Klassinen ›

jätkät hei:
http://muusikoiden.net/dyn/users/77355.jpg

jazzmies: ...Schubertin liedit todella korkeaksi taiteeksi...
 
Todella korkeaa taidettahan ne edustavatkin useiden mielestä. Musiikkia on mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, mutta uskoisin, että klassiselta puolelta löytyy eniten perinnettä, uudistumiskykyä, oppineisuutta ja auktoriteettia arvioida.

Moz-Art: Todella korkeaa taidettahan ne edustavatkin useiden mielestä. Musiikkia on mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, mutta uskoisin, että klassiselta puolelta löytyy eniten perinnettä, uudistumiskykyä, oppineisuutta ja auktoriteettia arvioida.
 
Minä olen peuhannut useamman musiikinlajin parissa. Olen tottunut arvostamaan muusikoita, joilla on kaikkein hienojakoisin ja täsmällisin suhde musiikin perusraaka-aineisiin, jotka ovat intervalli, aika-arvo, voimakkuus, heleys, väri, tempo ja kesto. Mukaan voisi vielä lisätä viritysjärjestelmän. Hienojakoisen ja täsmällisen suhteen luominen näihin asioihin edellyttää yleensä systemaattista harjoitusta. Sekä klassisen soittajien että jazzmuusikoiden keskuudessa on niitä jotka ovat tällä tavoin harjoitelleet.
 
Kun klassisen soittaja soittaa jotain itselleen outoa musiikkia, hän käyttäytyy kylmästi. Hänen soitossaan on pakastekalan tuoksua. Kun jazzmuusikko tekee samaa, hän on paljon elävämpi mutta sortuu helpommin kliseisiin esimerkiksi artikulaatiossa.
 
Jos jazzmuusikko pääsee eroon kliseistään ja klassinen muusikko saa jollain irveellä puhallettua elämää tekemisiinsä, ja nämä yhdistetään, voidaan alkaa puhua täydellisestä muusikosta. Mielestäni pianisti Chick Corea, jonka musiikista en yleensä erityisemmin pidä, on hyvin lähellä täydellistä muusikkoa. Pari vuotta sitten näin hänen soittavan televisiossa noin minuutin mittaisen blueskappaleen ja se oli yksi parhaista musiikkiesityksistä mitä olen koskaan kuullut.
 
Jazzin arvioiminen klassisen musiikin perinteen luomilla kriteereillä on mahdottomuus. Pidän täysin selvänä, että jazz periaatteessa pitää sisällään suuremman joukon musiikillisia ilmiöitä niiden mielekkäässä muodossa kuin ns. eurooppalainen klassinen perinne kaikkine mausteineenkin. Chick Corean kaltaisia megasuperluokan muusikoita on vain aika vähän.

Mielestäni "Moz-artin" ei kannata puhua aiheesta, josta hän ei ymmärrä. Intialaiset huippuälyköt eivät innostuneet ollenkaan eurooppalaisesta kompleksisesta taidemusiikista, KOSKA olivat tottuneet vuosien ajan aivan eri perinteen ja säveljärjestelmän musiikkiin. Pitää löytyä objektiivisuutta, motivaatio tutustua niihin piirteisiin, joita erilaisessa musiikissa arvostetaan (tai ainakin tutustua niihin!) ja VASTA SITTEN voi tehdä johtopäätelmät. Ainakin nyt tuntuu, että top5-listastaan ja kirjoituksistaan päätellen nimim. Moz-art ei pysty ajattelemaan kuin rutinoituneesti laatikon sisällä.
 
Toisaalta voihan olla niinkin, että jokin perinne on todella paras. Mutta ihmisen sisäiset mallit ohjaavat tulkintoja. ;) Käytännössä intialainen, eurooppalainen ja kiinalainen musiikkiperinne ei aukea kuin vuosien altistumisella, eikä tämä tarkoita että jollekin populääriroskalle pitäisi altistaa itsensä tarkistaakseen että onko siellä jotain hyvää sittenkin.
 
