Klassinen ›

Hauler: Tämä kappale herätti mielenkiintoni ja ajattelin sitä jonkin verran. Sitä kuitenkin vaivaa eräänlainen käänteisimperialistinen suhtautuminen:eli länsimainen musiikki nähdään jonakin arvottomana jota voi tarkastella vain ulkoapäin. Tuo käänteinen valkoisen miehen taakka on piirre, jonka olen useinkin havainnut ja se selkeästi johtaa ajatteluun, jossa mikään länsimainen, ei varsinkaan saksalainen, taidemusiikki voi olla hyvää.
 
Toisaalta kappale esittää täysin järjettömän ajatuksen:läntinen ihminen ei ymmärrä länsimaista musiikkia vaan ymmärtääkseen länsimaista musiikkia pitää omaksua maqamit, tai peräti hallita molemmat. Tietenkin olisi mielenkiintoista analysoida läntistä musiikkia maqameiden näkökulmasta, mutta ei voi väittää, että se olisi tapana ainut oikea tai edes järkevä.
 
Vai tarkoittaako viimeinen virke sitä, että maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä klassisen musiikin tapauksessa vasta avaa korvat musiikkiin(siis viitseliäisyys ja laaja-alaisuus)?
 
Ymmärrän pointtisi. Bi-musikaalisuuden vaarana on tosiaan alkaa pitää omaa, lähialueen taiteen arvoa todellista heikompana, mutta silloin musiikillisen sivistymisen matka on kuitenkin valitettavsti katkennut kesken. Lähtökohtana taidekuvan jalostumiseen on itselläni ollut ensirakastuminen lajiin (teesi), sitten sen kyseenalaistaminen (antiteesi) ja lopulta musiikinlajin arvo on palautunut ajatteluun suhteutettuna laajempaan kontekstiin. Itse asiassa tämä on tapahtunut minulle kolme kertaa, aluksi rockin, sitten klassisen ja lopulta jazzin kanssa. Arabi-intialisessa ja afrikkalaisessa musiikkitraditioissa en ole päässyt vielä lähellekään antiteesivaihetta, koska olen kovin alussa niissä. Aina kuitenkin vilipitön musiikkisuhde ja rakkaus kulloinkin kyseessä olevaan lajiin on jalostunut ja selkiytynyt. Väitän siis, että bi-musikaalisuus vahvistaa ydinosaamista "omassa" lajissa.
 
Tämä maqam-heittoni lähti siitä, että klassista perinnettä helposti pidetään kaanonina, mikä alkaa puhtaalta pöydältä ja päättyy Kaija Saariahon uusinpaan (musiikkitieto-nimisen oppiaineen standardi sisältö musiikkioppilaitoksissa, kuten Rainer Palaksen oppikirjat: renessanssi ->). Musiikki tulee aina jostakin ja on jonnekin menossa. Ikivanhat arabialaiset maqamit ja intialaiset ragat vaikuttaneet paljonkin länsimaisen duuri/mollitonaaliteetin syntyyn, sillä niissä niistä löytyy voimakkaampaa hierarkisuutta kuin "pliisusta" vakiomoodeistamme. Osmaanien soittokunnat, intialaisperäiset mustalaiset ja arabit ovat liikkuneet paljon ja jättäneet jälkensä eittämättä tonaaliseen systeemiimme, mutta se vaietaan kuoliaaksi musiikkioppilaitosjärjestelmässämme. Mutta kun duuri/mollitonaaliteetti on standardisoitu yli 300 vuotta sitten ja 12-säveljärjestelmäkin on satavuotias, voisi pikkuhiljaa musiikkikasvatus kannustaa ihmisiä ja etenkin opetushenkilökuntaa toteamaan, että tämä kaikki on lainaa vain ja pohjimmiltaan periodimusiikkia, niin kuin lähes kaikki.
 
