedoitsevan subjektin ulkoilselle havainnolle ilmiönä olemassa objektiivisessa maailmassa vaan vain metafyysisessä merkityksessä sisäistä kokemusta kylläkin puhtaan mielteen nalueelle heijastuneita tahdonliikkeitä ei kuitenkaan tahtoa itseään kihdyttäen.
 
6. sinfonian avausosan mahtavan arkkitehtuurin erkki melartin rakentaa klassisten mestarien tavoin perustuen marssirytmimotiivin läpivievään käsittelyyn toimien osan kantavana ideana aivan samoin kuin beethovenin 5. sinfonian kohtalonmotiivi tai jos mennään ajassa vielä kauemmas taaksepäin voidaan ottaa esimerkkinä mozartin varhaisempien wienin klaveerikonserttojen ranskalaiseen alkusoittoon pohjautuva marssirytmikuvio josta tulee esim. 19. pianokonerton apoteoosi.
 
mutta kriittisesti tarkasteltuna vain tällaisen todella klassisen metodin puuttuminen sellaisen imelän siirappimaisen ja löysän vetelän kansallissymbolimme transformaatioteknisestä repertoaarista tekee sibasta paitsi sentimentaalikon ja epärytmikon myös amatöörimäisen ja provinsiaalisen kotiseututaiteilijan jonka sinfonioista puuttuu tyodellinen sinfoninen draama kuten tyrskyissä kamppailevan laivan kohtalondraama tai atomipommin kylvämä tuho hiroshimassa enola gay nimisen flyiing fortress, lentävän linnoituksen pudottamana josta E.A. teki suurta sinfonista draamaa ja oli varsin suosittu teos 50-luvulla itä-blokissa ja japanissa. kas kun karajan ja dg eivät sitä levyttäneet vaan surkea ja pop-maailmaa viehättävä promitivismi kelpasivat orffin tyhjänpäiväiasoissä keitoksissa josta kontrapunktia, harmonista mielikuvitusta tai melodista kekseliäisyyttä saa hakea kuten kaupallisesta popista alalajeineen yleensä joka ei vetoa intellektuelleihin ja kultivoituneisiin taiteen nautiskeluijoihin. myutta påadska maistuu kansalle, niinhän se on. junntimusa on hyvää kirkuu tuhat pissistä.
 
Melartinin 6. sinfonia on junttimainen.

gonza: Melartinin 6. sinfonia on junttimainen.
 
tuskin vain, siinä määrin moderneja ja saksalaisesta koulukunnasta saatuja vaikutteita se jo sisältää kansalliasromanttiseen valtavirtaan nähden, mutta jos siitä jotakin huomautettavaa haluaa etsiä tulee kyseeseen ehkä hieman irrallinen japanilainen pentatoninen aihe profiilittomammassa 2.osassa, scherzossa ja kahden keskiosabn suppeus ja epämonumentaalinen ilme 1. osaan verratttuna ja finaalin hienoinen hajanaisuus.
 
muutenhan sävelkimput, polyrytmiikka ja atonasalisesti sävyttyneet jaksot ja leppymätöm¨n mahleriaaninen surumarssi luo erään valtavimmista efekteistä mitä sinfoniakirjallisuutemme tuntee ellei joku tuukkasen 2. sinfonian finaalin masssiivinen marssoi niinikään ole jotakin yhtä musertavaa emotionaaliselta vaikutukseltaan kun sibe nynnerömme karttoi vasstaavia musiikillisia parametreja niin että rytminen elementti ei lyyris-paastoraalisissa alistuneen resignoituneissa staattisissa myöhäistekeleissä todellakaan ole hallitsevana elementtinä eikä saavuta siten sitä musertavaa voimaa jolla melartin aukaisee uusia horisontteja sinfonian maisemaan ja pyyhkäisee yhdellä siveltimenvedolla kaiken pienen tieltään.oikeastaan tyylillinen epäyhtenäisyys vain kertoo siitä jatkuvasta uudsen etsinnästä josta tuli melartinille pakkiomielle.monet sävelrunot marjatta-legenda 60-luvun kenttätekniikkaan viittqaavine piirteineen ja traumgesicht olivat ultramodrerneja omana aikanaan suomessa ja ansaitisisivat paikkansa ohjelmistossa.
 
sibeliuksen sinfonioista puuttuu myöhäiskaudella kaikenlainen kamppailun maku ja taistelu kohtaklon voimia vastaan jotka beethoven nosti korkeimpaan potenssiin herooisesti latautuneissa sävelnäyissään ja jonka perinnettä melartin mahlerin ja brucknerin viitoittamaa tietä seuraa klassisia esikuville uskollisesti ja pieteetlklä kun sibelius ajautuu kalevalaiskansalliseehn umpikujaansa ja viileän säyseeän klassismiin merkeissä josta mikään metafyysinen tuskin puhuu eikä traagiset sävyt millooinkaan välitä entimentaalissuuden sävyttämästä urkuhymnistä.
 
päivän professuurisin juttu taas.

päivän professuurisin juttu taas.
 
Höpö höpö...

gonza: Höpö höpö...
 
Onhan tuo ihan mietittyä mitä kirjoitin, harvoin näitä ihan hatusta tulee vetäistyä kun on vuosikymmenten kuuntelukokemus, sääli vain että niin skeidaa potaskaa kui siban musuiikki suositään muiden verevämpien nsäveltäjien kustannuksella joidebn ylitsevuotava tuhlaileva melodisuus saa haltioitumaan siban masentavan sisääbnpäinkäätyneen modaalisuuden rinnalla josta suurimmat intohimon myrskyt on pois riisuttu sikäli kuin näin flegu säveltäjä sellaisia on koskaan musiikkiinsqa kyennyt vuodattamaankaan ja objektivoimaan.tuukkasen sinfonoiden taivaallisesta kauneudesta sydämebni hakltioituu kuin schubertilaisen tenghon taikapiirissä italialaisen oopperatyylin ja ranskalaisen impressoionismin nertokkaana synteesinä.

Jotenkin mua kynsii tuo Schubertin suhde luontoon ja naisiin. En mä sitä ihan täydeksi homoksi epäile mutta joksikin siihen vivahtavaksi (Mozart on ilmiselvä homo).
 
Wagner ei ole homo mutta tylsimys se on.