Mutta moni haluaa elää laatikossa, ja ei se ole edes niin noloa: Euroopan tämänhetkinen musiikinhistoriakin tarjoaa aivan riittävästi mestariteoksia yhteen ihmiselämään.

velipesonen: Olen tottunut arvostamaan muusikoita, joilla on kaikkein hienojakoisin ja täsmällisin suhde musiikin perusraaka-aineisiin, jotka ovat intervalli, aika-arvo, voimakkuus, heleys, väri, tempo ja kesto.
---
Jazzin arvioiminen klassisen musiikin perinteen luomilla kriteereillä on mahdottomuus.
 
JET: Pitää löytyä objektiivisuutta, motivaatio tutustua niihin piirteisiin, joita erilaisessa musiikissa arvostetaan (tai ainakin tutustua niihin!) ja VASTA SITTEN voi tehdä johtopäätelmät.
 
Kuittaan tekstinne rempsein kädenpuristuksin. Näissä kolmessa virkkeessä on sanottu niin paljon, ja yritän tiivistää virkkeet yhteen: hyvä muusikko osaa soittaa instrumenttiaan ja tulkita kulloinkin kyseessä olevaa musiikinlajia, ja sen erottamiseen tarvitaan viitseliäisyyttä, nöyryyttä ja niiden mukana tuomaa substanssia.
 
Ja mielestäni hyvä säveltäjä hallitsee musiikin edellä mainitut perusraaka-aineet kysymyksessä olevassa musiikki-idiomissa, jonka lisäksi tulee muotoon, moniäänisyyteen sekä muuntautumiskykyyn liitettävät ainesosat. Niiden erottamiseen tarvitaan monialaista osaamista, ja pelkästään yhden muusikinlajin asiantuntijuus ei riitä erinomaisuuden erottamiseen.

jazzmies:Niiden erottamiseen tarvitaan monialaista osaamista, ja pelkästään yhden muusikinlajin asiantuntijuus ei riitä erinomaisuuden erottamiseen.
 
Tämä ei voi tietenkään pitää paikkaansa, sillä silloinhan alkaisivat jo ihmisen ajalliset kyvyt tulla vastaan, siis mikäli pitäisi tuntea yhtä hyvin vaikka kaikki kolme seuraavaa musiikinmuotoa:klassinen musiikki 1600-luvulta nykypäivään, intialainen taidemusiikki ja jazz. Voisi ehkä käydä niin, että ei oikeastaan ymmärräkään kaikkea niin hyvin kuin voisi luulla ja muille ilmiselvät asiat ovatkin hänelle outoja. Mikä vielä pahinta hän saattaakin tehdä sen tavalla, joka saa hänet näyttämään tomppelilta.

Hauler: Tämä ei voi tietenkään pitää paikkaansa, sillä silloinhan alkaisivat jo ihmisen ajalliset kyvyt tulla vastaan, siis mikäli pitäisi tuntea yhtä hyvin vaikka kaikki kolme seuraavaa musiikinmuotoa:klassinen musiikki 1600-luvulta nykypäivään, intialainen taidemusiikki ja jazz. Voisi ehkä käydä niin, että ei oikeastaan ymmärräkään kaikkea niin hyvin kuin voisi luulla ja muille ilmiselvät asiat ovatkin hänelle outoja. Mikä vielä pahinta hän saattaakin tehdä sen tavalla, joka saa hänet näyttämään tomppelilta.
 
Tämä on perinteinen virhekäsitys siitä, että asiantuntijuus olisi kaanonin, detaljeiden tai tyylien pänttäämisen mukana tuoma palkinto. Klassisessa musiikissa poikkeuksetta korostetaan vain sen omaa kaanonia ja "muuhun ei sitten jääkään aikaa, koska tämä MEIDÄN perinne on niin valtavan laaja ja monisatavuotinen". Näin tulee pyyhittyä relevanteista muista musiikeista samalla 85 % pois. Minne jäävät arabialaisen maqamit muuten tästä jutusta, mikä selittäisi melodiset mollit sun pelit ja vähentäisi kummasti omahyväisyyttä. Maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä vasta avaa korvat klassisen musiikin sisällä tapahtuviin asioihin ja laajamittaiseen arvottamissubstanssiin.
 