Olisi muuten hieno idea analysoida klassista musiikkia asettelemallasi tutkimusotteella. Ja viimenen virke todellakin tarkoittaa sitä, että tutustumalla maqameihin meidän oma systeemi alkaa aueta eri tavalla, jolloin naiivi, myyttinen kerros ohenee ja päästään sisälle äänen maailmaan ja musiikin olemukseen. Mielestäni se ei vie mitään pois tunnetasolla, vaan vahvistaa entisestään laadukkaan musiikin vaikutusta kuulijassa. Tästä on esimerkkinä megatheriumin kovasti kehuma Frederick Delius, sillä se on ollut niin hienoa kuunnella häntä viime viikkoina. Delius on ollut kuin pesusien ja imenyt kaiken relevantin vaikutteen itseensä, ja sitten suoltanut erinomaista materiaalia kaikilla mittapuulla iloksemme. Siinä on hyvä esikuva kenelle tahansa säveltäjälle - nimittäin Delius kyseenalaistaa kappaleittensa kautta kaikki vallitsevat olosuhteet ja luo käsittämättömän kylläistä ja spontaania linjaa, joka uppoaa varsinkin minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Olemme tottuneet hahmottamaan musiikkia sen mukaan, mikä sen harmoninen toTaliteetti on. Olipa näkemyksemme ns. edistysajattelun tai periodiajattelun, jaamme musiikkia ryhmiin sen harmonisen totaliteetin perusteella. Voisin kuitenkin kysyä, onko musiikin harmoninen totaliteetti todellakin olennaisin seikka, kun puhutaan musiikin sisimmästä olemuksesta, josta meillä päin turhan häveliäästi käytetään nimitystä ilmaisu? Turhan herkästi mielestäni pidetään näitä ilmaisuseikkoja kunkin säveltäjän yksityisasioina, joita saavat kommentoida, edelleen hyvin häveliäästi, vain kyseisen säveltäjän tuotantoon perehtyneet Viralliset Selittäjät (Tawastsjerna Sibeliukselle). Olisiko niin, että ilmaisun alueelta pitäisikin etsiä ns. vakiollisia parametrejä, invaraiantteja, ja alistaa harmoninen totaliteetti sivurooliin?
 
Huom. ilmaisu ei ole sama kuin ns. tyyli.

jazzmies: En tunne Schubertin musiikkia niin monipuolisesti, jotta pystyisin ottamaan kantaa hänen erinomaisuuteensa. Eli puhuin vain niistä, joiden tuotantoa tunnen tarpeeksi. Toistaiseksi mikään häneltä kuulemani työ ei ole saanut minulta jalkoja alta. Täällä on tullut hyviä kuunteluvinkkejä, kiitos niistä ja palaan myöhemmin S:n tiimoilta.
 
koska olet tottunut kuuntelemaan jazzia siis sellaista improvisaatiopohjaista musiikkkia lyömäsoitinten muodostamaa rytmitaustaa vasten josssa harmoninen aines saati kontrapunktinen työskentely eivät ole musiikintekemisen ensisijaisia perusteita, ei schubertin musiikillekaan ominainen lyyrisyys joka oli hänen suurin lahjansa säveltäjänä tule koskaan vetoamaan sinuun erityisen paljoa synnynnäisen melodian ja moduloinnin taitonsa lisäksi joka ilmenee myös ehkä beethovenia rohkeammassa soinnunkäytössään vaikkakin schubertia kiinnosti motiivityöskentelyä ja temaattisia kontrasteja enemmän melodia itse ja sen kehittely soinnin ollessa hänen musiikissaan itsenäisenä tekijänä. mielestäni tämä kyllä poikkeaa siben jatkuvaa temaattista prosessia ilmentävien sinfonioille tunnusomaisesta muotoilupprinsiipistä oleellisesti jota en kaipaa yhtään.
 
Mutta jos tarkastelemme esim. richard straussin paljon soitettua ohjelmallista alppi-sinfoniaa jolle on tyypillistä periodimainen käsitys sinfonisuudesta ovat koko jälkimadetojalaisen koulukunnan luomukset sinfoniselta käsittelyltään orgaanisemmin kasvavia motiivisessa merkitsevyydessään ja näin aidosti sinfonisia. seikka jonka ilolla pistin merkille tuukkasen merisinfoniaa hyperventiloidessani pakahtuneena sydäntä koskettavasta intohimoisesta poltteesta sen pehmeän impressionistisesti merenkäyntiä kuvailevasta aaltoilevasta alusta lähtien dramaturgisesti huikaisevasti rakennetun sinfonisen kaaren loppuun asti pääteemaan johdattelevan paluun suvantovaiheineen osan hengähdustauon edellyttämää lyhytaikaista desilluusiota vasten. syvää tyydytystä tuotti myös melartinin 6. graniittimaisen järkälemäinen ja intonimon kieliä koskettava avausosa.