Luonnollisesti soittajalla on pääsoitin, tutkijalla intohimon kohteensa ja säveltäjällä metodinsa, mutta aina täytyy hakea inspiraatiota muualta, jotta pääsisi asiassa eteenpäin. Yliopistomaailmassakin on tämä tajuttu jo aika päiviä sitten - siksi pääaineen ohella opiskellaan sivuainetta tai monia. Muuten "omaan juttuun" ei saada tarpeeksi etäisyyttä, "alien" näkökulmaa.
 
Asiantuntijuus tulee siitä, että tuntee asiaan eikä sitä, että muistaa historian. Asia on siis se äänesten ja niiden muodostamien musiikinelementtien synnyttämä musiikki sen eri muodoissaan, jonka sen tekijä on omalla tyylillään laittanut alulle. Tarpeettoman usein sanotaan jopa musiikin ammattikoulutuksessa, "tämä on Franz Schubertin säveltämä lied Göthen runoon, jossa Schubert erinomaisesti pystyy välittämään runon tunteen soivaksi ääneksi" (romanttinen kaanonin sisäinen analyysi), kun voisi sanoa sen, että "Schubert lähestyy Göthen runoa muuttamalla soinnutustaan duuri- ja mollisävyjen välillä riippuen runon säkeen hänessä synnyttämissä mielikuvissa" (musiikkitieteellinen analyysi).

jazzmies: Tämä on perinteinen virhekäsitys siitä, että asiantuntijuus olisi kaanonin, detaljeiden tai tyylien pänttäämisen mukana tuoma palkinto. Klassisessa musiikissa poikkeuksetta korostetaan vain sen omaa kaanonia ja "muuhun ei sitten jääkään aikaa, koska tämä MEIDÄN perinne on niin valtavan laaja ja monisatavuotinen". Näin tulee pyyhittyä relevanteista muista musiikeista samalla 85 % pois. Minne jäävät arabialaisen maqamit muuten tästä jutusta, mikä selittäisi melodiset mollit sun pelit ja vähentäisi kummasti omahyväisyyttä. Maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä vasta avaa korvat klassisen musiikin sisällä tapahtuviin asioihin ja laajamittaiseen arvottamissubstanssiin.
 
Tämä kappale herätti mielenkiintoni ja ajattelin sitä jonkin verran. Sitä kuitenkin vaivaa eräänlainen käänteisimperialistinen suhtautuminen:eli länsimainen musiikki nähdään jonakin arvottomana jota voi tarkastella vain ulkoapäin. Tuo käänteinen valkoisen miehen taakka on piirre, jonka olen useinkin havainnut ja se selkeästi johtaa ajatteluun, jossa mikään länsimainen, ei varsinkaan saksalainen, taidemusiikki voi olla hyvää.
 
Toisaalta kappale esittää täysin järjettömän ajatuksen:läntinen ihminen ei ymmärrä länsimaista musiikkia vaan ymmärtääkseen länsimaista musiikkia pitää omaksua maqamit, tai peräti hallita molemmat. Tietenkin olisi mielenkiintoista analysoida läntistä musiikkia maqameiden näkökulmasta, mutta ei voi väittää, että se olisi tapana ainut oikea tai edes järkevä.
 
Vai tarkoittaako viimeinen virke sitä, että maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä klassisen musiikin tapauksessa vasta avaa korvat musiikkiin(siis viitseliäisyys ja laaja-alaisuus)?

Hauler: Tämä kappale herätti mielenkiintoni ja ajattelin sitä jonkin verran. Sitä kuitenkin vaivaa eräänlainen käänteisimperialistinen suhtautuminen:eli länsimainen musiikki nähdään jonakin arvottomana jota voi tarkastella vain ulkoapäin. Tuo käänteinen valkoisen miehen taakka on piirre, jonka olen useinkin havainnut ja se selkeästi johtaa ajatteluun, jossa mikään länsimainen, ei varsinkaan saksalainen, taidemusiikki voi olla hyvää.
 
Toisaalta kappale esittää täysin järjettömän ajatuksen:läntinen ihminen ei ymmärrä länsimaista musiikkia vaan ymmärtääkseen länsimaista musiikkia pitää omaksua maqamit, tai peräti hallita molemmat. Tietenkin olisi mielenkiintoista analysoida läntistä musiikkia maqameiden näkökulmasta, mutta ei voi väittää, että se olisi tapana ainut oikea tai edes järkevä.
 
Vai tarkoittaako viimeinen virke sitä, että maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä klassisen musiikin tapauksessa vasta avaa korvat musiikkiin(siis viitseliäisyys ja laaja-alaisuus)?
 
Ymmärrän pointtisi. Bi-musikaalisuuden vaarana on tosiaan alkaa pitää omaa, lähialueen taiteen arvoa todellista heikompana, mutta silloin musiikillisen sivistymisen matka on kuitenkin valitettavsti katkennut kesken. Lähtökohtana taidekuvan jalostumiseen on itselläni ollut ensirakastuminen lajiin (teesi), sitten sen kyseenalaistaminen (antiteesi) ja lopulta musiikinlajin arvo on palautunut ajatteluun suhteutettuna laajempaan kontekstiin. Itse asiassa tämä on tapahtunut minulle kolme kertaa, aluksi rockin, sitten klassisen ja lopulta jazzin kanssa. Arabi-intialisessa ja afrikkalaisessa musiikkitraditioissa en ole päässyt vielä lähellekään antiteesivaihetta, koska olen kovin alussa niissä. Aina kuitenkin vilipitön musiikkisuhde ja rakkaus kulloinkin kyseessä olevaan lajiin on jalostunut ja selkiytynyt. Väitän siis, että bi-musikaalisuus vahvistaa ydinosaamista "omassa" lajissa.
 
Tämä maqam-heittoni lähti siitä, että klassista perinnettä helposti pidetään kaanonina, mikä alkaa puhtaalta pöydältä ja päättyy Kaija Saariahon uusinpaan (musiikkitieto-nimisen oppiaineen standardi sisältö musiikkioppilaitoksissa, kuten Rainer Palaksen oppikirjat: renessanssi ->). Musiikki tulee aina jostakin ja on jonnekin menossa. Ikivanhat arabialaiset maqamit ja intialaiset ragat vaikuttaneet paljonkin länsimaisen duuri/mollitonaaliteetin syntyyn, sillä niissä niistä löytyy voimakkaampaa hierarkisuutta kuin "pliisusta" vakiomoodeistamme. Osmaanien soittokunnat, intialaisperäiset mustalaiset ja arabit ovat liikkuneet paljon ja jättäneet jälkensä eittämättä tonaaliseen systeemiimme, mutta se vaietaan kuoliaaksi musiikkioppilaitosjärjestelmässämme. Mutta kun duuri/mollitonaaliteetti on standardisoitu yli 300 vuotta sitten ja 12-säveljärjestelmäkin on satavuotias, voisi pikkuhiljaa musiikkikasvatus kannustaa ihmisiä ja etenkin opetushenkilökuntaa toteamaan, että tämä kaikki on lainaa vain ja pohjimmiltaan periodimusiikkia, niin kuin lähes kaikki.
 