megatherium: pehmeän impressionistisesti merenkäyntiä kuvailevasta aaltoilevasta
 
Aha, taas täytyy käydä ostoksilla. Pehmeys, impressiot, meri, kuvaileva, aaltoileva - kuulostaa mun musiikiltani. 8-P

levesinet: Aha, taas täytyy käydä ostoksilla. Pehmeys, impressiot, meri, kuvaileva, aaltoileva - kuulostaa mun musiikiltani. 8-P
 
Teoksessa on myös myrskyisät kliimaksinsa ja sen melodiikka on hivelevän kaunista vokaliisi-duetosta kuoro-osuuksiin ja 4. osan aivan lopun crescendo patarummuniskujen huipentamana viittaa siben 5. kromatiikan läpi kohoavan loppuhuipentuman kloppuakordien mallikuvaan. aivan kuten serenadin päätösosan alluusiot 5. sgherzoon. Itselleni meri-sinfonian syvin olemus, sen emotionaalinen ydin ja sisin aukenivat vasta monenmonituisten kuuntelukertojen jälkeen vaikka aluksi juuri 3. osa vaikutti kaikkein väkevimmältä jaksolta vaikka siinä melodinen aines jää taitavan temaattisen työn varjoon.

Onhan se sanaton kuoro? Jos ne laulaa saksaksi, niin kaikki on pilalla.
 
P.S. Ei hätää, tilasin jo.
 
vokaliisi
Jes!

levesinet: Onhan se sanaton kuoro? Jos ne laulaa saksaksi, niin kaikki on pilalla.
 
Juu, se on se saksaksi laulava sanaton kuoro.

levesinet: Onhan se sanaton kuoro? Jos ne laulaa saksaksi, niin kaikki on pilalla.
 
P.S. Ei hätää, tilasin jo.
 
Jes!
 
ei, tuukkanen kirjoitti itse libreton, tai siis tekstin suomeksi sinfoniaansa lukuisten oikeiden runoilijoiden kieltäytymisten jälkeen koska säveltäjä vaati että sanat olisi pitänyt kirjoittaa ja sovittaa musiikin vaatimuksia ajatellen. tutustu ja ihastu laivoista kertovaan monumentaaliseen teokseen jonka alitajuisena alkuituna toimi merimatka palkintojenjakotilaisuuten lontooseen jonne säveltäjä tuli vastaanottamaan 1948 olympialaisten yhteydessä järjestetyn taideolympialaisista voittamaansa hopeaa karhunpyynti sinfonisella runollaan, kun einar englundin oli epinikiallaan tyytyminen pronssiin. kuka muuten voitti kyseiset kilpailut? sinfonia muodostaa trilogian 1 ja 2 kanssa kuten 3 jälkimmäistäkin joita ei valitettavasti ole levytetty.
 
kyseinen on varsin epäkonventionaalinen sinfonia jossa kuoro ei kuitenkaan ole kaikkivaltias solisti vaan välillä saa suunsa vettä täyteen ja tarkoituksella miltei hukkuu orkesteriin tai on vain väriä.

velipesonen: Juu, se on se saksaksi laulava sanaton kuoro.
 
No sitten pitää kuunnella ranskan kieltä tasapainon säilyttämiseksi. Ei (meri)hätää. ;)
http://www.youtube.com/watch?v=5epcBqCCHE4
http://www.youtube.com/watch?v=p49MLpOC63Y
 
kyseinen on varsin epäkonventionaalinen sinfonia jossa kuoro ei kuitenkaan ole kaikkivaltias solisti vaan välillä saa suunsa vettä täyteen ja tarkoituksella miltei hukkuu orkesteriin tai on vain väriä.
Tuskin maltan odottaa levyn saapumista.

levesinet: No sitten pitää kuunnella ranskan kieltä tasapainon säilyttämiseksi.
http://www.youtube.com/watch?v=5epcBqCCHE4
http://www.youtube.com/watch?v=p49MLpOC63Y
 
Kuoro laulaa selvää suomea, YHä vielä yhä vielä. aaah pakahduuuun. sydämeni poksahtaa suloisesta kivusta jonka tunnen sielussani kuin rakkauden henki.

megatherium: kuka muuten voitti kyseiset kilpailut?
 