Olisi muuten hieno idea analysoida klassista musiikkia asettelemallasi tutkimusotteella. Ja viimenen virke todellakin tarkoittaa sitä, että tutustumalla maqameihin meidän oma systeemi alkaa aueta eri tavalla, jolloin naiivi, myyttinen kerros ohenee ja päästään sisälle äänen maailmaan ja musiikin olemukseen. Mielestäni se ei vie mitään pois tunnetasolla, vaan vahvistaa entisestään laadukkaan musiikin vaikutusta kuulijassa. Tästä on esimerkkinä megatheriumin kovasti kehuma Frederick Delius, sillä se on ollut niin hienoa kuunnella häntä viime viikkoina. Delius on ollut kuin pesusien ja imenyt kaiken relevantin vaikutteen itseensä, ja sitten suoltanut erinomaista materiaalia kaikilla mittapuulla iloksemme. Siinä on hyvä esikuva kenelle tahansa säveltäjälle - nimittäin Delius kyseenalaistaa kappaleittensa kautta kaikki vallitsevat olosuhteet ja luo käsittämättömän kylläistä ja spontaania linjaa, joka uppoaa varsinkin minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Olemme tottuneet hahmottamaan musiikkia sen mukaan, mikä sen harmoninen toTaliteetti on. Olipa näkemyksemme ns. edistysajattelun tai periodiajattelun, jaamme musiikkia ryhmiin sen harmonisen totaliteetin perusteella. Voisin kuitenkin kysyä, onko musiikin harmoninen totaliteetti todellakin olennaisin seikka, kun puhutaan musiikin sisimmästä olemuksesta, josta meillä päin turhan häveliäästi käytetään nimitystä ilmaisu? Turhan herkästi mielestäni pidetään näitä ilmaisuseikkoja kunkin säveltäjän yksityisasioina, joita saavat kommentoida, edelleen hyvin häveliäästi, vain kyseisen säveltäjän tuotantoon perehtyneet Viralliset Selittäjät (Tawastsjerna Sibeliukselle). Olisiko niin, että ilmaisun alueelta pitäisikin etsiä ns. vakiollisia parametrejä, invaraiantteja, ja alistaa harmoninen totaliteetti sivurooliin?
 
Huom. ilmaisu ei ole sama kuin ns. tyyli.

jazzmies: En tunne Schubertin musiikkia niin monipuolisesti, jotta pystyisin ottamaan kantaa hänen erinomaisuuteensa. Eli puhuin vain niistä, joiden tuotantoa tunnen tarpeeksi. Toistaiseksi mikään häneltä kuulemani työ ei ole saanut minulta jalkoja alta. Täällä on tullut hyviä kuunteluvinkkejä, kiitos niistä ja palaan myöhemmin S:n tiimoilta.
 
koska olet tottunut kuuntelemaan jazzia siis sellaista improvisaatiopohjaista musiikkkia lyömäsoitinten muodostamaa rytmitaustaa vasten josssa harmoninen aines saati kontrapunktinen työskentely eivät ole musiikintekemisen ensisijaisia perusteita, ei schubertin musiikillekaan ominainen lyyrisyys joka oli hänen suurin lahjansa säveltäjänä tule koskaan vetoamaan sinuun erityisen paljoa synnynnäisen melodian ja moduloinnin taitonsa lisäksi joka ilmenee myös ehkä beethovenia rohkeammassa soinnunkäytössään vaikkakin schubertia kiinnosti motiivityöskentelyä ja temaattisia kontrasteja enemmän melodia itse ja sen kehittely soinnin ollessa hänen musiikissaan itsenäisenä tekijänä. mielestäni tämä kyllä poikkeaa siben jatkuvaa temaattista prosessia ilmentävien sinfonioille tunnusomaisesta muotoilupprinsiipistä oleellisesti jota en kaipaa yhtään.
 