Puolan Zbigniew Turski sävelsi kultaa kuoro-/orkesterimusiikin sarjassa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Zbigniew_Turski

velipesonen: Voisin kuitenkin kysyä, onko musiikin harmoninen totaliteetti todellakin olennaisin seikka, kun puhutaan musiikin sisimmästä olemuksesta, josta meillä päin turhan häveliäästi käytetään nimitystä ilmaisu? Turhan herkästi mielestäni pidetään näitä ilmaisuseikkoja kunkin säveltäjän yksityisasioina, joita saavat kommentoida, edelleen hyvin häveliäästi, vain kyseisen säveltäjän tuotantoon perehtyneet Viralliset Selittäjät (Tawastsjerna Sibeliukselle). Olisiko niin, että ilmaisun alueelta pitäisikin etsiä ns. vakiollisia parametrejä, invaraiantteja, ja alistaa harmoninen totaliteetti sivurooliin?
 
Naulan kantaan, velipesonen! Lähes poikkeuksetta tunneilleni tulevat opiskelijat haluavat oppia jazzrummutuksen eri tyylejä: dixieland, swing, bebop, hard bop, free, ECM, fusion jne. Tapanani on aina murskata se ensimmäisessä virkkeessäni ja sanoa jazzin eri tyylien löytyvän muotorakenteista, jonka tässä tapauksessa ymmärrän samansuuntaisena invariantin kanssa. Ilmaisun laatu lähtee siis siitä, kuinka soittaja osaa luoda improvisoitua säestystä (komppausta) tai solistista improvisointia kulloiseenkin muotoon: 12-tahdin blues, 32-tahdin laulumuoto, jazz/latin, kappalekohtaiset erikoisrakenteet, 3/4 ja muut metrit, even eights ja erilaiset free-tyylit. Opiskelijan on turha yrittääkään tehdä tätä lajia elääkseen ns. museotyyleissä, sillä se on extreme-laji yrittää rajata soitostaan ja soittimistaan pois kaikki tyylin x jälkeen tapahtuneet asiat. Muusikko on aina aikansa tuote kaikessa hyvässä ja pahassa - siis parasta soittaa miten soittaa!
 
Ihmettelen sitä jatkuvasti, miksi esim. kaikille musiikkitieteen opiskelijoille ainoa kaikille pakollinen oppiaine klassisen musiikin alalta oli harmonian historia, jossa opiskelimme kiltisti Dieter de la Motte'n Harmoniaoppi-kirjan, joka lähestyy taas kohdettaan kronologisesti. Kirjassa on todella niukasti käsitelty itse harmonian olemusta. Sitten en mennytkään muoto-oppi-opintojaksolle, koska tuo kronologiskumulatiivinen malli on niin uuvuttava synnyttää opiskelijassa luovaa prosessia. Rajausta, sääntöjä ja alistumista. Kirjoita sitten siinä hyvää settiä.

megatherium: koska olet tottunut kuuntelemaan jazzia siis sellaista improvisaatiopohjaista musiikkkia lyömäsoitinten muodostamaa rytmitaustaa vasten josssa harmoninen aines saati kontrapunktinen työskentely eivät ole musiikintekemisen ensisijaisia perusteita, ei schubertin musiikillekaan ominainen lyyrisyys joka oli hänen suurin lahjansa säveltäjänä tule koskaan vetoamaan sinuun erityisen paljoa synnynnäisen melodian ja moduloinnin taitonsa lisäksi joka ilmenee myös ehkä beethovenia rohkeammassa soinnunkäytössään vaikkakin schubertia kiinnosti motiivityöskentelyä ja temaattisia kontrasteja enemmän melodia itse ja sen kehittely soinnin ollessa hänen musiikissaan itsenäisenä tekijänä.
 
Uskon niin, että kuuntelutottumukseni tai taiteentekemispainotukseni eivät määrittele sitä, mikä itseeni vetoaa tai mikä ei. Toisaalta jos kaikkeen tottuu vähitellen, jos muuta ei ole tarjolla. Tämä kommenttini liittyy siihen, että nyt Schubertin 5. ja 9. sinfonia sekä keskeneräinen 8. ovat toisella kuuntelukierroksella. Ne eivät ole enää kuulostaneet yhtä hirveiltä kuin ensimmäisellä kerralla.
 