Mutta jos tarkastelemme esim. richard straussin paljon soitettua ohjelmallista alppi-sinfoniaa jolle on tyypillistä periodimainen käsitys sinfonisuudesta ovat koko jälkimadetojalaisen koulukunnan luomukset sinfoniselta käsittelyltään orgaanisemmin kasvavia motiivisessa merkitsevyydessään ja näin aidosti sinfonisia. seikka jonka ilolla pistin merkille tuukkasen merisinfoniaa hyperventiloidessani pakahtuneena sydäntä koskettavasta intohimoisesta poltteesta sen pehmeän impressionistisesti merenkäyntiä kuvailevasta aaltoilevasta alusta lähtien dramaturgisesti huikaisevasti rakennetun sinfonisen kaaren loppuun asti pääteemaan johdattelevan paluun suvantovaiheineen osan hengähdustauon edellyttämää lyhytaikaista desilluusiota vasten. syvää tyydytystä tuotti myös melartinin 6. graniittimaisen järkälemäinen ja intonimon kieliä koskettava avausosa.

megatherium: pehmeän impressionistisesti merenkäyntiä kuvailevasta aaltoilevasta
 
Aha, taas täytyy käydä ostoksilla. Pehmeys, impressiot, meri, kuvaileva, aaltoileva - kuulostaa mun musiikiltani. 8-P

levesinet: Aha, taas täytyy käydä ostoksilla. Pehmeys, impressiot, meri, kuvaileva, aaltoileva - kuulostaa mun musiikiltani. 8-P
 
Teoksessa on myös myrskyisät kliimaksinsa ja sen melodiikka on hivelevän kaunista vokaliisi-duetosta kuoro-osuuksiin ja 4. osan aivan lopun crescendo patarummuniskujen huipentamana viittaa siben 5. kromatiikan läpi kohoavan loppuhuipentuman kloppuakordien mallikuvaan. aivan kuten serenadin päätösosan alluusiot 5. sgherzoon. Itselleni meri-sinfonian syvin olemus, sen emotionaalinen ydin ja sisin aukenivat vasta monenmonituisten kuuntelukertojen jälkeen vaikka aluksi juuri 3. osa vaikutti kaikkein väkevimmältä jaksolta vaikka siinä melodinen aines jää taitavan temaattisen työn varjoon.

Onhan se sanaton kuoro? Jos ne laulaa saksaksi, niin kaikki on pilalla.
 
P.S. Ei hätää, tilasin jo.
 
vokaliisi
Jes!

levesinet: Onhan se sanaton kuoro? Jos ne laulaa saksaksi, niin kaikki on pilalla.
 
Juu, se on se saksaksi laulava sanaton kuoro.

levesinet: Onhan se sanaton kuoro? Jos ne laulaa saksaksi, niin kaikki on pilalla.
 
P.S. Ei hätää, tilasin jo.
 
Jes!
 
ei, tuukkanen kirjoitti itse libreton, tai siis tekstin suomeksi sinfoniaansa lukuisten oikeiden runoilijoiden kieltäytymisten jälkeen koska säveltäjä vaati että sanat olisi pitänyt kirjoittaa ja sovittaa musiikin vaatimuksia ajatellen. tutustu ja ihastu laivoista kertovaan monumentaaliseen teokseen jonka alitajuisena alkuituna toimi merimatka palkintojenjakotilaisuuten lontooseen jonne säveltäjä tuli vastaanottamaan 1948 olympialaisten yhteydessä järjestetyn taideolympialaisista voittamaansa hopeaa karhunpyynti sinfonisella runollaan, kun einar englundin oli epinikiallaan tyytyminen pronssiin. kuka muuten voitti kyseiset kilpailut? sinfonia muodostaa trilogian 1 ja 2 kanssa kuten 3 jälkimmäistäkin joita ei valitettavasti ole levytetty.
 
kyseinen on varsin epäkonventionaalinen sinfonia jossa kuoro ei kuitenkaan ole kaikkivaltias solisti vaan välillä saa suunsa vettä täyteen ja tarkoituksella miltei hukkuu orkesteriin tai on vain väriä.

velipesonen: Juu, se on se saksaksi laulava sanaton kuoro.
 
No sitten pitää kuunnella ranskan kieltä tasapainon säilyttämiseksi. Ei (meri)hätää. ;)
http://www.youtube.com/watch?v=5epcBqCCHE4
http://www.youtube.com/watch?v=p49MLpOC63Y
 
kyseinen on varsin epäkonventionaalinen sinfonia jossa kuoro ei kuitenkaan ole kaikkivaltias solisti vaan välillä saa suunsa vettä täyteen ja tarkoituksella miltei hukkuu orkesteriin tai on vain väriä.
Tuskin maltan odottaa levyn saapumista.

levesinet: No sitten pitää kuunnella ranskan kieltä tasapainon säilyttämiseksi.
http://www.youtube.com/watch?v=5epcBqCCHE4
http://www.youtube.com/watch?v=p49MLpOC63Y
 
Kuoro laulaa selvää suomea, YHä vielä yhä vielä. aaah pakahduuuun. sydämeni poksahtaa suloisesta kivusta jonka tunnen sielussani kuin rakkauden henki.

megatherium: kuka muuten voitti kyseiset kilpailut?
 
Puolan Zbigniew Turski sävelsi kultaa kuoro-/orkesterimusiikin sarjassa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Zbigniew_Turski

velipesonen: Voisin kuitenkin kysyä, onko musiikin harmoninen totaliteetti todellakin olennaisin seikka, kun puhutaan musiikin sisimmästä olemuksesta, josta meillä päin turhan häveliäästi käytetään nimitystä ilmaisu? Turhan herkästi mielestäni pidetään näitä ilmaisuseikkoja kunkin säveltäjän yksityisasioina, joita saavat kommentoida, edelleen hyvin häveliäästi, vain kyseisen säveltäjän tuotantoon perehtyneet Viralliset Selittäjät (Tawastsjerna Sibeliukselle). Olisiko niin, että ilmaisun alueelta pitäisikin etsiä ns. vakiollisia parametrejä, invaraiantteja, ja alistaa harmoninen totaliteetti sivurooliin?
 
Naulan kantaan, velipesonen! Lähes poikkeuksetta tunneilleni tulevat opiskelijat haluavat oppia jazzrummutuksen eri tyylejä: dixieland, swing, bebop, hard bop, free, ECM, fusion jne. Tapanani on aina murskata se ensimmäisessä virkkeessäni ja sanoa jazzin eri tyylien löytyvän muotorakenteista, jonka tässä tapauksessa ymmärrän samansuuntaisena invariantin kanssa. Ilmaisun laatu lähtee siis siitä, kuinka soittaja osaa luoda improvisoitua säestystä (komppausta) tai solistista improvisointia kulloiseenkin muotoon: 12-tahdin blues, 32-tahdin laulumuoto, jazz/latin, kappalekohtaiset erikoisrakenteet, 3/4 ja muut metrit, even eights ja erilaiset free-tyylit. Opiskelijan on turha yrittääkään tehdä tätä lajia elääkseen ns. museotyyleissä, sillä se on extreme-laji yrittää rajata soitostaan ja soittimistaan pois kaikki tyylin x jälkeen tapahtuneet asiat. Muusikko on aina aikansa tuote kaikessa hyvässä ja pahassa - siis parasta soittaa miten soittaa!
 
Ihmettelen sitä jatkuvasti, miksi esim. kaikille musiikkitieteen opiskelijoille ainoa kaikille pakollinen oppiaine klassisen musiikin alalta oli harmonian historia, jossa opiskelimme kiltisti Dieter de la Motte'n Harmoniaoppi-kirjan, joka lähestyy taas kohdettaan kronologisesti. Kirjassa on todella niukasti käsitelty itse harmonian olemusta. Sitten en mennytkään muoto-oppi-opintojaksolle, koska tuo kronologiskumulatiivinen malli on niin uuvuttava synnyttää opiskelijassa luovaa prosessia. Rajausta, sääntöjä ja alistumista. Kirjoita sitten siinä hyvää settiä.