Mielestäni saksalainen klassisen musiikin perinne lähtee siitä, että vahvasti kanonisoitu musiikki on ensikuulemalta usein "paskaa", mutta kovan kuuntelun jälkeen sieltä paljastuu teoreettismetodologinen taitoydin, joka vähitellen alkaa silmänkääntötempun omaisesti peitota kelvottoman melodian tai heikon muotorakenteen. Mainitsemasi modulaatiot, kuten 9. sinfonian ensimmäisessä osassa, ovat käsittämättömän kömpelöitä. Schubert on ollut niin tohkeissaan moduloinnista, että hänellä on tyystin unohtunut säveltaide tuon teoreettisen masturboinnin ympäriltä. Saksalainen romantiikka kyllä on teoreettisinta aivomusiikkia kaiken muun romantiikan ajan musiikin rinnalla. Yliarvostettua!

jazzmies: Tämä kommenttini liittyy siihen, että nyt Schubertin 5. ja 9. sinfonia sekä keskeneräinen 8. ovat toisella kuuntelukierroksella. Ne eivät ole enää kuulostaneet yhtä hirveiltä kuin ensimmäisellä kerralla.
 
Tähän asti elämääsi olet siis ajatellut, että teokset kannattaa rutata yhden kuuntelukerran perusteella? (ja täysin riippumatta niiden maineesta)

velipesonen: Olemme tottuneet hahmottamaan musiikkia sen mukaan, mikä sen harmoninen toTaliteetti on. Olipa näkemyksemme ns. edistysajattelun tai periodiajattelun, jaamme musiikkia ryhmiin sen harmonisen totaliteetin perusteella.
 
Voisitko vielä vähän selventää, mitä tarkoitat harmonisella totaliteetilla?

jazzmies: Uskon niin, että kuuntelutottumukseni tai taiteentekemispainotukseni eivät määrittele sitä, mikä itseeni vetoaa tai mikä ei. Toisaalta jos kaikkeen tottuu vähitellen, jos muuta ei ole tarjolla. Tämä kommenttini liittyy siihen, että nyt Schubertin 5. ja 9. sinfonia sekä keskeneräinen 8. ovat toisella kuuntelukierroksella. Ne eivät ole enää kuulostaneet yhtä hirveiltä kuin ensimmäisellä kerralla.
 
Mielestäni saksalainen klassisen musiikin perinne lähtee siitä, että vahvasti kanonisoitu musiikki on ensikuulemalta usein "paskaa", mutta kovan kuuntelun jälkeen sieltä paljastuu teoreettismetodologinen taitoydin, joka vähitellen alkaa silmänkääntötempun omaisesti peitota kelvottoman melodian tai heikon muotorakenteen. Mainitsemasi modulaatiot, kuten 9. sinfonian ensimmäisessä osassa, ovat käsittämättömän kömpelöitä. Schubert on ollut niin tohkeissaan moduloinnista, että hänellä on tyystin unohtunut säveltaide tuon teoreettisen masturboinnin ympäriltä. Saksalainen romantiikka kyllä on teoreettisinta aivomusiikkia kaiken muun romantiikan ajan musiikin rinnalla. Yliarvostettua!
 
kyllä, uskon että juuri se määrittelee vahvasti sen mitä musiikilta odotat saavasi ja mitä kokemuksia sen kuunteleminen lopulta tuottaa, vaikkakin altistumisen tietynlaiselle musiiklle on todettu olevan ratkaiseva tekijä yleensä musiikilliselle vastaanottavaisuudelle, koska musiikki panee meissä likkeelle yksinoman sille varatut tunteet vaikuttaessaan meihin ärsykkeen tavoin.
 
En ole kuullutkaan schubertia koskaan aiemmin moitittaneen modulaatioden tavanomaisuudesta kuin erään die Burgschaft nimisen ooppera seria fragmentin kohdalla vaikka senkin kuoro-osuuksia vesuviuksen purkautumisine alfred einstein kehui vuolaasti kun tavallisimmin käytettyjä sanontoja ovat taianomaisuus ja yllätyksellisyys, mutta oikeastaan vain 9. sinfonia paitsi että se oli sitä ensikertaa harjoitelleelle orkesterille liian vaikea kuten grazissa alfonso ja estrella ooppera, tuntui itestänikin lähes käsittämättömän kompleksiselta ja vaikeatajuiselta musiikilta ensikuulemalta muotonsa laajuuden takia jota schubert tuntuu laajentaneen yhdellä itsevarmalla pyyhkäisyllä vaikkakin muodon yksityskohtien suhteen verrattuna muie mestarin menettelytapaan hänen söitinmusiikisaan tapaa pidättyväisyyttä, vaillinaisuutta ja arvostelukykyä puuttuu liiankin usein täydellisestä lumon maailmasta huolimatta joka satuttaa sydäntä kipeämmin kuin tuska.

levesinet: Voisitko vielä vähän selventää, mitä tarkoitat harmonisella totaliteetilla?
 
Sävellykseen sisältyvien sävelyhdistelmien luokiteltu kokonaisuus.

sub zero: Tähän asti elämääsi olet siis ajatellut, että teokset kannattaa rutata yhden kuuntelukerran perusteella? (ja täysin riippumatta niiden maineesta)
 
Ehdottomasti näin! Ensimmäinen kuuntelukerta ratkaisee musiikkikappaleen todellisen laadun, jos vain kysymyksessä oleva musiikinlaji on kuuntelijalle kylliksi tuttu ja riittävästi hanskassa. Esim. Deliuksen North Country Sketches meni upposi heti kuin hyvä hitti ja paranee vanhetessaan, koska hänellä on ollut ehyt visio siitä, mistä tuossa kappaleessa ja ylipäätään on pohjimmiltaan kysymys. Taas Schubertin suuren C-duuri sinfonian kohdalla ensimmäinen kuuntelukerta on hämmentävä - ja ei kyllä hyvässä mielessä vaan kovin suttuinen, kun taas esim. Beethovenin viides on jokainen osa mukaan lukien todella selkeää tekemistä.
 
Ja jos minulta kysytään mistä musiikissa on kysymys, niin hyvästä melodiasta tai melodian funktiossa olevassa linjasta. Ja hyvä melodia on taas laulettava, selkeä, mieleenjäävä, ytimekäs, looginen, yllättävä ja koherentti. Vaikka Delius on kromatiikkadiggari, niin joku tekee niistä fraaseista laulullisia. Ja syynä on mitä todennäköisimmin se, että hänellä itsellään oli lahja sen tunnistamiseen ja esilletuovaan kirjoittamiseen. Beethovenilla ydinaihe toistuu riittämiin, mutta hän ei sovituksissaan sorru kävelemään sen yli koskaan Schubertin tavoin. Siksi herra B. on suuri ja Delius ihan mahtava. Ja Schubert epävarma.

Beethoven viides häviää Schubertin yhdeksännelle kaikessa mahdollisessa. Pitkät ovat kehittelyt myös Beethovenin sinfonian 1. osassa (tosin huonommat teemat), toisessa osassa ei ole kuin jotain pientä emotionaalista viehätystä, kolmas osa ei ole tosiaan mikään erikoinen scherzo ja finaali on rempseä ja mahtipontinen, mutta tylsä. 8. sinfoniakin ehkä voittaa Kohtalonsinfonian, imo.
 
Tähän tulokseen olen tullut. Silloin kuin muoto-ongelman voi teoksessa ratkaista vain poistamalla materiaalia, on kyse kevyestä ongelmasta. Sellaisia ei juurikaan esiinny, koska säveltäjä osaa aina toistaa tarpeeksi montaa kertaa, tyylitaju johtaa sen oikean kertausmäärän vakiintumiseen. Sen sijaan Schubertin 9. sinfonian ekassa osassa muoto perustuu tälle toistolle ja kehittelylle, kaikella on siis funktio, mutta lopputulos ei ole silti täysin toimiva eikä moitteeton. Tämäkään ei ole melodioista pois, niiden käyttö ja jalostus ei vain ole aivan nerokas, mutta kuten Mega kirjoitti "sattuu kipeämmin kuin tuska", niin se on Schubertin musiikin jumalaisten melodioiden antia.
 
Beethovenilla joitakin teoksia lukuun ottamatta ei ole sellaisia huippumelodioita kuin Schubertilla, mutta kai voidaan vastavuoroisesti sanoa, että Beethoven hallitsi (ainakin vanhana miehenä) laajat muotorakenteet paljonkin paremmin kuin Schubert, joka oli pääasiassa (ei ainoastaan) pienempien kamarisoitin- ja laulusävellysmuotojen kingi. On silti epäreilua verrata Schubertin nopeasti tekemiä sinfonioita vanhemman Beethovenin hiomiin teoksiin. Oopperasäveltäjänä Schubert oli teininä parempi kuin Beethoven.
 
En tykkää jazz-miehen Schubert-asenteesta! :'( ;)

JET: En tykkää jazz-miehen Schubert-asenteesta! :'( ;)
 
Älä nyt asenteesta puhu, koska minusta minulla ei ole mitään asennetta hänen musiikkiaan kohtaan. Joistakin lauluista olen pitänyt, mutta hänen orkesterimusiikkiansa en ole aikaisemmin kuunnellut. Nyt olen ja matka jatkuu :)